Annin mukana Kolumbiaan

Annin mukana Kolumbiaan

Kustantamolle kiitos mahdollisuudesta lukea kirja

Elämäni Kolumbia on kirja, joka kuulostaa Anni Valtoselta, mutta toisaalta myös itseltäni. Muistan kuinka hän opiskeluaikana Tampereella huokaisi: “Miten minusta voi tulla suomen opettaja”. Eräänlainen opettaja Anni lopulta on, kulttuurituntemuksen välittäjä, kahden maan välillä tasapainoileva tuntojen ja tapojen tulkitsija.

Anni Valtonen osallistui teatterin ryhmässä performanssiin naistenpäivänä, jolloin Kolumbian naisjärjestöt marssivat kulkueena läpi Bogotán.

Kirjallisuuden opiskelijoina me molemmat kävimme häikäistymässä latinalaisamerikkalaisen kirjallisuuden kurssilla maagisesta realismista, Anni vain pääsi sitä lähemmäs, Kolumbiaan ja aina Gabriel García Márquezin kylään asti. Oma tieni vei Costa Ricaan ja jo aiemmin Hondurasiin. Meillä molemmilla on latinalaisamerikkalais-suomalaisia lapsia, vaikka omani syntyi kolmannessa maassa, Sveitsissä. Luen siis kirjaa erityisellä lämmöllä.

Elämäni Kolumbia kertoo elämästä välitilassa, kahden maan, kielen ja kulttuurin keskellä ja on kirjoitettu erityisesti heille, jotka ovat kotona useammassa maassa tai kulttuurissa. Anni pohtii sitä, kuinka kertoa Kolumbiasta tarttuen tärkeisiin teemoihin, mutta tukematta kliseitä ja onnistuu siinä upeasti.

Anni kirjoittaa Kolumbiasta oman henkilöhistoriansa ja kokemustensa kautta. Sujuvalla kerronnalla, anekdooteilla tapahtuneista ja kertomuksillaan kohtaamisista eri ihmisten kanssa hän avaa Kolumbiaa tavalla, joka antaa myös uutisiin tietonsa pohjaavalle suomalaislukijalle uutta näkökulmaa.

Kolumbiaa tuskin voi käsitellä puuttumatta sen väkivaltaiseen historiaan ja sisällissotaan. Kirja kertoo rauhansopimuksen toteutumista, ajasta ennen ja jälkeen. Anni kutoo mukaan karjalaiset juurensa, vertaa tapahtumia Kolumbian vaiheisiin ja löytää sieltä yhteneväisyyksiä.

“Kuuntelin koko lapsuuteni ajan isovanhenpieni tarinoita lähtökäskystä ja pakenemisesta. He joutuivat jättämään kotinsa, maatilansa ja koko omaisuutensa Karjalaan, kun talvisota alkoi vuonna 1939. Isovanhempani eivät kotoa lähtiessään tienneet, mihin he olivat menossa. Ainoastaan sen, että heidän pitää päästä turvaan.”

Kolumbialaiset ovat joko joutuneet tyytymään tilanteeseen tai lähtemään pois, jättämään kotinsa, tilansa ja työnsä. Karjalaisten lapsenlapsi ymmärtää syvästi, kuinka tämä vaikuttaa usean sukupolven ajan.

Kolumbiassa traumoja on vasta alettu työstää, rauhansopimus allekirjoitettiin neljä vuotta sitten ja maassa vallitsee ”jännittynyt rauha“. Valtio on viivytellyt lupaustensa toimeenpanon kanssa ja sissijärjestö Farc on tarttunut uudelleen aseisiin.

Bogotán kaupunkikuvaa.

Mielenkiintoista on myös lukea siitä, kuinka suomalainen feministi kokee latinalaisamerikkalaisen macho-kulttuurin. Oman lisänsä siihen tuo toisen polven tulkitsijat, Annin omat pojat, jotka näkevät kolumbialaisen elämäntavan tuttuna ja rakkaana. He osaava silti suhtautua sekä Kolumbian että asuinmaansa Suomen mieskuvaan kypsän kriittisesti.

Latinalainen Amerikka on runsaudensarvi kulttuurisille anekdooteille ja kirja jakaa lukijalle mielenkiintoisia yksityiskohtia kuin karkkeja; mukana on kaiken parantava julkkispappi, marianismia ja vaaran hetkistä.

Kerrontatyyli pysyy kuitenkin jalat maassa, myös asettumatta puolelle tai toiselle. Tasapainoilu poliitiikan, historian, naisen aseman ja kulttuuri-identiteetin sekä viihdyttävyyden välillä onnistuu. Maa, jonne lähdin kirjalliselle matkalle on toinen kuin se Kolumbia, jonka nyt koen tuntevani.

Annille tärkeää rannikkoaluetta.

Kuvat Anni Valtosen albumista

Mikä suomalainen ruoka olisit?

Aki Kaurismäen Toivon tuolla puolen zürichiläisessä teatterissa, ilmeisen sveitsiläisen yleisön joukossa, sekoitti hetkeksi todellisuustasot. Kun on parin tunnin ajan katsonut valkokankaalla siniasuisia, joilla lukee selässä ”POLIISI”, kuunnellut Tuomari Nurmiota ja nähnyt kavalkaadin vanhoja tuttuja suomalaisia näyttelijöitä, vaikuttaa oma kieli elokuvateatterin ovesta ulos astuttaessa hypänneen leffasta kadulle, väärän lavastuksen keskelle.

Niin ilmeisesti ympärillä seisovienkin mielestä, mutta jatkoimme silti keskustelua elokuvasta kotkaksi, välillä espanjaksi, kuten perheessä on tapana, luovia kielestä toiseen. Muistin Kaurismäen lausahduksen Hesarin taannoisessa haastattelussa, jossa hän kertoi suomen kielen olevan hänen isänmaansa ja olevansa Berliinissä kuin lenkkimakkara katukeittiössä. Alkuosa kommentista on selvä, mutta lopusta en saa tolkkua. Kaurismäki tuntee olevansa Saksassa kuin lenkkimakkara Brat- ja Currywurstien seurassa? Vähempiarvoinen, koska vähälihainen, kenties jauhoinen? Hyvin suomalainen? Retro? Kaurismäkeläinen?

17-04-18-20-31-59-419_deco

Ei siinä mitään, makkaralla on oma paikkansa keittiössä, eikä kukaan pakota olemaan gourmet-makkara, jos ei halua. Mietin sitä hetken. Suomalaisten on usein vaikea olla gourmeta. Mieluusti tukeudutaan perusruokaan. Mikä suomalainen ruoka minä itse sitten olisin? Tai miksi itseni tunnen Zürichissä? Tuskin olisin mikään tryffeli, pikemminkin jotain kotisapuskaa.

Lista pitämistäni ruuista ei toimi, sillä se mikä maistuu, ei kuvasta itseäni. Kuten pasha. Kermaisen maistuvaa, ravitsevaakin, sattumilla rikastettu, hapokkailla kuiva-aprikoosin paloilla ja rusinoilla, purutuntumaa taas manteleista. Ongelmana on se, etten ole makea – en siis missään tapauksessa, enkä ikinä. Sitä paitsi pasha on tuontituote idästä, joten aivan suomalaiseksi sitä on paha mennä väittämään. Vai onko? Missä vaiheessa ruuasta tulee jonkun maan oma? Kenelle kuuluvat lihapullat? Ikealle? Olenhan minäkin tuontituote idästä länteen, Kotkasta Sveitsiin.

17-04-18-20-31-31-486_deco

Kävin läpi laatikoita. Makaroni-, kaali- ja lohilaatikoita. Josko sieltä löytyisi suomalainen ruokaidentiteettini. Mutta ei. Makaronilaatikko on liian simppeli, ellei peräti kahtia jakautunut, lihaa ja pastaa. Liian tylsä makumaailma. Lohilaatikko kenties, sillä se on herkkuani. Mutta jotain siitäkin jää uupumaan. Osatekijä, jota en osa nimetä. Ehkä se kuvastaa sisäistä mutkikuuttani; en vain voi olla kahden pääraaka-aineen ruoka.

Kaalilaatikko sen sijaan kuulostaa yllättäin aika hyvältä. Ehkä kasviksen ja jauhelihan täydellinen yhteys, joka pitkään haudutettaessa vain paranee ja suolaisen makean kruunaa kirpeä puolukkahillo, on juuri se mitä olen etsinyt. Makukokemus joka kasvaa. Mutta ehkä sittenkin olen savulohi. Mehevä, suolainen, lohta parhaimmillaan, kalaruokien aatelia. Tai ainakin haluaisin olla.

Sitten huomaan, että ajatuksestani jäi uupumaan jotain. Ehkä Suomessa tunnen olevani savulohi, mutta entä Zürichissä? Savulohi sveitsiläisten rakastamien uppopaistettujen ahvenfileiden keskellä? No ei nyt aivan, pikemminkin paistettu silakka kaviaarin keskellä. – Siinä se onkin, se vastaus. Olen selvästikin pannulla voissa paistettu silakka. Ruskea ja rapea, sisältä maukas, mutta hiukkasen varottava, sillä se rouskutetaan ruotoineen.

En resúmen: El director de cine Aki Kaurismäki, dijo en una entrevista, que se siente en Berlin como un salchichón finlandés en una cocina de la calle. No tengo ni idea, que quería en total decir con eso, pero empezé a buscarme una identidad de comida. Y el resultado es, que si yo fuera comida finlandesa, sería un arenque del Báltico frito en la mantequilla. Crujiente y sabroso, pero hay que tener cuidado por las espinas.

Kurzgesagt: Der finnische Regisseur Aki Kaurismäki hat in einem Interview gesagt, er fühle sich wie ein finnischer Wurst in der Strassenküche. Was das bedeutet, keine Ahnung, aber dann habe ich angefangen für mich eine Gerichtidentität zu suchen. Wenn ich ein finnisches Gericht wäre, wäre ich ein Ostseehering, im Butter gebraten. Aber aufpassen, es hat gräten.

%d bloggers like this: