Kyllä se kankkusissa tuntuu, kun tarpoo pitkästä aikaa puoleen sääreen syvässä hangessa. Edellisestä kunnon lumilastista Zürichissä on niin paljon aikaa, että hädin tuskin muistan miltä se tuntui.

Ennätys oli maaliskuussa 2006, puolisen metriä yhdessä vuorokaudessa. Tytär taapersi Kindergarten-kaverinsa kanssa autotiellä, koska olisivat uponneet vyötäröä myöten lumeen. Kaveri kokeili jalkakäytävää ja kasteli housunsa, sukat ja lenkkarit. Pakolaistytöllä ei ollut muita talvivermeitä kuin takki ja jossain vaiheessa mukaan tuli pipo. Ei kuulemma tarvinnut saappaita, ei palellut, eikä hanskoja pitänyt kukaan muukaan.

Pehmeä, paksu kerros muutti lähiseudut kuvakirjojen sveitsiläiskyliksi. Tekisi mieli viettää uudelleen joulua tai ainakin jo etukäteen laskiaista, sillä Zürichin talvet tuppaavat olemaan lyhyitä. Sytytän joka ilta kynttilän ikkunan ulkopuolelle ja syön pakkaseen jääneen joulun alla leipomani Grittibänzin, pullapojan, kerman ja aprikoosihillon kanssa. Ainakin treenaan laskiaista.

Lauantaina säntäämme ovesta ensin hoitamaan pakolliset ennen uutta lockdownia – ja sitten lumeen. Pääkatujen jalkakäytävät on suurin piirtein putsattu, mutta reunoja koristavat korkeat vallit, Loikkaan yli, kipaisen toiselle puolen tietä ja loikkaan toisen yli. Uppoan lumeen.

Puoli kilometriä tamppaamista ja olemme alas jokikanjoniin vievien portaiden luona. Isken kantapäät joka askelmalle, jotten liukuisi hylkeenä ensin portaita ja sitten kanjonin kylmänä virtaavaan jokeen. Vaelluskengät eivät ole parhaat lumessa, mutta oli pakko laittaa nilkkaa tukevat jalkineet, sillä varsinaiset talvikengät ovat siinä mielessä onnettomat.

Vältyn uinnilta, mutta seuraavien portaiden yläpäässä on este. Puita on romahtanut rotkon päälle ja polkua tukkii myös niiden mukana kaatunut aita. Tästä ei pääse yli eikä ali kiipeämällä. Aldo ei tahdo luovuttaa ja yrittää vielä löytää mahdollisuuden edetä. Käännytään ympäri.

“Minä tulen matkimaan teitä. Ihan tyrmistyttävän kaunista!” selittää hurmioitunut mies puhelin kädessä Aldolle, joka ottaa kuvaa seuraavan kylän joesta lumisine puineen. Itse olen selkä sinne päin, kuvaan kirkkoa, jonka edessä sattuu olemaan pari ihmistä. Sveitsiläiset ovat aika tarkkoja yksityisyyden suhteen ja sosiaalinen kontrolli pelaa. Olen jo henkisessä puolustautumisasennossa, silmät hiukan kurtussa ja valmiina täräyttämään jotain tekoani oikeuttavaa. Vedänkin syvään henkeä ja viritän hymyn. Soperran jotain tilanteeseen sopivaa, kuten “Joo, hirveen kaunista…”

Metsässä puut kaartuvat raskaina painavasta lastista. Joki höyryää, siellä täällä putoukset ovat toinen toistaan upeampia teoksia, näistä voisi nopeasti maalata akvarellin todistamaan talvea. Kauneimpia ovat ohuet oksat, joiden päällä saattaa olla kymmenen sentin korkuinen, parin sentin levyinen lumiseinä. En ymmärrä miten se kestää kasassa, mutta hento puu näyttää lehdeltä ruotineen.

Kaikki puut eivät ole kestäneet painoa. Runkoja on tien poikki, joessa, rinteissä kaatuneina, paksuja oksia maahan pudonneena. Joen partaan korkeimmassa kohdassa kaide on poikki, senkin on vienyt lumen murskaama kuusi.

Polkuja ei tietenkään kukaan lapioi, mutta pulkat, kelkat ja muut tiellä tallaajat ovat tehneet jonkunlaista reittiä. Puolivälissä alkaa tuntua lonkan koukistajissa. Jotta pääsisi eteenpäin, on jalkoja nosteltava reilusti. Myös runkojan alta ja yli kiipeily toimii temppuratana. Treeni on parempi kuin odotin ja huomattavasti hauskempaa kuin kuntosalilla. Joka siis on joka tapauksessa kiinni koronan takia.

Joessa näyttää makaavan väsynyt lumilisko. Niitä on useampiakin, toinen selvästikin krokotiili. Joku on tehnyt kaiteelle pienen ja lumihenkilön, joka on pukeutunut hameeseen tahi leveähelmaiseen talvitakkiin.

Schübelweiher-järvi on jäässä. Aurinko kumottaa. Mietitään, että mitenköhän Mae-tortugalla menee. Se on siis vesikilpikonna, joka asuu näissä vesissä. Talvehtimiseen se tarvitsisi kai avointa vettä. (Mae tarkoittaa tyyppiä Costa Ricassa. Aldo on sitä mieltä, että hän ja kilpikonna, tortuga, ovat kotoisin samoilta seuduilta.)

Matkalla on pari ihmistä suksilla. Vastaantuleva nainen kysyy meidän edellä huterasti hiihtävältä mummelilta, että mihinkäs hän on menossa. Paluu alaspäin on aika hoipakkaa; pysyyhän hän varmasti pystyssä. Mummeli vakuuttelee, ettei ole matkalla kauas. Toinen tulee vastaan ylempänä, hänellä näyttää olevan homma hanskassa. Pop up -latua eli lumista metsätietä on hyvä pistää menemään täydellä vauhdilla.

Aldo ravistelee puusta lumet niskaansa, on vielä otettava viimeiset omenat mukaan. Ovat minusta kyllä jo aika eilisiä, etten sanoisi puolimätiä. Aldon mielestä pakastettunakin makoisia.

Neljä tuntia siinä menee. Tuplaten mitä tavallisesti. Lounaasta tulee illallinen ja iltapäivälevosta syvä yön uni.

En resumen: Estámos en un mundo nuevo, que es mucho más suave, blanco y tan bello.

Kurzgesagt: Der Welt ist heute anders. Weich, weiss und märchenhaft.