Nousin vuorenrinnettä ylös ja vedin keuhkot täyteen alpilta tuoksuvaa ilmaa – pakostakin, koska nousu ei antanut armoa. Teepaita kostui vartissa, keväästä ja pilvistä huolimatta.

Ensimmäiselle järvelle, Sämtiserseelle patikoi kauniilla kevätkelillä ulkoilijoita lähes virtana. Nyt vain me ja käet, jotka kukkuivat yhtäällä ja toisaalla, koko matkan ajan. Yksi kirkkaasti ja korkealta, toinen valitsi eri sävellajin ja lauloi matalammalta. Aldo äänitti pätkän, laulaen En el lejano bosque canta el cucú (kaukaisessa metsässä laulaa käki), ja soolon veti komeasti Appenzellin käki.

Nuotiopaikalla oli ruuhkaa ja sateen kastelemat puut. Kaikki brittejä, selvästikin paossa kruunajaisia, niistä ei puhuttu. Koska makkarat olisivat vain savustuneet, oli nakkileivät syötävä kylmänä. Ei ehkä varsinaista gourmeta, mutta myönnettäköön, että maistuvaa. Kasvisnakit olivat lähikaupan uutuudet, mausteiset ja juuri sopivat retkileivän väliin.

Rinteessä oli pieniä mustia kasoja, muurahaisten pesiä. Istumakiveni oli huono ja siirryin seuraavalle. Senkin vieressä nökötti pieni pesä, mutta liikettä ei ollut näkyvissä. Pakattiin kamat ja lähdettiin eteenpäin, kun vasemman kankun yläosassa alkoi säkenöidä. Heti perään oikeassa, tarkalleen samassa kohdassa, kuin suunnitellusti. Kipu levisi salamaniskun lailla joka suuntaan – kuulemma muurahaishappoa – ja olin vähällä riisua housut ja syöksyä järveen. Sain yhden kynnellä kiinni, toisesta en tiedä. Molemmat menettivät operaatiossa henkensä. Muurahaiset olivat mustia, taatusti suomalaisen kusiaisen, siis siloviholaisen, sukulaisia, sillä punaiset paukamat aktivoituvat yhä, päiviä retken jälkeen.

Niittyä peitti upea keltainen, silti rentukat eivät loistaneet kuvissa. Luonnossa kylläkin, kuin pienet hälytysvalot.

Krookusten aika oli selvästikin jo ohi, pettymysten pettymys. Sata metriä korkeammalla sydän otti loikan, siellä niitä oli, valkoisia täpliä siellä täällä, joka puolella. Villien krookuksten bongaaminen vaati ajoitusta ja salaa toivoin, että edes jokunen olisi vielä kukassa.

Fählenseellä Gasthaus oli vielä talvilevolla. Joku yritti epätoivoisesti sytyttää niemen nokkaan märkää kuusen oksaan tulta nuotioksi. Järvi oli kuin akvarelli, siihen heijastuivat vuorenseinämien valkoiset lumiraidat ja kiven harmaa. Jäät olivat sulaneet selvästikin aikaa sitten pois. Istahdin kivelle ja hengitin. Tuskin ajattelin mitään. Olin vain ja maadoitin oloani.

En resumen: El primer paseito de primavera en los Alpes de Appenzell, rodeados por los cucús cantando, admirando crocuses, el paisaje alrededor del lago verde y donde el otro, como una acuarela.

Kurzgesagt: Die erste Wanderung des Frühlings in den Appenzeller Alpen; singende Kuckucke, weisse Krokusse auf der Wiese, der unglaublich grüner See und der andere, wie ein Aquarell.