Vuoret kiinni, mitäs nyt?

Vuoret kiinni, mitäs nyt?

Niin se on, että kausi on paketissa. Iso osa hisseistä pitää huoltotauon tai jää odottelemaan talvea. Alppitiloilta on tultu jo aikaa sitten alas alavammille maille. Viikonloppuna olisi tehnyt mieli sumun yläpuolelle, mutta nitkautin selän muutaman millin harhaliikkeellä sellaiseen kuntoon, ettei tullut mieleenkään lähteä istumaan autoon tai junaan. Sillä sinne olisin varmaan jäänytkin, ellei joku olisi nostanut ylös.

Hermot olivat hiukan kireällä. Sisällä huuteli tarve nousta rinnettä, valloittaa kukkula. Se on kuulemma jonkinlaista vuoristoriippuvuutta. Äärikokemuksen endorfiinit ja dopamiinit jäävät puuttumaan. Vaikken ole mikään seikkailija, olen silti koukussa. Rakastan uusia maisemia ja hikisiä nousuja. Lähdin peruslenkille lähiseudulle juoksemaan näiden perässä. Ainakin olo oli sen jälkeen parempi ja selkäkin vetreämpi.

Kotipihalla kahlasin lehtien läpi ulko-ovelle ja muistin, että niin, ne syystyöt. Nehän ne olikin, mitä välikaudella pitäisi tehdä. Ensin huomasin reppanan näköisiin varsiin jääneet tomaatit, sitten auringonhattujen kuivaneet varret, ylikasvaneen viikunan ja kirsikkakin pitäisi leikata. En suoranaisesti innostunut hommasta, mutta hain sakset, vetäisin puutarhahanskat käteen ja aloin raksutella. Kun pelargoniat oli viety kellariin ja puutarhapömpelitä täynnä pilkottuja oksia ja lehtiä, olin piirun verran enemmän kotona. Eikä kaukokaipuu enää repinyt.

Talvilenkkien suunnitteluun käyn, kunhan lumet peittävät ainakin korkeimmat huiput. Sitä odotellessa aikaa on yhtäkkiä enemmän. Lauantaina täytin sen aina pätevällä sijaistoiminnolla, leipomisella. Ulkona sumua ja sisällä kuumia perunapiirakoita; melko täydellistä.

Tätä lisää ensi vuonna.
Next year more of this.
Tämä on se olo, kun endorfiinit ja dopamiinit jyllää.
Full of endorphins and dopamines.

En resumen: Hola, soy Liisa y adicto al senderismo.

Kurzgesagt: Hoi zäme, ich bin Liisa und wandersüchtig.

Tilannekatsaus

Tilannekatsaus

Ollakseen enimmäkseen patikkablogi, aika vähän on viime aikoina tullut liikuttua yhtään missään. Mutta pienestä se postkoronainenkin aloittaa. Sunnuntaina tuntui, että nyt on aika mennä kastamaan jalat Zürichinjärveen, helteestä ja järjettömästä heinien sirottelemasta siitepölypilvestä huolimatta. Grindelwaldista hankitut uudet urheiluaurinkolasit päähän ja kadulle!

Matkaa kertyi 1,6 kilometriä eestaas ja tuloksena lihasväsymys. Ja koska ollaan Sveitsissä, korkeuserolta ei voinut välttyä. Takaisin rinteeseen oli noustava, jos halusi kotiin ja vaakatasoon lepäilemään. Ja kuinka monesta sadasta metristä olikaan kyse? 40 metristä.

Joka tapauksessa energiatasot ottavat nyt isoja harppauksia päivästä toiseen. Enää eivät koivet tutise tai silmissä pimene seistessä, postilaatikolla käyn keveästi ja eilen kokeilin jotain jumpan kaltaista. Hengitysharjoituksia, syviä vatsalihaksia ja testing-testing, vieläkö käsivarret toimivat. Kaikki siis tarkasti kontrolloidusti, ettei yskitä ja pulssin pitää pysyä alle 120.

Ammattikseen urheilevan mukaan keuhkot pitäisi tarkastuttaa ennen kuntoilun aloittamista. Lääkäriltä sain terveisiä, ettei tarvitse, mutta näin kuumalla ilmalla siitepölyjen keskellä ei kannata tehdä mitään haastavaa. Strateginen suunnitelma sisältää kevyttä liikkumista joka toinen päivä viikon verran, sen jälkeen voin yrittää mennä salille, jossa samaten alku lähinnä liikeratojen kokeilua.

Viikkoja on kulunut yskiessä, mutta tiedän päässeeni lopulta vähällä ja olen siitä kiitollinen.

Järvi on paikoillaan.
Here it is, lake Zurich.
Ihan kuin olisi ulkomalla.
As I was abroad.
Mehiläiset ovat yhtä innoissaan karhunvadelman kukista kuin minä. The bees are as excited of the blackberries as I.

En resumen: Poquito a poco recuperando de corona y ya llegué al lago de Zurich. Y devuelta a casa.

Kurzgesagt: Langsam erhole ich mich von Corona und bin schon zum Zürisee gelaufen. Und zurück nach Hause auch.