Miten tässä käykään aina näin. Suunnitelmissa oli läjä kuvia mahtavista maisemista, patikkapoluilta ja keltaisilta niityiltä, järven kimmellystä ja raitista ilmaa (kyllä senkin saa kuvissa näkymään, jos oikein yrittää). Alun kankeudesta huolimatta pääsimme polulle, sää suosi – mutta puhelin unohtui autoon (tästä on jo tulossa blogin uusi teema: kaikki mitä unohdin). Eli ei kuvia. Ei reittisuunnitelmaa. Ei lounaspaikan nimeä.

Mietin pitäisikö jännittää, löydänkö palatessani penkiltä kännykkäni, jossa on puoli elämääni puolisuunniteltuna. Vai kenties jopa kiihdyyttää pieni paniikki ja maalailla mielikuvaa auton avoimista ovista, myllätystä takapaksista, varastetuista osasista (saako autosta nykyisin edes mitään irti?). Sitten totesin, että ei, ei kannata. Auto jäi Sveitsissä hyvin toimeentulevan hiljaisen kaupunginosan kadun varrelle. Ketään ei yksi kännykkä kiinnosta. Varsinkaan vanha. Ainakaan täällä. Toivottavasti. Eihän?!

Eikä kiinnostanutkaan. Siellä se oli penkillä, tulikuumana auringosta, mutta toimivana. Reittikin löytyi kylteistä, joten vahinkoa ei tapahtunut. Paitsi että postauksen kuvat jäi saamatta. Ja koska yleensä, jos en saa kirjoitettua liikkeestä, vaihdan siihen tarvittavaan energiaan. Tällä kertaa porkkanapiirakkaan.

 

Naapurin Sylvia puhui usein porkkanakakusta. Aluksi oletin sen olevan jotain makeaa, mutta piirakka olikin suolainen. Suhtauduin ajatukseen vähän turhan nuivasti. En osannut nähdä syytä, miksi paistaa taikinapohja porkkanaraasteella. Oli siinä kuulemma vähän muutakin.

Ensimmäistä pääsimme maistamaan jonain menneenä pääsiäisenä brunssilla alapihalla. Ja piiras todellakin oli jotain muuta kuin aineidensa summa. Herkullista, rapeapohjaista.

This slideshow requires JavaScript.

Sitten Sylvia ei enää jaksanut tehdä piirakkaa. Ja supermarketin lehdessä oli ohje, joka vaikutti samansuuntaiselta. Syntyi Bündnerfleisch-Rüebliwähe, porkkanapiirakka kuivakinkulla.

Pohjan päälle tulee rahkaa, raastettua porkkanaa, persiljaa ja sveitsiläistä kovaa, parmesaanin tyyppistä Sbrinz-juustoa. Pyysin juustokaupasta 3 ruokalusikallista valmiiksi raastettuna ja sain kauniin vihreän pussin lehmänkellolla varustettuna. Sbrinz on kuulemma aina sveitsiläisten lehmien maidosta valmistettua ja sitä väitetään yhdeksi Euroopan vanhimmista juustoista. Sbrinzin alkumuotoa valmistivat aikanaan näillä main keltit, siis paljon ennen ajanlaskua.

Historialla maustetun piirakan päälle tulee paistamisen jälkeen vielä lisukkeeksi sveitsiläistä ilmakuivattua kinkkua. Ei varmaan pakollista, mutta antaa sille oman makunsa ja lisäproteiinia, jos ravinnon se puoli sattuu kiinnostamaan. Kylän apteekkarin mukaan myös oiva keino parantaa hemoglobiinia.

Piirakan kanssa tarjoilimme valkoviiniä. Toimii ilmankin.

Ei tullut Sylvian piirakkaa, mutta hyvä vaihtoehto omaan piirakkavalikoimaan. Kokeilun jälkeen saatan jonain kesäiltana auringonlaskun paikkeilla kutsua Sylvian testaamaan leipomustani. Kommenteista sitten lisää jossain tulevassa blogissa. Siis jos on jotain kerrottavaa.

En resumen: Mi vecina hacia un pastel de zanahoria riquísima y yo quería probar algo parecido. Tiene quark encima de la pasta, perejil y zanahoria rayada. Lo especial es que se le pone queso Sbrinz, uno de los quesos más antiguos de Europa. Se dice, que ya los celtas produjeron algún tipo de Sbrinz. Además, despues de hornear, se lo decora con jamón secado al aire – por su puesto, también suizo. Y les recomiendo; este pastel sabe más rico, que la suma de los ingredientes.

Kurzgesagt: Ich wollte eine Rüebliwähe machen, wie Sylvia, meine Nachbarin. Mein Rezept war eigentlich von der Zeitung, mit geriebenen Rüebli, Quark, Petersilie aber auch mit Sbrinz – einer von den ältesten Käsen des Europas, sagt man. Dazu noch nach dem backen, ein bisschen Bündnerfleisch. Nicht wie die Wähe von Sylvia, aber fein. En guete!