Muutama viikko meni koronassa ja työjutuissa, mutta nyt ajattelin laittaa muutaman kuvan Ticinosta, italiankieliseltä alueelta. Koronan jälkeen sain ohjeeksi pitää pulssin 120 paikkeilla kolmen viikon ajan, mikä on ihan mahdotonta, vaikka olisin vain kotona, koska asun rinteessä. Joka tapauksessa kunto on jo hyvä, mutta kiltisti noudattelen rajoja ja olen pikkuhiljaa nostanut peruskuntoa. Kävellä voi siis ihan kunnon matkoja, kunhan maasto on tasaista – tai alamäkeä.
Oltiin ajamassa Italian puolelta Zürichiin ja koska matka on pitkähkö, joten pidettiin patikkapaussi Ticinossa Luganon lähellä. Huippuhaaste on edennyt tahmeahkosti katastrofaalisten säiden ja tautien takia, mutta viides reitti 26:sta oli juuri sopiva tähän tilanteeseen. Monte Leman reitti oli melkein kokonaan alamäkeä, lähes kilometrin verran.
Huipulle noustiin kabiinilla ja herttinen, että 15 astetta tuntui hurmaavalta iholla, joka oli käristynyt 20 astetta kuumemmassa usean päivän ajan. Vedin takkia päälle onnellisena ja keuhkot täyteen vuoristoilmaa. Se, että mentiin kabiinista suoraan kahville, tuntui aikalailla synniltä, mutta takana oli automatkaa ja nälkä vaivasi.
Lämpimän juustopaninin ja vahvan kahvin vahvistamana olin valmis kohtaamaan jopa ne luvatut lehmälaitumet. Ukaasit oli selkeät, matkalla on äitilehmiä vasikoineen ja ne pitää kiertää hiljaa ja kaukaa. Kuuntelin kellon kalketta – nyt se tulee. Kilahdus toiselta suunnalta – apua, miten tässä käy. Maalalilin mielessäni skenaariota kapeasta polusta, jolla märehtii kantturoita niin, etten pääse ohi ja joudun kipuamaan takaisin lähtöpisteeseen. Lopulta oltiin jo lähes perillä, kun tie kulki lehmien ohi. Lehmien, jotka olivat aitauksen takana.
Tilannearkuus johtuu kerrasta, jolloin Costa Ricassa meidän mukana kulki useampi koira hotellilta oppaana. Ne siis vain tulivat matkaan ja pitivät huolta, ettei kukaan jää laumasta. Keskellä niittyä oli lehmiä ja koirat innostuivat haukkumaan. Lehmät hikeentyivät ja me jouduimme juoksemaan hengenhädässä pakoon ja luikahdettiin piikkilanka-aidan välistä turvaan. Sen jälkeen olen suhtautunut sarvipäihin kunnioituksella.
Monte Lemalla oli kuitenkin rauha maassa. Huipun muutamien ihmisten jälkeen vastaantulijoita oli yksi ihminen koiran kera. Ilma oli sumea, mikä pehmensi maisemia akvarellimaiseksi sineksi. Matkalla ei ollut mitään ihmeellistä, silti ihanan raikasta, runsaskasvuista ja vehreää. Keskivälillä kuljettiin saniais- ja koivuvyöhykkeen läpi. Ruipeloiden valkoisten ja vähän känkkäröiden koivujen keskellä oli epätodellinen tunnelma; onko tämä tropiikkia vai pohjoista?
Monte Lemalta on järvimaisemia ja kukkuloita joka suuntaan, Lago Maggiore yhdellä puolen, Lago di Lugano toisella ja muitakin varmasti, mutta lonkeroisista vesistöistä oli tällä säällä hankala saada selvää mikä kuuluu mihinkin.
Reitti päättyi Miglieglian kylään, jonka nimen joudun joka kerta katsomaan uudelleen; siinä on liian monta ällää, iitä ja geetä. Pyörittiin hetki etsimässä ruokaa, mutta päätettiin jatkaa eteenpäin, jonnekin vilpoisampaan. Se löytyi St. Bernardinon tunnelin toiselta puolen, Medels im Rheinwaldin kylästä. Ravintola vaikutti aika lailla kuolleelta, mutta saatiin eteemme ruokaa, todella rasvainen rösti, jonka päällä oli juusto ristin muodossa. “Sveitsin kansallispäivän kunniaksi!” Siinä sapuskaa odotellessa tutkin, että mikäs tämä kylä onkaan. Asukkaita on 40 ja talous rullaa hotelli-ravintolan, muutaman maanviljelijän ja riistanhoitajan voimin. Aikamoista, elämä vuorilla.
Starting the hike.
Towards the hill and down.
Not perfectly styled, but happy.
Is this Costa Rica?
Is this baby acorn?
The water is so clear, that you can´t see it.
Finally the scary cows.
Ending point: Miglieglia.
En resumen: Caminata post covid en Ticino era basicamente cuesta abajo, de Monte Lema a Miglieglia. Aquí quisiera regresar, para conocer más rutas.
Kurzgesagt: Post Covid Wanderung in Tessin war hauptsächlich abwärts, von Monte Lema nach Miglieglia. Dort möchte ich zurück; einige Pläne sind schon bereit!
Pala Suklaata 