Advertisements

Minä, sveitsiläinen

Juuri ennen joululomalle siirtymistä tupsahti postilaatikkoon vaatimaton kirje. Kansalaisuusasia on saatu päätökseen, voitte hakea henkilökortin ensi vuoden alussa, oli kirjeen sanoma. Olin siinä vaiheessa jo siirtymässä huolestumisesta hermostuksen värisevään otteeseen, sillä prosessi kesti kauemmin kuin kenelläkään tuntemallani. Siitä hetkestä, kun kävin hakemassa lippuja ja lappuja täytettäväksi oli kulunut 2 vuotta ja neljä kuukautta.

Tämä on joku ylväs sveitsiläinen soturi. Ei ollut osana kansalaisuuskoetta, joten en tiedä kuka. Ettehän ota pois passia?

“Minähän sanoin,” pääsi Aldo oikeutetusti toteamaan. Olisi pitänyt hakea perheen kanssa yhtä aikaa. Mutta kun en. Joten maksoin enemmän, odotin vuoden ja neljä kuukautta kauemmin, jouduin kirjoittamaan tutkielman itsestäni ja syistäni hakea Sveitsin kansalaisuutta ja vielä selittämään, että miksi kirjoitin niin paljon. “Te ilmeisesti pidätte kirjoittamisesta,” sanoi rouva Kunnanjohtaja. Se saattoi olla moite. Ainakin ihmettely. Missään ei annettu merkkimäärää, joten kirjoitin kaiken, mitä mieleeni juolahti. Kuten sen, että lapseni on syntynyt kylällä ja myös töissä sen ainoassa juustokaupassa. Uskoin siitä ropisevan pisteitä kansalaisuuteni puoltamiselle.

Olen nyt osa idylliä.

Sain myös tehdä kokeen. Sitä ei vielä muutama vuosi sitten ollut; tytär ja mies pääsivät pälkähästä. Tytär ei muutenkaan ilmeisesti täällä koulunsa käyneenä olisi joutunut tentattavaksi. Minä opettelin valtion, kantonin ja kunnan asiat maantiedosta historiaan, oikeuslaitosta, uskontoa ja sosiaaliturvaa unohtamatta. Nytpä tiedän, että kylän nimi oli alunperin Collinchovin eli Zollon piha. Zollo oli alemaaneja, joiden heimot asustelivat näillä main 600-700 luvuilla. Roomalaiset ovat tiputelleet seudulle omana aikanaan kolikoita ja kelttien hautoja on lenkkipolun varressa. Siinä on vähän näkökulmaa menneisyyteen. Nyt täällä hilpottelee yksi kotkalainen. Upea jatkumo.

Tässä matskua, joka piti opetella alusta loppuun.

Osaan myös nimetä vuoden, jolloin juna pysähtyi kylän asemalla ensi kerran ja tiedän minä vuonna kunnantalo rakennettiin. Kouluajoista on aikaa, joten nippelitiedon ahtaminen lähimuistiin otti aikaa. Mutta kaikki oli vain opeteltava ulkoa. Ymmärtämisen kanssa oli oikeastaan ongelmia vain muutaman byrokraattisen toimiston toimenkuvan kanssa. Sielläkin olin jo asioinut, hakemassa tarvittavia todistuksia.

Kansallistunnelmaa kansallispäivänä.

Kansalaisuuden hakeminen vaatii hermoja, minua opastettiin. Kunnan päättäjien haastattelussa pöydälle levitettiin kaavio, jonka kymmenen porrasta veisivät kansalaisuuteen. “Te olette tässä. Nyt tarvitsee vain odotella, ehkä puolisen vuotta.” Siinä vaiheessa kaikki mahdollinen oli jo tehty. Paperit ilmeisesti liikkuivat toimistosta toiseen byrokratian rattaissa. Puoli vuotta oli optimistinen arvio.

Kärsivällisyyden lisäksi prosessi vaatii jalkatyötä. Pääsin käymään monessa toimistossa ja postissa ties kuinka monta kertaa. Ja pankissa. Kasasin kuitteja pinoon, mutta nyt en enää jaksa alkaa niitä ynnätä, vaan luotan informaatiopaketin tietoon. Aikuinen yksin hakeva saa pulittaa 2100 frangia eli noin 1870 euroa.

Tuo on se Matterhorn.

Pitäisi kai kysyä, että miltä nyt tuntuu, kun passi on plakkarissa. Asiat ovat loksahtaneet näiltä osin kohdilleen. Olen ensimmäistä kertaa mieheni kanssa samaa kansalaisuutta, mikä on tosi kummallista. Mietin kadulla, kuulunko tänne nyt jotenkin enemmän. Ainakin oikeuksia on enemmän, samoin velvollisuuksia. Mutta ei sveitsiläisyys syö sitä sisällä asuvaa suomalaista. Uusi kansalaisuus tuli vain alkuperäisen lisäksi. Ja helpottaa toisinaan arkea.

Kotkalaissuomalainen uus-sveitsiläinen.

Entä miten elämä tästä jatkuu? Ensimmäiseksi haen sen henkilökortin, että pääsen seuraavalla kerralla äänestämään. Ja sitten ihan tätä samaa kuin tähänkin asti.

En resumen: Ahora soy también suiza! Y toda mi familia tiene una misma nacionalidad.

Kurzgesagt: Jetzt bin ich auch Schweizerin. Und meine ganze Familie hat eine gleiche Nationalität.


Advertisements
%d bloggers like this: