Kipaisen pirteään syysaamuun mäkeä ylös sydän läpättäen, koska olen myöhässä, enkä koskaan ole myöhässä. Yritän voittaa kellon, etten olisi perillä 9.01, sillä silloin saattaisin jo saada katseen, joka kertoo kaiken.

Lääkäristä ei koskaan tiedä, useimmiten se tarkoittaa kaikesta huolimatta odotusta, mutta tänään pääsen suoraan näytteenottoon. Odotushuoneessakaan ei ole ketään, vaikka ilma on tiheänä viruksista, näin kerrotaan.

Rautavarastot olivat viime vuonna siinä tilassa, ettei kroppa enää palautunut. Lihakset olivat pysyvästi hapoilla. Söin tummanvihreää, pähkinöitä, papuja. Kasvipohjaista rautaa. Pihviinkin tukeuduin silloin tällöin, sen mukaan miten omatunto antoi periksi ja ruoka maistui.

Tiesin, että pohjilla mennään, sillä vuosia sitten ehdin elää niin pitkän tovin varastot tyhjinä, että menetin hiuksista aimo nipun. En ollut väsynyt, kuulemma, koska juoksin ja kirimailin vuorilla ja hemoglobiinihan on silloin usein korkea. Siksi en huomannut puutetta, eikä useampi lääkärikään.

Tällä kertaa arvot olivat matalat, minulle ja hiuksilleni kriittiset, mutta sairausvakuutuksen näkökulmasta vielä sellaiset, ettei rautaa pistetä suoraan suoneen. Joten rautatabletteja, kuulemma vuoden verran.

Puoli vuotta myöhemmin olo on jälleen normaali. Väsyn liikunnasta, kuten pitääkin, mutta mikä tärkeintä, myös toivun. Virtaa siis riittää.

Tuloksista en vielä tiedä, mutta epäilen, että rautasatsi tällä erää oli tässä. Sen kunniaksi kipaisin kylän konditoriaan, sillä harva paikka täyttää aistit yhtä lailla onnesta, kuin aamuinen leivonnaisten ja kahvin tuoksu. Katselin hetken kermamunkkeja ja kastanjaleivoksia. Mietin verikoetta ja kärsimyksen astetta, ollaanko siis leivoksen tasolla vai riittäisikö joku vähemmän makea. Ei, tänään ei kärsitty lainkaan, homma sujui sutjakasti ja asianmukaisesti. Ja oikeastaan mielessä olivat jo alun alkaenkin kummitelleet lämpimät sarvet, iloisesti kutsuen. Croissantit laitettiin uunista suoraan pussiin ja minä, se onnellinen, viiletin kotiin aamuauringossa, kohti kahvia ja keskiviikon alkua.

-Niin ja miten kuvat liittyvät rautaan? Ei mitenkään, paitsi että virtaa tarvitaan, jotta jaksaa taivaltaa näissä maisemissa.

En resumen: El hierro es super importante, para que uno tenga energía para andar en estos paisajes.

Kurzgesagt: Das Eisen ist super wichtig, so dass man Energie hat sich in diesen Lanschaft zu bewegen.