Lauantai-iltapäivä on kääntymässä iltaan, taivaalla kumottaa tumman sinertävä pilvivyöhyke joka voi ainoastaan luvata litimärkiä alkkareita. Silti vedän kypärän päähän ja alan polkea, Romanshornin asemalta kohti omenapuita.
Bodenjärvi jää selän taa, mutta sekään ei haittaa, vaikka järvimaisema kaunis onkin. Sillä on melkein se paras kukinta aika, ajattelen. Omenoita on kukat levällään rivittäin, sitten toisia nuppuineen, ne ei vielä edes yritä avautua. Varmaankin muu lajike, ehkä myös vähän ylempänä. Pölyttäjiä ei näy, vaikka aurinko lämmittää. Se on ohi nopeasti, kuten huhtikuussa usein käy. Sade ja aurinko kilpailevat kumpi voittaa. Jälkimmäistä ei viime viikkoina juuri ole näkynyt.
Ehkä siksi monissa puissa on jo pienet lehdet kukkien lisäksi. Vihertävän valkoiset puut on kummallinen näky; mitä se tuleville omenoille merkitsee, jää arvailun varaan. Ei siis hajuakaan. Ehkä sekin käy?
Voikukkia on pelloilla triljoona ja keltainen peitto on ihana. Taustalla pitäisi siintää Appenzellin Alppeja, mutta usva on tiukassa. Yritän zoomata ja kirkastaa näkymää. Juuri ja juuri pystyn kuvittelemaan muhkeat vuoret maalaismaisemaan.
Välillä riisun takin pois, sitten taas viluttaa. Maaseutu kumpuilee, mutta ei enää tarpeeksi, että lämpenisin, sillä olen tottunut kunnon mäkiin. Kivahan tätä on polkea.
Ensimmäisessä linnassa, Wasserschloss Hagenwilissä, vietetään häitä. Pieni linna istuu kylään nätisti, vierestä nousee viinikukkula ja toisella puolen tiet vievät mäkiä ylös peltojen reunaan.
Jotkut teistä risteää polkujen kanssa, joita olemme kulkeneet jalan aiemmin. Silloinkin kukkivia puita etsiskellen. Harjanteelta tie laskeutuu Arboniin järvelle, ohi kaupungin linnan ja vanhankaupungin.
Tekisi mieli jäädä katselemaan; miksi en aiemmin ole käynyt siellä? Pilvet silti lähestyvät ja tunnen tipan kasvoilla. On syötävä jotain, koska ilta kallistuu myöhään. Rantabeizissa tilaamme juuri ennen sen sulkeutumista siikaa, niitä öljyssä paistettuja tartarkastikkeen kera, joita joka paikasta löytyy. Ei mikään gourmetannos tämäkään, mutta täyttää tarpeen.
Järven itäpuolella ilta-aurinko näyttää vuoret sinertävinä. Hetken henkäilen järvi-ilmaa paikoillaan. Loput kilometrit odottelen jännittyneenä rankkasadetta, jota ei tulekaan – muutamia tippoja enempää.
En resumen: Una vuelta entre los mazanos en el campo en el norte de Suiza era pura belleza. Los pajaros cantando de la lluvia, flores, el inmenso lago de Constanza y tranquilidad.
Kurzgesagt: Wunderschöne Velotour am Bodensee, zwischen den blütenden Apfelbäumen und gelben Felden. Am Abend wird alles ruhig, es riecht nach knoblauch und zwiebel, die Vögel singen über das Regen und wir, wir fahren weiter.
Kukkivissa puissa on lumovoimaa, jota en ennen edes ymmärtänyt. Ehkä se on se valtava määrä, jonka näen ympärilläni? Ehkä se hypetys kaikissa visuaalisissa medioissa?
Joka tapauksessa uskon kirsikan, omenan, päärynän, hasselpähkinän, ties minkä puun tuijotteluun käytetyn ajan hyödyllisyyteen. Se hivelee elämässä muhjuuntunutta ihmistä, koronan säikäyttämää, arjen tönimää, muuten vain talven jälkeen riutunutta.
Siksi lähdemme retkelle ihan toiseen suuntaan kuin tavallisesti. Koilliseen. Sinne, missä vuoret ovat vähän etäämmällä, pellot kumpuilevat ja koko paikka on yhtä maalaistorin tuotteiden kasvuympäristöä. Siis maalle. Ja järven reunamaan.
On Zürichissäkin järvi, mutta Bodensee tuntuu lähes mereltä, kun juna-asemalta tunnelista nousee pimeästä aurinkoon ja edessä on se suuri sininen. Lautalle nousee autoja, ihmisiä ja se on menossa toiseen maahan. Saksa, siis ulkomaa! Se on lähempänä kuin aikoihin.
Romanshornissa teemme pienen lenkin ennen seuraavan junan lähtöä, onhan katsahdettava järvelle. Täällä tuntuu erilaiselta, saksakin kuulostaa jo enemmän pohjoisen naapurin tavalta puhua. Jännittävää; pitkästä aikaa joku toinen maa konkreettisesti aivan lähietäisyydellä. Vielä tovi sitten oli yhtä jännittävää mennä naapurikuntaan kauppaan. Otamme peniä, arkoja askelia kohti entistä elämää.
Thurgau on se, missä kasvaa hedelmiä, vihanneksia, viljaa. Kukkatilanne on sellainen, että jos haluaa omenapuun nähdä valkoisessa asussaan, se on tehtävä nyt. Asian varmistukseksi voi kilauttaa omenankukka-hotlineen. Siellä tiedetään reaaliaikainen tilanne. Että kannattaako lähteä vai pitäisikö odottaa seuraavaan vuoteen.
En tietenkään soita. Omenankukat vetävät matkaan, mutta jos niitä ei ole, niin sitten ei ole.
Silti ilahdun ja huokailen, kun näen ensimmäiset valkoiset rivistöt. Olin valinnut reitin, joka nousee lievästi ylöspäin, jotta näemme järvelle asti. Maailma tuntuu avarammalta kuin aikoihin.
Maalaispoika-Aldo nauttii, kun kuljemme peltojen poikki, väistelemme traktoreita, moikkaamme kyntäjää. Kuulemma ei mitään eksotiikkaa, ihan normijuttu. Siis Costa Ricassa. Zürichissä päin olen kuullut hermostuneista maanviljelijöistä, jotka paikkaavat tallustajien jättämiä jälkiä, iskevät kieltotauluja maastoon. “Ei tästä!” “Tässä kasvaa hyötykasvi!” Kun kaupunkilaiset eivät tajua. Täällä hedelmäpuupolku kulkee varta vasten pellon viertä, sen keskellä tai poikki. Aivastan.
Aurinko lämmittää, föhn puhaltaa kuumuutta pois. Maatilalla myydään kuivattuja omeaviipaleita, päärynää – ja jätskiä. Olen testannut useammassa paikassa tarjontaa ja pienet itsetehdyt jäätelöt ovat aina hellyyttäviä ja useimmiten vaatimattomia. Silti jätän kahdesta 7, 60 Fr ihan tyytyväisenä. Tuen paikallista tuotantoa, ajattelen.
Avaan purkin, isken lusikan ja makuhermot räjähtävät. Tämä on täydellistä suklaajäätelöä! Maistan myös vadelmaa ja se on vadelmaisempaa kuin mikään aiempi jäätelö. Julistan Familie Oelerin Thurgaun ellei koko Sveitsin jäätelömestareiksi.
On ihmeellistä tallata kilometrejä ihan vain lenkkareissa tepastellen, ilman kilometrin nousua, ilman jyrkkiä reunoja, happivajetta. Keskityn ihasteluun ja tunnen, kuinka hengitän omenankukkia, luonto siirtyy sisääni, olemme yhtä ja keveitä.
Olen onnenkuplissa – tai ainakin heti sen jälkeen, kun olen istahtanut hetkeksi syömään voileipiä järveä katsellen – ja ne vain lisääntyvät, nyt on vuorossa rakkauskuplat. Huomaa että on kevät. Näen nimittäin aivan tuoreen varsan emänsä kanssa. Huterin koivin uusi tulokas imee ravintoa, horjahdellen kääntyy ympäri ja istahtaa maahan lepäämään. Onko mitään näin hellyyttävää?
Toisella maatilalla haetaan karsinasta nelipäiväinen karitsa. Se on kai jäänyt vähemmälle ravinnolle, sillä luvassa on tuttipullosta lisämuonaa. “Äiti odottelee tuolla, me tullaan kohta takaisin”, selittää emäntä hellästi karitsalle.
Loppua kohti föhn keräilee voimia, heiluttaa omenan oksia, ravistelee kukkia. Myöhäisempien lajikkeiden juuri auenneet kukat antavat tuulen roipottaa, mutta mehiläisillä on ongelmia tähtäyksen suhteen. Tuuli kääntää suuntaa ja peltojen sivussa olevasta yksinäisestä omenapuusta sataa yllemme valkoisia terälehtiä.
Portti ulapalle. A way to opean waters.Melkein meri. Almost sea.Bodenjärvi omenapuiden toisella puolen. Lake Constance behind the appletrees.Omenapuun kukka. Apple flower.Monta eri vihreää. Many different greens.Tämä perhe tekee parhaat jätskit. This family makes the best icecreams.Maalaisromantiikkaa. Romantic countryside feeling.No ne omenapuut. Ja pari voikukkaa. The appletrees. And a couple of dandelions in the seedphase.Vain ihanaa. Just wonderful.Olenko sittenkin omenapuu? Samalta näyttää. Am I an appletree?Looks pretty much the same. Just missing the flowers.Kukkia joka suunnassa. Flowers in every direction.Jopa kappelilla on omat kukkivat omenapuunsa. Even the chaple has it´s own appletrees.Onhan nää nättei. Very pretty.Ihan tuore varsa huterine koipineen. A fresh foal with it´s shaky legs.Löytyipä vielä kukkiva kirsikkakin. Still one cherrytree blooming.Silta purosen poikki pellolta pellolle. A bridge over a stream, from one field to another.Lounasta kasuaalisti Bodenjärveä katsellen ja tuoreen omenatarhan vierustalla. Lunch beside a new apple orchard, looking to the Lake Constance.Ensin keltaista, sitten valkeanvihertävää. Jos olisin mehiläinen, sekoaisin. First yellow, then greenishwhite. If I were a bee, I´d probably go mad.Tästä sitten pellonviertä. Virallinen polku. Beside the field or between the fields. The official path.Nelipäiväinen karitsa. For days old baby lamb.Pelto valmiina uusiin juttuihin. A field ready for new things.Vielä kerran: omenan kukka. Once again: appleflower.
En resumen: Cerca del Lago de Constanza crecen arboles de frutas y por su puesto hay un teléfono, donde llamar para saber, si todavía están floreciendo. Nos fuimos en el último momento a ver el paisaje con manzanos blancos, llenos de flores. Un poco diferente, que en las montañas, esta caminata, pero increible de todos modos.
Kurzgesagt: Ab und zu tut es gut zur eine andere Richtung zu gehen. Eine Wanderung am Bodensee zwischen den blütenden Afpelbäumen war bestimmt ganz anders als in den Bergen. Leichter, natürlich, aber auch wunderschön.
Pala Suklaata 