Laiha-Pupun seikkailut 2: Duo

Laiha-Pupun seikkailut 2: Duo

Olivia koukkasi lusikalla kattilasta riisipuuroa ja yritti laittaa sen piirakan keskelle. Tahmainen puuro ei irronnut. Olivia työnsi sitä etusormella. Hienoa, puuropallukka irtosi – ja tarttui kiinni sormeen. Hän painoi puuron pyöreälle ruistaikinaiselle piirakkapohjalle ja levitti tahnaa etusormellaan. -Sinusta tuskin tulee leipuria koskaan, totesi Laiha-Pupu. Minä sen sijaan voisin ansaita elantoni paakarina, se lisäsi varsin omahyväisesti ja katseli symmetrisesti rypytettyä karjalanpiirakkaansa tyytyväisenä. – Ei kaikkien tarvitse olla mestarileipureita, yksi on ihan riittävästi ja loput tekee sen mihin kykenevät, se lisäsi. Olivia katsoi pupua loukkaantuneena.

Äiti oli ottanut piirakat uunista ja laittanut niiden päälle voita sulamaan. Kinastelukin vaimenisi, kun vatsassa olisi lämpimäisiä. Laiha-Pupu muisti, kuinka hän oli pienenä aina tehnyt pupu-äidin kanssa piirakoita. Duo-veli teki veneitä piirakoiden sijaan. Kun äiti käänsi selkänsä, Duo kipaisi tiskialtaalle ja uitteli piirakkapursiaan. Sen haaveena oli pienestä pitäen ollut päästä kauas merille, seilata maailman ääriin. -Voih, huokasi Laiha-Pupu ja puraisi piirakkaa. -Oih, se huoahti uudelleen. -Puhalla piirakkaa, niin ei suu pala, sanoi Olivia posket täynnä. En minä sitä, vastasi Laiha-pupu. -Tuli vain niin ikävä äidin keittiötä. Ja äitiä, isää, pikkusiskoja. Ja veljeä.

©hilja.cordata

-Mutta etkös sinä ole kangaspupu, ommeltu kokoon. Miten sinulla edes voi olla perhe, Olivia ihmetteli. – Kyllä minut ommeltu on, juu juu, mutta ommeltu on muitakin pupuja, närkästyi Laiha-Pupu, joka käytti itsestään myös nimeä Laihis. – Äiti ja isä lienevät pienessä mökissä saaressa. Siskot kukin tiellään, en ole oikein selvillä missä. Ja Duo, voi Duo. Sitä minulla on niin ikävä.

Duo ja Laihis olivat joulun alla istuneet lelukaupan ikkunassa yhdessä. Eräänä aamuna Duo oli vain yksinkertaisesti kadonnut. Ja iltapäivällä pakettiin pistettiin Laiha-Pupu. Sen jälkeen kaikki oli ollut vain yhtä pimeyttä, kunnes Olivia avasi lahjansa. Eikä enää yhtään veljeä tai siskoa ympärillä.

-Jos minä olisin yhtäkkiä vieraassa paikassa ilman äitiä ja isää, niin kyllä minullekin tulisi ikävä, pohti Olivia. Sen mielestä oli epäreilua, että Laiha-Pupu joutui jättämään perheensä. Koko pupuklaania tuskin voisi tuoda heille. Mutta veljeä voisi yrittää etsiä. Se ei voinut olla kovin kaukana, jos puput olivat istuneet saman lelukaupan ikkunassa, Olivia mietti.

-Kuule, mennään käymään siellä kaupassa. Joku varmasti osaa neuvoa meidät Duon jäljille, ehdotti Olivia ja nielaisi viimeisen piirakkapalan. -Loistava idea, ilahtui Laihis. -Otetaan piirakat mukaan, veli niin tykkää näistä, se touhotti ja kääri lämpimäisiä voipaperiin.

Pakkaslumi narskui talvisaappaiden alla. Laiha-Pupu värisi Olivian takin taskussa. Sen pitäisi mitä pikimmin kutoa itselleen villapaita. Eihän tämmöinen pupu pärjäisi pakkasessa ilman lämmikettä.

Lelukaupan ovessa roikkuva kello kilahti, kun Olivia astui sisään. -Tervetuloa, katselkaa rauhassa, tulen kohta, kuului takahuoneesta. Kaupan isäntä tuntui myös olevan leivontapuuhissa, sillä joka puolelle levisi piparkakkujen tuoksu. Kassakoneen edessä tiskillä olevassa korissa oli tarjolla tähden muotoisia pipareita. Ne oli koristeltu hopeisilla sokeripalloilla. ”Ota, ole hyvä”, luki pienessä kyltissä. -Otan, kiitos, sanoi Laiha-Pupu ja puraisi siirapilta maistuvaa piparia. Se katseli ympärilleen etsien tuttuja, mutta väki oli vaihtunut. Ikkunaa koristivat kevättä enteilevät nuket eväskoreineen, vaunuineen ja piknikliinoineen. Sivussa, jukkapalmun alla, istui eksoottinen joukko. Yksisarvinen, kirjava krokotiili tai sen sukuinen otus, pöllö ja vihreäoranssi sammakko. -Ette sattunut näkemään Duon lähtöä? kysyi Laiha-Pupu pipari suussaan. -Duo? Kuka Duo? kurnutti sammakko. -Velipoika, se katosi eräänä päivänä, hyvästejä jättämättä, sanoi Laihis hiljaa. Se tajusi, ettei kukaan näistä osaisi auttaa. Ikkunan uudet asukkaathan olivat tulleet hänen jälkeensä. Laihis itse oli viimeinen, joka oli nähnyt veljensä.

Kaupan isäntä tuli piparitarjottimen kanssa takahuoneesta. -Suoraan uunista, mies touhotti. Olivia otti yhden itselleen, toisen Laiha-Pupulle. Sen korvat lurpattivat alakuloisina. -Ihania, henkäisi Olivia ja söi ahnaasti omansa loppuun. Sitä rouskuttaessaan hän kysyi, tiesikö kauppias, minne se toinen tämännäköinen, vaaleansininen pupu, päätyi. -Jaa-a, mietitäänpäs, mies sanoi ja nosti silmälasinsa otsalleen. -Eilen täällä kävi joku, joka kyseli vaaleanpunaista pupua, se taidat olla sinä! Lelukaupan omistaja katsoi Laihista silmät iloisesti vilkkuen. -Olisivat halunneet molemmat, vaaleanpunaisen ja vaaleansinisen, mutta keksivät sen liian myöhään. Mutta sitä keitä he olivat, en osaa sanoa.

-Hei, pupunen, katsos tänne, kuului näyteikkunasta. Yksisarvinen osoitti nuken hiuksissa olevaa satiinikaistaletta. -Nauha löytyi näyteikkunasta, se kertoi. Nukke yritti vetäytyä sivuun, mutta tilaa oli niukasti. -Älä koske nauhaan, se on nyt minun, se ärähti. -Hänellä on karmea luonne,  selitti yksisarvinen ja meni hitaasti kohti nukkea, katsoen sitä herkeämättä silmiin. Yhdellä nykäyksellä se irrotti rusetin nuken kiharoiden ympäriltä. -Tänne! karjaisi nukke ja yritti tarttua nauhaan. Yksisarvinen vetäytyi nopeasti, kääräisi kaistaleen rullalle ja heitti Laiha-Pupulle. Pupu seisoi häkeltyneenä käärö käsissään. Duolla oli aina vaaleansininen rusetti kaulassa. Ei epäilystäkään, se oli velipojan. -Tiedätkös, miehellä, joka kävi täällä kyselemässä, oli torimyyjän essu päällä. Tänne jäi pitkäksi aikaa leijumaan voimakas kalan haju. Ehkä löydätte etsimänne torilta, lelukaupan isäntä pohti ja sujahti takahuoneeseen leipomustensa luo. -Onnea matkaan, hän vielä huikkasi.

Kirkonkello näytti jo yhtä, eikä Olivia ollut varma, olisiko tori enää edes auki. Laiha-Pupun maha oli jännityksestä aivan kireä. Meidän täytyy mennä torille nopeasti, on jo lounasaika, sanoi Olivia. -Pistä vain töppöstä toisen eteen, niin saadaan homma hoidettua, kannusti Olivian taskussa istuva Laiha-Pupu. Olivia pitäisi saada jollain keinolla kävelemään vauhdikkaammin, se mietti. Takapuolen alla tuntui jotain epämukavaa. Pupu vaihtoi kankun asentoa. Esine oli pyöreä. Ärtyneenä pupu työnsi sen sivuun. Nyt se painoi kylkeä. Pitääkö sitä kantaa kaikenmaailman roinaa taskuissaan, vaikka mukana on pupu, se ärisi ja vetäisi häiritsevän kapineen päivänvaloon. Kahden euron kolikko. Sillä voisi houkutella Oliviaan vauhtia. Torilla oli kyllä aika vähän mitään tyttöä kiinnostavaa. Punakaali tai multaiset perunat tuskin toimisivat vetonauloina. Vihannesten ja leipien välissä oli tavallisesti aina koju, jossa myytiin possoja ja lihapiirakoita. Vesi herahti sen kielelle. Ihania, rapeita sokerisia possoja, joiden sisältä suuhun valuu kuumaa omenahilloa. Vatsasta kuului murahdus. Tämä pupu haluaisi posson välittömästi, kun päästäisiin torille. Laiha-Pupu havahtui ruokaunelmistaan tajutessaan löytäneensä kaipaamansa vauhdittajan.

-Olivia, täältä löytyi kolikko. Sillä saisi kuuman posson, se huusi viekottelevasti taskusta. Olivia pysähtyi. -Ei, ei vielä olla possokojulla, pitää mennä nopeammin, ei hitaammin, pupu hätääntyi. -Minä vain yhtäkkiä tajusin, miten nälkä minulla on, Olivia puolustautui ja lähti hölkkäämään kohti toria.

Kojulla ei ollut jonoa. Pakkanen pisti toriasiakkaat tekemään ostoksensa ripeästi ja palaamaan takaisin kodin lämpöön. Osa kauppiaista lastasi myymättä jääneitä tuotteitaan autoihin. Oli sulkemisen aika. -Yksi posso, pyysi Olivia. Se oli lähes yhtä iso kuin Laiha-Pupu, tosin leveämpi. He jäivät kojun eteen syömään ahnaasti munkkipossoaan. Olivia nuoli sormistaan sokerit, Laiha-Pupu taputteli käpäliään yhteen. -Hei, mennään katsomaan, mitä muuta täältä löytyy, se hoputti.

Vihannesmyyjä jutteli kalakauppiaan kanssa, joka lastasi viimeisiä laatikoita peräkärryyn. Hän nousi autoon, käynnisti ja ajoi pois. Siiis kalakauppias! Olivia ja Laiha-Pupu olivat possot mielessä unohtaneet etsintäoperaationsa. -Voi minua, nyt en löydä Duoa enää ikinä, voivotteli Laiha-Pupu. Kalakaupppiaan puinen myyntipöytä värjötteli kylmässä. Maassa oli muutama pudonnut kalanpyrstö. Pupu hyppeli lumisia mukulakiviä pitkin pöydän luo. Ehkä Duo oli ollut täällä. Laihis heilutteli viiksikarvojaan ja yritti haistella. Ei kyllä haissut muulle kuin silakalle. Pöydän jalassa oli jotain raapustuksia. Ehkä se oli pöydän tai toripaikan numero. Matias 27.12. Oliko se se kalakauppias? Päivämäärä oli tuore. Viereen oli kaiverrettu paljon pienemmillä ja huterammilla kirjaimilla jotain, mutta Laiha-Pupu ei saanut siitä selvää. Tuo oli myös ollut täällä. Mutta Tuo ei ollut nimi. Ehkä se olikin Tao tai kenties Teo. Olivia kumartui katsomaan pupun osoittamia kaiverruksia. -Ei tuo ole Teo, Olivia sanoi. -Ensimmäinen kirjainhan on D ja toinen U. -Duo! huusi Laiha-Pupu. – Duo siis oli täällä!

Olivia muisti, että isä kävi joskus ostamassa kalaa suoraan satamasta. Kalakauppias löytyisi varmasti sieltä. – Jatketaan etsimistä aamulla, sanoi Olivia. -Miten aikaisin?, halusi Laiha-Pupu tietää. -Kukonlaulun aikaanko? -Jotakuinkin, vahvisti Olivia.

Aamu sinersi hyytävänä. Laiha-Pupu oli kietaissut Olivian kaulahuivin harteilleen tai pikemminkin ympärilleen ja muistutti muumiota kääreissään. Oliviallakin oli pitkä talvitakki ja käsissä paksut rukkaset. Lokit kirkuivat. Satamassa vilisi karvahattuja, kalaostoksille tulleita aamuvirkkuja.

-Mennään tuonne keskemmälle, Olivia ehdotti. Oli vaikea kurkotella aikuisten keskellä ja yrittää erottaa joukosta kalakauppias. Laiha-Pupu ei nähnyt taskun suulta sitäkään vähää. Se kapusi huiveineen kaikkineen ylöspäin, Olivian takin reunaa pitkin, eteni hihaan ja kohti olkapäätä. Siinä se istahti hetkeksi huoahtamaan ja tarrautui sitten Olivia pipon korvaläppään ja kohosi kuin vuorikiipeilijä tupsuun. -Mahtavat maisemat, se ihasteli. Se kiinnitti itsensä tupsuun Olivian hiuslenkillä. -Turvalenkki on laitettu, pupu tiedotti Olivialle.

Laituriin lipui veneitä. Kaikki kalastajat näyttivät samalta. Lakki päässä, punaiset nenät, pyöreät posket, tummat talvivaatteet ja essu. -En minä kyllä enää tiedä, kuka se näistä voisi olla, Olivia sanoi tuskastuneena. -Ei näytä tutulta ei, vahvisti Laihis. – Täytynee vain kysellä. He kulkivat paatista paattiin, sataman vasemmasta laidasta kohti oikeaa. Kuudennen veneen jälkeen Olivia alkoi väsähtää. Varpaita paleli, nenää nipisteli ja aamupala kuuman kaakaon kera alkoi tuntua houkuttelevammalta kuin kadonneen veljen metsästys. Laiha-Pupu sen sijaan ei ollut aikomustakaan luovuttaa, ennenkuin kaikki veneet olisi tarkistettu. Ja sen jälkeen, jos vieläkään ei onnistaisi, jatkettaisiin torille, se vannoi.

Toiseksi viimeisenä oli laiva, joka näytti enemmän mökiltä kuin merikelpoiselta kalastusalukselta. Ikkunaa reunustivat sievät kukalliset verhot ja kajuutasta leivisi kahvin ja pullan tuoksu. Laiha-Pupu pyysi Oliviaa kyykistymään sen verran, että se näkisi pyöreästä kajuutan ikkunasta sisään. Ihan kuin sisällä olisi samanlainen pupu kuin se itse. – Se on vain heijastus, Olivia totesi ja alkoi kävellä kohti viimeistä alusta.

Kalastaja oli siivoamassa kantta. Olivia kysyi, myykö mies kaloja torilla. – Juu, joskus, mutta nämä menevät suoraan ravintolaan, kertoi mies ja pyyhki kätensä housuihin. – Onko teilläpäin näkynyt tämännäköistä vaaleansinistä pupua, Olivia tiedusteli osoittaen tupsuun köyttäytynyttä Laihaa-Pupua. -Ai, sinulla on siellä kaveri mukana, kappas, mies hymähti. -Ei ole näkynyt, mutta kysypä tuolta, ukko sanoi osoittaen mökkiä muistuttavaa alusta.

Laiha-Pupu ja Olivia seisoivat jälleen toiseksi viimeisen veneen edessä. Ketään ei ollut näkyvissä, kalat olivat laatikoissa. – Veneeseen, käski Laihis. Olivia empi, katseli ympärilleen ja nousi lopulta laidan yli. Vene keinahti vienosti. Kajuuttaan vievän oven vieressä oli naru. Hän nykäisi ja pieni kello helisi. Olivia seisoi maton päällä, jossa luki ”Tervetuloa”.

Ovi aukesi ja sieltä kurkisti torin kalastaja. – Ja päivää, mitäs asiaa tytöllä on? kysyi kalastaja. – Me tämän pupun kanssa etsimme toista samanmoista pupua, aloitti Olivia. Kalastaja käski käydä peremmälle ja myhäillen johdatti vieraat kajuutan lämpöön. Pöydän ääressä istui rouva Kalastaja, poika Kalastaja ja pieni vaaleansininen pupu, joka säntäsi ylös, pinkaisi Olivian käsivartta pitkin pipoon ja rutisti Laiha-Pupua.

Matias olikin Poika Kalastaja. Hän sai avata Olivian taskusta löytyneen paketin. Karjalanpiirakat olivat kohmeisia ja ne pistettiin uuniin lämpiämään. – Me lähdettiin tuomaan sinulle piirakoita, Laiha-Pupu selitti Duolle.

Matias oli saanut Duon joululahjaksi ja Isä Kalastaja olisi halunnut ostaa hänelle vielä toisen, sen vaaleanpunaisen kaveriksi. -Mitä jos muuttaisit tänne meille, ehdotti Matias. – Se ei nyt käy päinsä, sillä minä asun Olivian luona, totesi Laiha-Pupu painokkaasti. Olivialta pääsi helpottunut huokaus. – Tule sinä meille, ehdotti Laiha-Pupu ja Duo ravisteli päätään. -Ei käy, katsos, minä elän nyt sitä elämää, jota aina havittelin. Asun laivassa, olen joka päivä merillä. Minusta on tullut aito laivapupu, se totesi ylpeänä ja haukkasi piirakkaa. -Kesällä voitte tulla saaristoristeilylle. Ja voinhan minä tulla silloin tällöin käymään. Ainakin silloin, kun teillä leivotaan piirakoita, Duo virnisti.

Edellinen osa löytyy täältä

En resumen: Este es un cuento para chiquitos para entretenerse en estos días raros. Pero ni siquiera la primavera me alcanza para hacer un resumen, así que cogan un libro de la biblioteca o suban un e-book.

Kurzgesagt: Das ist eine Geschichte für Kinder für diese seltsame Tage. Der Frühling reicht nicht mal für eine Zusammenfassung, also, nimmt ein Buch aus dem Bücherregal oder bestellt ein E-Buch.

%d bloggers like this: