Sitä vähän ihmettelin, että kuinka tuosta lastensairaala syntyy, kun sille pellolle, jonka laidalla olevissa puissa nukkuvat kaupungin harakat, ilmestyi 10 m x 10 m suuruinen kuoppa, kaivajaa aluksi polveen asti syvä. Ja lapiopelillä.

Nyt on Zürichin budjetti tiukentunut, ajattelin, sillä yleensä rakennuksille ilmestyy ensin useampi nosturi ja rekkoja kulkee jonossa viemässä ylimääräistä maata jonnekin. Suurin rakennustyömaan laite näytti olevan kaivuri kokoa XS ja sekin pysähdyksissä tien varrella. Neliömallisen kaivannon viereen ilmestyi toinen samanlainen, sen ylle muovinen teltta. Ei vieläkään näyttänyt suurrakennuksen alulta.

Eikä ollutkaan. Vaan arkeologinen kaivaus. Siinä keskellä kaupunkia, sairaala-alueen ja asutuksen välillä, lähes jokapäiväisen reittini varrella. Zürichissä tämä ei ole mitään uutta, rakennusväki joutuu silloin tällöin laittamaan jarrun päälle löydösten takia.  Homma on seis, kunnes ruukut ja korut on kapsutettu maan alta, rekisteröity, laitettu laatikoihin, viety talteen. Mutta minusta on huimaa, että tästä on kulkenut muinainen tie, että samoilla poluilla on juoksennellut roomalaisia, joku on harmitellut kadonnutta pronssista sormustaan tai pudottanut eväsruukun ja toinen, kenties matkan ja kulkutaudin heikentämänä, löytänyt tästä kohtaa viimeisen leposijansa.

Tämä se on. Arkeologinen kaivaus.

Tie vei kohti Zürchiä, silloista Turicumia, joka oli Rooman valtakunnan yksi rajapiste. Täällä tulli keräsi maksuja ja Turicumin järven kautta kulki kauppareitti. Arkeologisen kaivauksen lähimailla on kenties ollut pari rakennusta; tulisijoja on ainakin ollut ja löydetty on ruukkujen lisäksi myös lautasia ja ruuanvalmistukseen viittaavia esineitä.

Kuudennella luokalla olin Egypti-huumassa. Ehkä koulussa puhuttiin pyramideista, mutta varmaankin siihen vaikutti myös järisyttävä lukukokemus, Waltarin Sinuhe ja Agatha Christien Kuolema Niilillä. Arkeologi, se haluan olla, ajattelin minä ja puoli luokkaa. Kuumassa auringossa hiekkadyyneillä, valkoinen hattu, kädessä pensseli, jolla rapsuttelisin Niilin kuninkaallisten koruja esiin maan katveesta. Eipä tullut mieleen, että arkeologi saattaisi tehdä töitä muuallakin ja toisenlaisissa olosuhteissa.

Aarteita. Sormus on pronssia.

Sveitsiläisen arkeologin työolosuhteet ovat aika ankeat näinä päivinä, helmikuussa. Lunta saattaa sadella, tuuli ja räntä tai vesisade vihmoo. Ruukunpala siellä, toinen täällä. Lapio iskee huonosti kylmään maahan. Kädet jähmettyvät. Kattona muoviteltta, lämmittelyyn konttitoimistot, joiden ainut vesipiste, muovinen tankki, roikkuu seinällä ulkona. Kottikärryillä kippaavat maa-ainesta ja katsovat vielä siinä tavaran valuessa, ettei mukana mene mitään arvokasta.

Hoppuilu ei auta, mutta lapset odottavat uutta sairaalaa. Kunhan historia on ensin tutkittu ja paketoitu. Sillä aikaa ihmetellään raporttia löydöistä parin tuhannen vuoden takaa.

En resumen: Resulta, que los romanos anduvieron en las mismas calles que yo, aquí en Turicum. La construcción de un nuevo hospital de niños está esperando que busquen todos los tesoros, pedazos de vasijas y platos y que los documenten y guarden. El trabajo de un arqueólogo en un febrero en Suiza es muy poco glamoroso. Hace frío, tal vez nieva, hay viento y el trabajo lo haces en una excavación. Pero en las manos vas a tener el mismo anillo que alguna vez llevaba un romano. Hace casi dos mil años.

Kurzgesagt: Die Römer haben immer noch einen Einfluss auf Zürich oder sollte ich sagen, auf Turicum. Der neue Kinderspital muss ein bisschen warten, weil die Archeologen zuerst die Schmuck, Tontöpfe und Teller sortieren müssen. Erst dann gehts los mit den Bauarbeiten. Mir scheint es unglaublich, dass ich auf den gleichen Wegen laufe wie die Römer – vor 2000 Jahren.