Kustantamolle kiitos mahdollisuudesta lukea kirja
Elämäni Kolumbia on kirja, joka kuulostaa Anni Valtoselta, mutta toisaalta myös itseltäni. Muistan kuinka hän opiskeluaikana Tampereella huokaisi: “Miten minusta voi tulla suomen opettaja”. Eräänlainen opettaja Anni lopulta on, kulttuurituntemuksen välittäjä, kahden maan välillä tasapainoileva tuntojen ja tapojen tulkitsija.
Kirjallisuuden opiskelijoina me molemmat kävimme häikäistymässä latinalaisamerikkalaisen kirjallisuuden kurssilla maagisesta realismista, Anni vain pääsi sitä lähemmäs, Kolumbiaan ja aina Gabriel García Márquezin kylään asti. Oma tieni vei Costa Ricaan ja jo aiemmin Hondurasiin. Meillä molemmilla on latinalaisamerikkalais-suomalaisia lapsia, vaikka omani syntyi kolmannessa maassa, Sveitsissä. Luen siis kirjaa erityisellä lämmöllä.
Elämäni Kolumbia kertoo elämästä välitilassa, kahden maan, kielen ja kulttuurin keskellä ja on kirjoitettu erityisesti heille, jotka ovat kotona useammassa maassa tai kulttuurissa. Anni pohtii sitä, kuinka kertoa Kolumbiasta tarttuen tärkeisiin teemoihin, mutta tukematta kliseitä ja onnistuu siinä upeasti.
Anni kirjoittaa Kolumbiasta oman henkilöhistoriansa ja kokemustensa kautta. Sujuvalla kerronnalla, anekdooteilla tapahtuneista ja kertomuksillaan kohtaamisista eri ihmisten kanssa hän avaa Kolumbiaa tavalla, joka antaa myös uutisiin tietonsa pohjaavalle suomalaislukijalle uutta näkökulmaa.
Kolumbiaa tuskin voi käsitellä puuttumatta sen väkivaltaiseen historiaan ja sisällissotaan. Kirja kertoo rauhansopimuksen toteutumista, ajasta ennen ja jälkeen. Anni kutoo mukaan karjalaiset juurensa, vertaa tapahtumia Kolumbian vaiheisiin ja löytää sieltä yhteneväisyyksiä.
“Kuuntelin koko lapsuuteni ajan isovanhenpieni tarinoita lähtökäskystä ja pakenemisesta. He joutuivat jättämään kotinsa, maatilansa ja koko omaisuutensa Karjalaan, kun talvisota alkoi vuonna 1939. Isovanhempani eivät kotoa lähtiessään tienneet, mihin he olivat menossa. Ainoastaan sen, että heidän pitää päästä turvaan.”
Kolumbialaiset ovat joko joutuneet tyytymään tilanteeseen tai lähtemään pois, jättämään kotinsa, tilansa ja työnsä. Karjalaisten lapsenlapsi ymmärtää syvästi, kuinka tämä vaikuttaa usean sukupolven ajan.
Kolumbiassa traumoja on vasta alettu työstää, rauhansopimus allekirjoitettiin neljä vuotta sitten ja maassa vallitsee ”jännittynyt rauha“. Valtio on viivytellyt lupaustensa toimeenpanon kanssa ja sissijärjestö Farc on tarttunut uudelleen aseisiin.
Mielenkiintoista on myös lukea siitä, kuinka suomalainen feministi kokee latinalaisamerikkalaisen macho-kulttuurin. Oman lisänsä siihen tuo toisen polven tulkitsijat, Annin omat pojat, jotka näkevät kolumbialaisen elämäntavan tuttuna ja rakkaana. He osaava silti suhtautua sekä Kolumbian että asuinmaansa Suomen mieskuvaan kypsän kriittisesti.
Latinalainen Amerikka on runsaudensarvi kulttuurisille anekdooteille ja kirja jakaa lukijalle mielenkiintoisia yksityiskohtia kuin karkkeja; mukana on kaiken parantava julkkispappi, marianismia ja vaaran hetkistä.
Kerrontatyyli pysyy kuitenkin jalat maassa, myös asettumatta puolelle tai toiselle. Tasapainoilu poliitiikan, historian, naisen aseman ja kulttuuri-identiteetin sekä viihdyttävyyden välillä onnistuu. Maa, jonne lähdin kirjalliselle matkalle on toinen kuin se Kolumbia, jonka nyt koen tuntevani.
Kuvat Anni Valtosen albumista
Pala Suklaata 