Oli vähän sekava olo. Salille ei pääse, korona sulki sunnuntait. Vuorille ei ehdi ja muutenkin pitäisi pysyä kotona, sillä sairaaloissa ei ole tilaa rinteissä nyrjähtäneille. Puutarhan syystyöt on vaiheessa, vaikka periaatteessa on jo talvi. Ei vain oikein huvita.

Joten metsään. Vapaavalintaisille poluille.

Haistelin harmaata ja siristelin silmiä taivasta kohti, yritin nähdä jossain vilahduksen taivasta tai edes jälkiä auringonsäteestä. Tammen oksissa roikkui vielä ruskeita lehtiä, niitä ei ollut mikään varistellut. Ollaan niin lähellä joulua, että näin oksissa lehden muotoisia piparkakkuja. Huomasin heti piristyksen energioissani. Kärsin luultavasti akuutista vajeesta, johon auttaa vain yksi: pipari.

Kaarsin kohti jokiuomaa, joka on syvähkössä kanjonissa. Rinteen reunassa kannolla istui kissa, Gato Gia eli Opaskissa. Tavallisesti se juoksee jo kaukaa tervehtien kiehnäämään jalkoihin, vaatien rapsutusta ja paijailua, kulkee polulla edessä näyttäen tietä tai perässä varmistaen, että mennään minne piti. Tänään se istui pyöreän kissamaisena ja katsoi minua: “Tänne ei ole tulemista.” Kohta oli selvästi valittu yksityisyyttä vaalimaan. Ehkä sillä oli huono päivä.

Omat energiani sen sijaan parantuivat askel askeleelta. Tympeähkö lähtötilanne oli mennyttä. Pistelin menemään kunnon vauhdilla ja kohti mäkeä, sillä mitä suorempi nousu, sitä vähemmän väkeä. Siinä suhteessa olin samoilla linjoilla kissan kanssa. Ei tässä ketään tarvitse kohtailla. Mitä vähemmän käytettyä ilmaa, sitä parempi.

Pöpelikössä pölähti ja tömähti. Olin saanut vauhdikkaalla menollani lihaisan ja kimmoisan sepelkyyhkyn sydäninfarktin partaalle ja se yritti lentää jonnekin pois, mutta törmäsi tömähtäen oksaan ja räpisteli sitten vähemmän tyylikkäästi kuusikon turviin.

Saavuin välietapin paikkeille syvään hengittäen, siihen missä tulee pätkä tasaista ennen seuraavaa nousua, ja vedin keuhkot täyteen kannabiksella maustettua happea. Polulla ei näkynyt ketään. Pössyttelijä oli joko piilossa tai liukkaasti liikkunut toiseen suuntaan.

Lumesta oli enää rippeet, sammalet raikkaan vihreitä. Sienet nauttivat kosteudesta, vaikka kylmä oli puraissut. Löysin myös punaisia omenoita, ne eivät kuitenkaan näyttäneet syötäviltä. Mustikan varpujen alla taas näyttää asuvan joku. Ehkä se on ovi hiirelään. Aukealla, lumikentän poikki, astelee ratsu hyväntuulisesti ihmisineen. Miten niin tiedän niiden mielentilasta? Ihan vain aavistan, olemuksesta ja liikkeestä.

Zollikon syntyi aikanaan metsäkorporaatiosta, joka on yhä voimissaan. Muistan, että joskus metsästä on saanut hakea itse kuusen. Ne on tältä vuodelta loppuunmyyty. Meidän kuusiasia on vielä pohtimatta, hoitamatta. Ehkä vuokraamme ruukkukuusen, ehkä ostamme sen rassukan, vinon ja toispuolisen, jota kukaan muu ei halua. Ehkä joulu on ohi, ennenkuin toimimme ja kuusen virkaa toimittaa oksa.

Järven yläpuolella joudun ihmisten keskelle, enkä pääse pakenemaan edes pikkupolkua kohtaamatta laumoittain vastaantulijoita. Me kaikki astelemme varovasti, sillä polut ovat yhtä mutavelliä ja liukkaampaa kuin lumi. Kotona huomaan olevani kurassa polvitaipeeseen asti.

Harmaa sää on lempeä ja leppeä. Vaihdan jalkaan villasukat ja keitän kupin teetä.

En resumen: Un día gris no invita mucho a nada. Pero en el paseíto me topé con muchos otros, que se habían también salido en la busqueda de aire fresco: el gato sentadito, una paloma gorda, que se asustó y chocó con una rama, un fumador de cannabis, un jinete con su caballo y docenas de gente como yo.

Kurzgesagt: Ein grauer Tag ist eigentlich nicht etwas, dass man begeistert bewundert und in die Natur einladen würde. Aber im Wald gab es doch viele begegnungen: mit einer sitzenden Katze, mit einer dicken Ringeltaube, die erschrocken gegen einen Ast flug, mit der Wolke, die ein Kiffer gelassen hatte, mit einem Reiter oder Reiterin und mit dutzenden von Leute wie ich.