Tällainen talvenjälkeinen perunanituihminen on ollut valkoisine ihoineen ihmeessä 30 astetta hipovassa lämmössä. Joten karistettiin siitepölyt jaloista ja suunnattiin raikkaaseen vuoristoilmaan. Saman idean olivat saaneet kaikki muut sata ihmistä, jotka jonottivat Sattel-Hochstucklin pyörivän köysiradan asemalla.

Paikka on selvästikin lapsiperheiden paratiisi tai jotain aivan päinvastaista, mutta joka tapauksessa ylhäältä löytyy liukumista, hyppimistä, laskemista ja ties mitä. Tulevat vuoristovaeltajat voivat myös kokeilla riippusiltaa ihan lähimaastossa ja kävellä helppoja reittejä makkaranpaistopaikalle. Me muut pistimme vauhdilla töppöstä toisen eteen ja pääsimme joukoista eroon alle vartissa.

Hochstucklin huipulle vie helppoja reittejä ja myös vähän ylempää ja reunenmpaa koukkaavia vuoristopolkuja. Metsän rauhassa kiemurtelee myös teemareitti, jonka varrella voi energiapisteissä testata omaa herkkyyttään. Samaan nippuun oli laitettu maaväreily, ristit, vesisuonet ja ties mitkä energiat. “Maaenergiabullshittiä” totesi kyynikkokumppanini Aldo.

Sama kyynikko jäi myöhemmin katselemaan kukkivaa alppiniittyä ja henkäili olevansa paratiisissa. Ei kuulemma tarvitsisi muuta. Itse en siinä vaiheessa enää nälältä ja nestehukalta pystynyt herkistymään edes kirkkaankeltaisille kulleroille, mutta ylempänä vuoristotuulen puhaltaessa kukkui käki. Siitä menin hiukkasen kesäekstaasiin.

Lumiläikkiä näkyi muutama, sen verran oli jäljellä talvesta. Reitti haarautui kolmeksi ja valitsimme keskimmäisen. Kun upposin vaelluskengän vartta myöten mutaan, tuli mieleen, että ehkä vaihtoehto oli huono. Lenkkarimies Aldo kiersi vähän ylempää kuivemmassa rinteessä taiteillen. Perässä huipulle kiipeäjät valitsivat vasemmanpuoleisen polun ja saapuivat ylös kengät puhtoisina.

Istahdimme mehiläisten ja perhosten keskelle voileiville ja katselemaan maisemaa: utuharsossa Alppien rivi, aina yhtä synkeä vuorikaksikko, pieni ja suuri Mythen, kolme järveä. Ja sitten neljä saksalaista. He päättivät tyhjällä kukkulan huipulla parkkeerata metrin päähän meistä ja suoraan eteen. Näin enää puhekuplan kysymyksellä, warum??

Aurinkorasvaisilla sormilla läähmitty linssi sai aikaan mystisiä kuvia alastulosta. Makailin matkanvarrella hetken ristin vieressä kuumalla penkillä. Tähän olisin jäänyt, mutta aurinko poltti kasvoja.

Jostain alhaalta hönki käheästi alppitorvi ja toisen mutkan takaa lähempää schwyzerörgeli, harmonikka, vähän kompastellen, mutta mukavan kutsuvasti. Stuckli Alpin, pienen alppitilan pihalla pöydällä oli liina ja lasissa voikukka ja pari muuta niittykukkaa. Nurmikolla oli meneillään lasten jalkapallopeli ja isäntä soitteli auringonpaisteessa. Kuvun alla Lebkuchen-palat odottivat ottajaa ja kaapissa oli kylmää juomista. “Haluatteko kahvia, kutsun emännän sisältä!” huikkasi isäntä.

Juotiin yhdessä sumpit, mies piti tauon soitossa ja kyseli, kertoili. Ovat ensimmäistä kesää alpilla, lehmät tulevat ensi viikolla, 25 yhteensä, ja sitten kaksi vuohta.

“Ette murteesta päätellen taida olla Zürichistä,” isäntä pohti ja puolittain tiedusteli, ihan ystävällismielisesti. Suomen hän sijoitti Belgian viereen ja Costa Rican Espanjan rannikolle. Ei ole kuulemma käynyt sen pohjoisemmassa kuin Itävalta.

Ja minkälainen päivän reitti lopulta oli? Hikinen ja jäniksen muotoinen.

En resumen: caminamos una ruta que resultó ser de la forma de un conejo. Subímos a Hochstuckli, no muy arriba ni muy largo, pero sudamos una cantidad increible.

Kurzgesagt: Wanderung im Form von einer Hase ist etwas, das nicht vorgesehen war. Wir sind auf dem Hochstuckli bestiegen, nicht ser hoch und auch nicht sehr weit, aber haben viel geschwitzt.