Nelisen tuntia myöhemmin veto loppuukin urheilukellosta ennen minua, patteri on tyhjä ennen kotia. Aldon Sportstrackerin mukaan kasassa on lopulta 48 km ja suht hulppeat 800 korkeusmetriä.
Kukapa olisi uskonut, puhisen, enkä tunne itseäni edes väsyneeksi.
Normiretki lähimmälle kukkulalle on jo sekin sitä luokkaa, että välillä on pakko vain jäädä puhaltamaan. Hiekkamäkiä on jyrkkyysluokkaa “hevonenkin sutii, kun klopottelee ylös”, joita ei todellakaan pysty nousemaan ajaen. Ja niitä, joita kyllä polkee, mutta kun sitä vain jatkuu, jatkuu ja kaarteen jälkeen alkaa seuraava, on pakko odottaa hetkinen ja antaa pulssille mahdollisuus rauhoittua.
Nyt istun kotona mukavasti pöydän ääressä ja lipittelen laihaa kahvia (kahvikone on yhä takuuhuollossa ja purujen lasku meni jotenkin sekaisin) ja ihmettelen näitä huimia näkymiä valokuvissa. Kuvia on vähän, sillä mitä rankempi reissu, sitä vinommassa horisontit, sitä vähemmän ihmisiä, sitä nopeampia “hei räpsään tästä vielä kuvan”-tilanteita, joissa hiki valuu silmiin, aurinko pistää päähän ja kädet sekä reidet tutisee siihen malliin, ettei vinoissa mäissä juuri valokuvataidetta synny.
Kahden matalapaineen välissä kaksi aurinkoista päivää viikonloppuna lähentelee jo lottovoittoa. Siitä nyt muistona polvesta ylöspäin 20 cm kevätrusketus ja heleänpunainen nenänpää. Koska edellisellä sortsikerralla ylhäällä odotti hyytävä viileys ja idästä meitä kohti lelluva sumu, en enää lähde näihin aikoihin ilman takkia ja välikerrosta. Ei tullut niille tarvetta.
Imuroin silmilläni hunajantuoksua ja kirkasta keltaista rypsipelloilta, kukkivien omenapuiden ja vuorten valkoista. Kirsikkana päällä käki, joka kukkui kuuluvasti jälkimmäisellä järvellä. Siellä kosteikossa häntä suorana hiippaili myös kettu. Kuvittelisin, että paikka oli saalistajalle kuin jättimäinen puffetti. -Mitä saisi olla? Pesivää sorsaa? Nokikanaa? Entä sammakkoa väijyvää harmaahaikaraa?
Mutta tätä ennen oli selvitettävä mäki kukkulalle. Sieltä olisimme tavallisesti lasketetelleet mäkiä alas, rytyyttäneet kivikkoa, nousseet vielä toista, sillä maisemat ovat matkalla huimat, varsinkin nyt vuorineen, hedelmäpuineen, ja lopulta kotiin. Huipun nurmikolla eväsleivillä katseltiin kuitenkin toiseen suuntaan, sen puolen järvelle ja putkahti mieleen, että josko. Ja oikeastaan, mikä ei. Alun väsymys? Mitä välii.
Alasmeno maalaisteitä, mutta asvalttia, fiuuuu. Ja tasaista järvensivua? No problem. Lisäkilometrejä tavalliseen? Tänne vain. Lopussa edessä oleva nousu vuorelle, jonka toisella puolen olisi koti, tuntui olevan kaukana tulevaisuudessa, sellaisessa, jossa on voimia ja lihakset innokkaat.
Greifensee ei ole kovin miellyttävä viikonloppuna; liian tiheää, liian liikennöity. Mutta järvensivun tiiviin neljänneksen jälkeen olimme yksin. Tai siis ketun ja sitä kuvaavan miehen kanssa.
Loin viimeiset kaipaavat katseet vuoriin, täällä ne tuntuivat olevan entistäkin valkoisempina, lähempänä ja massiivisina. Sen jälkeen siihen tummaan metsään, jonne heti jyrkästi nouseva tie veisi.
-En kyllä jaksa enää, varsinkaan tuota.
Ja aloin polkea.
Puolivälissä oli pakko hengähtää. Ongelma on siinä, kuinka päästä vauhtiin uudelleen. Slalom-tyyli, ensin sivulle, sitten toiselle ja lopulta suoraan ylös. Polkaisin ja olin päätyä tien vasemmanpuoleiseen ojaan. Polkaisin toiseen suuntaan, sama juttu. Ei ollut polkaisu kuten päivän alussa, siis riittävän vauhdikas ja voimallinen. Joten työntämään. Tossua toisen eteen.
Seuraavan pienen leventymän kohdalla olin jälleen pyörän päällä ja puuskuti-puuskuti myös vuoren päällä. Ja saavuimme kotikylälle kuin maailmanvalloittajat. Tämähän oli jo hyvä alku Tour de Suisse:lle.
Johtopäätös: kaunis kevät vie pitkälle myös epäilevän matkalaisen.
Voimalähteenä: värit, valo, tuoksut ja äänet. Ja myös parit sandwichit.
Kukkulalla. Järvi nro 1, Zürichinjärvi. On the hill. The lake nro 1, lake Zurich.Keltainen. Hunajalta tuoksuva. Yellow. Smells like honey.Maalaisseutua. Countryside.Seuraava järvi, Greifensee. Next lake, Greifensee.Kylä Greifenseen partaalla. Yllättäin nimeltään Greifensee. The village by Greifensee-lake. Surprisingly called Greifensee.Ilta saa. Turning to evening.
En resumen: Dificil de creer, pero aunque en el comienzo no hay energy, en total se puede subir en bisi 800 m y andar 47 km. Al monte, al lago y de vuelta al otro monte.
Kurzgesagt: Kaum zu glauben, dass obwohl man am Anfang keine Energie hat, sei es möglich 800 Höhenmeter und 47 km mit dem Velo zu besiegen.
Herään kelmeään valoon. Tältä siis tuntuisi, jos olisi digilasit ja elämää katselisi filtterin läpi, ajattelen. Ollaan lähdössä pyöräilemään, koska pihalla kukkii lumikellot ja kevätesikot ja ikkunan aukaistessa peipponen virittelee lauluaan. Hetken mietin, että onko tuota hyvä hengittää. Sitten näen vielä oranssimpia kuvia Alpeilta ja totean, ettei tämä nyt niin paha ole. Ja jos on, niin palataan takaisin.
Tänään meidän piti olla vuorilla lumessa ja auringossa. Olin kytännyt viikon ainutta säältään säällistä päivää, mutta föhn-myrsky, yhtäällä suljetut, toisaalla liukkaat polut pistivät muuttamaan suunnitelmaa. Koska olen retkiasenteella, haluan tälle pyörälenkille eväät mukaan. Ulkolounas siis.
Lumikellot kertovat, että nyt on kevät. These are telling us, that the Spring is here.
Ensimmäisillä polkaisuilla mäessä kintut antavat ymmärtää, että edellisestä kerrasta on aikaa. Se taisi olla marraskuussa, jonka jälkeen oli turhan vilakkaa ja myöhemmin lumista lähteä näille kukkuloille.
Ensimmisillä tiukoilla polkaisuilla muistan, että jotain on tapahtunut. Väri varpaiden lähellä on vielä tumman sinertävä, muualla jalkaterässä jo haalistumassa. Alkuviikosta treenasin, miltä tuntuu, kun kieräyttää sängyltä viiden kilon painon jalkaterälle.
Mutta sävystä toiseen; tänään ajamme oranssin, Sahara-pölyisen kevään läpi. Metsässä on vielä muutama runko pitkin poikin ja vastaan tuleva vaari kehottaa meitä kääntymään ympäri. Ei kuulemma pääse pyörällä eteenpäin. Myöhemmin ihmettelemme, että missä se este oli. Rusautettiin pyörillä oksien yli. Meitähän ei mikään estä.
Lampaat ovat ulkona, mutta alpakoita, joita yleensä näillä main moikkailen, ei näy. Kiljahtelen, kun ohitan hyttyspilven. Tämä on niin kevättä.
Yksi jyrkimmistä kohdista. Lyhyt ja ihan mahdoton. One of the steepest places on the way. Short and impossible. Aurinko yrittää paistaa Sahara-hiekan läpi. The sun trying to shine through the Sahara sand.Tässä on enemmän valoa, mutta vuoret jäävät hiekkaverhon taa. Here we have a bit more light, but the mountains stay behind the sand curtain.
Jään puhaltelemaan, kun kintuista ei irtoa voimaa päästä mäki ylös. Katselen aurinkoa, joka näyttää kuulta. Se yrittää paistaa sumean hiekan läpi. Meille luvattiin, että tänään saa laittaa aurinkolasit päähän. Epäilen sitä vahvasti. Jostain klopottelee hevonen kärryineen; se häviää metsään.
Puolisen kilometriä korkeammalla tulee vastaan pieni talvi. Keskellä tietä on valkea mutkitteleva viiru. Sivusta pääsee ohi. Kun tulemme kohtaan, joka on ajettu puista kaljuksi tuholaisten vuoksi ja jonne on istutettu kokonainen uusi metsä, joka on täysikasvuinen puolen vuosisadan päästä, olemme talvessa. Yritän vingerrellä pyörällä. Ei onnistu.
Työnnän selkä hiessä mäkeä ylös, ajan vähän ja edessä on puoleen sääreen lunta. Taas menee työntöhommiksi. Ollaan vuoren varjoisalla puolella, sen huomaa.
Kevät ei olekaan saapunut vielä tälle hakkuualueelle. So, the Spring hasn´t arrived here.Lumikin näyttää orassihtavalta. Täällä ollaan jo talvessa. Even the snow looks orange. We´re back in winter.
Sama toistuu läikittäin. Toisesta suunnasta tulee paksuilla renkailla varustetuilla pyörillä muutama tyyppi. “Tää on hyvä treeni tasapainolle!” puuskuttaa nainen. Myöntelen, mutten kestä pystyssä omalla kulkuvälineelläni.
Ylhäällä kukkulalla on lumetonta, mutta tuulee. Silti, tämä on eväshetki. Solujen energiavarastot ovat, jos mahdollista, miinuksella. Nälkä ei ole. Olen sen verran poikki noususta ja lumen läpi jyräämisestä, hikoiltuani kaiken nesteen kehosta, että suurimpana on kahvin tarve.
Näkymä vuorille on hiukkasen rajoitettu. The view to the mountains a bit limited.“Pala suklaata” goes outdoors.
Kypärä pois ja pipo päähän, huppu päälle, kaikki vetskarit kiinni. Kolme kuppia kahvia käynnistää lämmityksen, energiaksi täytetty pikkupatonki. “Pala suklaata goes outdoors!” julistan ja otan kuvan tryffelipallosta Aldon kahvisokeripurkin päällä. Olen selvästi jälleen voimissani.
Mukana on myös muutama konvehti. Syön niistä pari, mutta kummallista kyllä, en jaksa innostua niistä sen kummemmin.
Lounasnäkymät. Vähemmän oranssia. So, this is the lunchview. Less oringe.Totta kai pyörälenkillä on mukana konvehteja. Of course one has to have some pralines on a cyclingtour.
Takasin ajaessa on pipo jätettävä kypärän alle, meno on yhtä alamäkeä ja viima melkoinen. Kohdassa, joka on rytyytystä muhkuraisella kivipolulla on yllättäin mutavirta. Epäilen lentäväni nurin viimeistään tässä. Puristan pyörää kuin viimeistä päivää ja jännitän jokaisen lihakseni. Tässä tulee treeni myös käsivarsille.
Suoraa on tällä tänään vajaan neljän, normaalisti kolmen tunnin reitillä vain kymmenisen minuuttia. Aina mennään joko ylös tai alas. Kun tie kohoaa hyvin loivasti hevostilan viertä, kramppaa sisempi reisilihas aivan hervottomasti. En pysty pitämään jalkaa suorana, enkä ihan koukussakaan. Heiluttelen ja sätkin. Juon lisää vettä. Se tuntuu auttavan.
Eikö näytäkin hurjan vihreältä? Doesn´t it look really green here??Törmättiin tähän iloiseen seurueeseen. Supercute and happy group we met on the way.
Sitten meitä vastaan tulee onnellisen oloinen seurue. Pääponi vetää ihan pieniä kärryjä, jossa istuu kaksi tyttöä. Myöhemmin huomaan kolmannenkin, joka on vähän kyyryssä takana ja huolehtii sivussa kulkevasta kakkosponista. Kärryissä on mukana evästä, jotain pientä herkkua ja tytöillä on selvästi hauskaa. He ovat siis liikkeellä omatoimisesti, kruisailevat pitkin maaseutua ja höpöilevät keskenään.
Hymyilyttää, eikä kintutkaan kramppaa. Vasta kuin viimeisessä – ja voi elämän kevät miten pitkässä – mäessä. Tässä kohtaa tulee mieleen, että voisiko sitä nyt vaikka mennä kotiin lepäämään.
Miten vihreältä kaikki näyttää lumen jälkeen. Amazed of the fresh grass after the snow.
En resumen: La vuelta al monte resultó ser más exigente que pensamos: había polvo de Sahara en los pulmones, sudámos todo el liquido del cuerpo, tuvimos que empujar las bicis en la nieve y casi nos congelamos arriba. Pero con un buen cafecito pudimos llegar hasta el final y vimos paisajes como nunca.
Kurzgesagt: Sahara-Staub, Schnee, Mücken, Pferde, Ponys – ein Velotour in Februar ist schon ein Erläbnis. Und positiv, würde ich sagen. Meine Beine sind wahrscheinlich nicht einverstanden.
Juuri ennen sateita on vielä kirkas päivä, päivä jolloin on parasta mennä järven äärelle. Pyörällä, päätän.
Löydän Outdooractiven sivulta reitin Thuninjärven seudulla. Reilut 50 kilometriä, jokunen sata metriä enemmän nousua kuin aiemmilla reissuilla. Kyllä se hoituu, ajattelen. Kommentteja on sivulla yksi: “Good”.
Reitti alkaa Sigriswilistä, mutta meistä Spiezmoos on loogisempi lähtöpiste. Edessä on heti se pisin nousu kohti Alppia, Maielisalppia. Tuoreilla kintuilla jaksaa.
Alkupätkän maisemat. Olen hurmaantunut. / The view of the beginning of the ride. I´m fascinated
Mutta ensin vähän kaupunkia, heti perään pieniä katuja, Alppi-mökkejä, sellaista kaunista kylämäistä kliseetä, jossa asuu yllättäin ihan tavallisia Thuninjärveläisiä.
Mäkeä ylös, alas, mutkia ja – portaat. Kyllä. Tässä on kannettava pyörä ylös. Manaan saituuttani. Aldolla on maastopyörä, joka oli vähän kalliimpi ja monta kiloa kevyempi. En tiedä sitä vielä, mutta portaat eivät ole matkan ainoat ja joudun raahaamaan ja työntämään pyörää myös rinnepoluilla.
Thuninjärven maatila. / Farm near Thunersee.Lounas. Näytän jo aika väsyneeltä. /Lunch. Already looking pretty exhausted.Lounaspaikan näkymät. /The view of our lunchplace.
Nousemme välillä jyrkempää, toisinaan kevyempää tietä. Järven sinisyys ja lähivuoret häikäisevät upeudellaan. Reittiä reunustavat luomu-maatilat ja tratorin ratissa näkyy parkkiintuneita tyyppejä, jotka lienevät ajelleen näitä niittyjä jo viime vuosisadan alkupuolella.
Vieressä kone silppuaa heinää ja ajamme tiukkaa mäkeä pöllyn läpi. Huudan Aldolle, että tämä ei ehkä ole se mitä allergiselle astmaatikolle suositellaan ja saan suun täyteen heinäpölyä. Yritän hengittää mahdollisimman niukasti. Ei onnistu.
Harmaatukkainen mummo liehuvassa Heidi-mekossaan pörähtää sähköpyörällä ohi. Varmaan kohti kotia, missä se ylempänä vuorella lieneekään.
Olemme jo varsin ylhäällä ja varjossa metsässä. Hiekkatie on niin kupera, että kyltti käskee autoja ajamaan yhdellä reunalla. Pidämme juomatauon. Olemme mielestämme nousseet jo niin paljon, että huipun pitäisi olla lähellä. Ei ole.
Kohti järveä! Tosin piti tehdä u-käännös ja palata takaisin. /Here we go towards the lake! And had to make a u-turn and come back…Polku näyttää leveämmältä kuin todellisuudessa on. / The path looks wider it actually is.
Välillä nauramme reittivalintaani, sitten olemme sitä mieltä, että vain nössöt ajavat järven reunaa, todelliset pyöräilijät kiertävät yläkautta. Kurvin jälkeen tie lähtee entistä jyrkempänä eteenpäin. Siinä täytyy keskittyä vain polkemaan. Ollaan aika hiljaisia.
Reitti on Suunnon kellossa ja seuraamme madolta näyttävää ohjetta. Välillä hairahdumme, teemme u-käännöksen ja taas ollaan kartalla.
“This route consists mainly of rarely frequented and unsurfaced roads.” Myöhemmin ymmärrän, että tämä olisi pitänyt osata tulkita toisin. Matkalla on kinttupolkuja, paljon kapeampia kuin pyörän sarvet. Ne ovat patikkapolkuja, ei edes tarkoitettu pyörille. Vastaantulijat suhtautuvat meihin huumorilla. “Lähditte sitten aika pienille poluille.” “Ahaa, sitä ollaan pyöräilemässä.”
Pyörää joudutaan kantamaan myös ylhäällä metsäpolulla, joka on niin mutainen ja huonokuntoinen, että vastaantulevat patikoitsijatkin ovat pulassa. Avustaviksi rakenteiksi laitetut paksut lankut töröttävät pystyssä ja vinossa, ne ovat vain tiellä. Yritän pitää pyörää mahdollisimman korkealla ja olen liukastua. “Aja vaan alas!” huikkaa eräs nainen ja nauraa hersyvästi. Tässä ei etenisi edes mönkijä. Tosin se ei tälle polulle leveyttään edes mahtuisi.
Ensimmäinen riippusilta, Hängebrücke Leissingen./First suspension bridge, Hängebrücke Leissingen.
En ole maastopyöräilijä, vaikka maastopyörällä ja metsäpoluilla usein ajankin. Tämän piti olla pyöräilyreitti, maastopyörästä ei ollut mitään puhetta. Kevyemmällä menopelillä ei olisi päässyt kovinkaan pitkälle. Mietin niitä suomalaismiehiä, jotka ylittivät Alpit Jopoilla. Tunnen yhteenkuuluvaisuutta.
Kukkulan laella on voittaja-fiilis. Ja piknik-paikka täynnä porukkaa. Tänne on helpompikin reitti, autollakin pääsee suht lähelle. Ajamme vähän pitemmälle ja heittäydymme heinikkoon alppikukkien keskelle. On pakko saada repusta energiaa ja hetki lepoa.
Mietin kuinka monta punkkia kerään itseeni paussin aikana ja muistan, että rokotuksen vahvistus on vielä hakematta. Levitän takin alleni ja toivon parasta.
Onneksi mukana on leivät ja muuta evästä, edellispäivänä tehtyä raparperipiirakkaakin. Se että kuljemme pikkupolkuja ja -teitä tarkoittaa, ettei reitin ensimmäiselle puolikkaalle osu kuin yksi levähdyspaikka, josta hankkia lisäapetta tai juomista. Tankkaamme myöhemmin nestettä, luumupiirakkaa ja jätskiä järven toisessa ääripäässä Unterseen lähellä leirintäalueen kahvilassa.
Ollaan jo toisella puolen järveä. – Vasemmalla taatusti tulivuori. / Already on the other side of the lake. – I´m pretty sure that´s a volcano on the left hand side.Tässä ollaan tekemässä seuraavaa u-käännöstä. /Making another u-turn.
Ennen sitä on viiletettävä vuorta alas. Suihkaisen jälleen vauhdilla ohi polun, jolle oli tarkoitus poiketa. Olisin niin mielelläni jatkanut hyvää laveasti mutkittelevaa tietä aina järvelle asti. Mutta ei, me olemme jälleen parin jalan levyisellä heinäpellon laidassa, metsässä ja lopulta pellolla.
Polku näyttää menevän suoraan pellon poikki, kello taas kertoo meidän menneen roimasti hatelikkoon. Kyltissä vannotetaan sakon uhalla pysymään polulla. “Koska joku kyltti muka on rajoittanut costaricalaista!” puhahtaa Aldo. Raahaamme pyöriä pellon poikki, kahden talon pihan viertä, joen yli ja löydämme takaisin kellon osoittamalle reitille.
Alas ajaminen tuntuu ihanalta, istun vain, jarruttelen kädellä, joka kramppaa, tuuli viilentää kuumentunutta kehoa ja uskon meidän pääsevän joskus perille, vaikka aikaa on jo kulunut kaksi kolmannesta koko matkan oletetusta kestosta.
Toisella puolen järveä olemme tasaisella tai ainakin edelliseen verrattuna. Todellisuudessa ajamme jatkuvasti ylöspäin, mutta kadulla. Ihastelen pyörän sutjakkaa kulkua. Liikennettä on paljon. Rakennustyömaat ja liikennevalot rytmittävät ohiajajia. Haluan pysähtyä rantakahvilaan, mutta siinä kohtaa on mahdotonta pysähtyä tai ylittää tietä. Kypäräkamera olisi kätevä, ajamme kalliolipan alla, läpi tunnelien, enkä keksi enää superlatiiveja järven värille tai sen loisteelle.
Italiamaista täällä. /Some Italian vibes here.
On jälleen u-käännöksen hetki. Poikkeamme rantatieltä, eikä tule mitenkään yllätyksenä, että lähdemme taas ylöspäin. Kuinkas muuten. On ajettu lähes puolet matkasta ja jalat on kyllä poikki. Tie muuttuu kylien jälkeen metsätieksi ja on niin jyrkkää, että on pakko työntää. Kengät lipsuvat. Pysyn kuitenkin pystyssä, toisin kuin alkutaipaleella, jossa leviän pyörineni ketoon ja pikkusormeni vääntyy pyörän alle.
Aldo pitää kuvaustauon sillä aikaa, kun minä yritän tasottaa hengitystä. /Aldo made a fotosession, while I was trying to breath.Sigriswilin riippusilta. Hyvä hymyillä, kun tiedän, että suurin osa ylämäestä on selätetty. /The suspension bridge in Sigriswil. Happy to be there and to know most of the uphill riding is now past.
Kestää ikuisuuden, kunnes olemme vihdoin matkan toisella ja pitemmällä riippusillalla. Tätä pitkin ei saa ajaa, pyörän sentään voi viedä kävellen yli. Amerikkalaistyylinen Ranger (näin hänen nimikyltissään lukee) myy kopissaan lippuja. “Se on 8 frangia ja lippu on voimassa koko päivän.”
Siegriswilin 182 metrin korkeudessa roikkuva riippusilta on yksi maailman pisimmistä jalankulkijoille tarkoitetuista silloista. Reissun tässä vaiheessa 344 m tuntuu pitkältä, mutten jaksa sitä kovin ihmetellä. Haluan vain eteenpäin ja katson kelloa. Ilta on tulossa, lounas syömättä.
Loppumatka Thunin on pitkälti rantatietä, jolla on pyhäpäivän paluuruuhka. Ajamme jalkakäytävällä, kunnes vaihdamme aivan rantaan vievälle pyörätielle. Talot ovat hulppeita; mies pesee Ferraria ruusujen reunustaman valkoisen talon edustalla. Pihalla suihkulähde pirskottaa vettä ilmoihin. Thunissa on varakasta porukkaa.
Linnamainen rakennus niemessä kertoo, että olemme Thunissa. /A castle-looking place in a peninsula welcomes us to Thun.Thunin jokirantaa. /Thun riverside.Katetulla puusillalla. Pyöräreitti kulki tuolla toisella puolen. /On the old wooden bridge.Pientä ruuhkaa sillalla, mutta päästiin toiselle puolen. /Some traffic jam on the bridge, but we got through.Jokisurffausta Thunissa./Riversurfing in Thun.
Tarkoitus oli katsella vanhaakaupunkia, syödä rauhassa jossain kivassa paikassa ulkosalla. Päätetään jatkaa matkaa. Jos viimeiset parikymmentä kilometriä olisivat yhtä vaativia kuin edelliset takanapäin olevat, olisimme perillä pimeällä.
Puisen sillan yli ja eteenpäin. Kaupunki muuttuu teollisuusalueeksi. Tässä olisin mieluummin ajanut rannassa autojen vieressä. Muutama kilometri eteenpäin toiveeni kuullaan. Kello käskee kääntymään oikealle ja – ylöspäin. Luovutan hetkeksi ja työnnän jälleen pyörää.
Täältä näkyy Sigriswilin riippusilta. /On the other side is the Sigriswil suspension bridge. Melkein perillä Spiezmoosissa. /Almost there, back in Spiezmoos.Tuskin uskon, että näen edessäni paikan, jonne jätimme auton. /Whaaat, I can see the place where we left our car!
Kukkula on lopulta pienehkö. Maatilan jälkeen muistini pätkii, ehkä oli metsää, ehkä taloja, ehkä lisää maaseutua. Yhtäkkiä tajuan, että edessä on Spiezmoos ja lenkin lähtöpiste näkyvissä.
Otetaan kuva hetkestä, jolloin tiedämme, että olemme selviytyneet lenkistä. Nälkä on hervoton ja etsin rannasta illallispaikan. Urheilukello kertoo aivan uuden sorttisia lukemia, koskaan ennen en ole tarvinnut 37 tuntia palautumiseen. Tai ehkä olen, mutten ole siitä tiennyt.
Myöhemmin palaan sivustolle, jolta löysin reitin. Joku on kirjoittanut kommentteihin: “Als Radtour ungeeignet. Viele Wanderwege welche selbst mit grobem Mountainbike schwer zu meistern sind. Schade.” Ei siis sovellu pyöräreitiksi ja haastava jopa maastopyörälle.
Illallinen järvenrantaterassilla. On kyllä ansaittu. /Dinner at the lakeside terrace. We so earned this.
En resumen: La vuelta alrededor del lago Thun es probablemente la vuelta más dura y aventurosa que he hecho; había monte, subida, bajada, bosque, calle, caminitos con barro, escaleras, puentes colgantes…Pero lo logramos. (53 km, 5 h, 932 m subiendo, 1011 m bajando)
Kurzgesagt:Die Tour rund um Thunersee (Spiezmoos – Krattigen – Meielisalp – Därligen – Unterseen – St. Beatus-Höhlen – Merligen – Sigriswil-Aeschlen – Oberhofen – Hünibach – Thun – Gwatt – Einigen -Spiezmoos) war wahrscheinlich die schwerste Mountainbike Tour ich gemacht habe. Bin nämlich auch kein richtiger Mountainbiker, dachte ich. Aber anscheinend war es streng auch für jemand andere. In den Kommentaren von der Seite wo ich die Tour gefunden hatte, steht es neu: “Als Radtour ungeeignet. Viele Wanderwege welche selbst mit grobem Mountainbike schwer zu meistern sind.” Super Abenteuer sowieso.
Tuskin muistan aikoja, jolloin vain lähdin ovesta. Tuosta noin, asemalle, istahdin junaan, ehkä jonkun viereen taiperäti kahden ihmisen väliin.
Kotiportilta on miljoona mahdollisuutta, joista tuskin ennenkään käytin kaikkia. Tässä uudessa todellisuudessa vaihtoehtoja on kolme: ruokakauppa, metsälenkki juosten tai kävellen ja pyöräily.
Vasemmalla viiniköynnöksiä, oikealla hedelmäpuita ja järvi. Ei paha. On the left hand side grapevines, on the right hand side fruittrees and a lake. Not bad.Viinitarha. VineyardTyytyväinen pyöräilijä. A happy cyclist.Välimatkaa ajatellen. Joka suuntaan. Thinking of the distance to all directions.
Elämä on hyvin simppeliä, kaikki juokseminen ja häsääminen eri paikkohin on lytätty korona-leimalla. Tietenkin moni asia on monimutkaistunut tai ainakin on löydettävä uudet keinot, kuinka hoitaa entisiä tavallisuuksia. Perusjutut, ne ovat nyt niitä ainoita ja tärkeitä. Ruoka, hyvinvointi, työt ja niiden metsästys.
Ei tästä oikein muuta voi sanoa, kuin kaunista! Well, what can I say? Beautiful!The Hills are Alive…
Ilmojen haltijat ovat olleet suopeita ja aurinko vetänyt ulos alkukesään. Luulin lähiseudun metsien olevan kolutut, mutta ei, uusia polkuja löytyy jatkuvasti. Mäet takaavat kotiovelta lähtien temppuradan, joka saa pulssin kohoamaan ja lihakset töihin. Metsä- ja maalaisteitä pystyy pyöräilemään kaupunkialueille eksymättä monen kymmenen kilometrin verran, korkeusmetrejä syntyy kevyesti 500.
Kuvittelin myös tuntevani lähikylät, silti pyöräretkellä törmään uusiin nimiin, ennennäkemättömiin maaseutualueisiin. Ihmisten välttely pistää valitsemaan teitä, joille ei muulloin lähtisi. Yleensä ne on ne jyrkimmät tai kaukaisimmat. Sekään ei haittaa.
Tätä idyllisyyttä oli pakko jäädä hetkeksi sulattelemaan. As idyllic as the countryside near Zürich gets.Täydellistä, nokivariskin oksan nokassa. Perfect, even the crow in the tree.Näitä teitä kelpaa ajella. Very happy to drive these roads.
Meille luvataan piakkoin osittaista paluuta entiseen. En hirveästi kaipaa mitään, paitsi kuntosalia ja vuoria. Maastopyörä alkaa olla väsynyt, jarrut vinkuvat kuin paniikissa oleva hanhi säikäyttäen kanssaliikkujat. Niiden hajoaminen ei silti olisi sekään ongelma. Kylän suljettujen yritysten keskellä kukoistaa kevätsesongista ja pyöräilyn äkillisestä lisääntymisestä nauttiva pyöräkorjaamo.
Kuulostellen ja katsellen jatkamme tätä, mitä se sitten lieneekään. Virukselta pakenemista. Piilottelua paniikilta. Kevytelämää uhan alla.
Kohti auringonlaskua. Towards the sunset.
En resumen: Eso de salir de casa y ir a quien sabe a donde, se ha convertido en tres opciones: compras, vuelta en bosque corriendo o vuelta en bici. Parece, que así también puedo vivir.
Kurzgesagt: Ausgehen ist zu drei Möglichkeiten geschrumpft: einkaufen, joggen im Wald oder velofahren. Anscheinend so kann ich auch leben.
Kun reitti kantaa Gruyèresin nimeä, sitä kuvittelisi menevänsä myös kyseisen kylän läpi tai ainakin vierestä. Mutta ei.
Olen aina, siis ne parikymmentä vuotta, joiden aikana olen nauttinut aamiaisillani varmaankin kokonaisen kymmenien kilojen Gruyère-kiekon verran juustoa, aina halunnut käydä Gruyèresissä.
Auto pellolle ja pyörä liikkeelle. Juusto tukee pyöräilytapahtumaa. / Cheese sponsored cycling.Kuuliaisia kavereita. (Toinen aasi kätkeytyy edellä olevan taakse. /These guys do as they are told: slow up! (Other darker donkey is hiding behind the grey one.)
Nyt pistin kypärän päähän ja lähdin ajelemaan pitkin Gruyèresin raittia, maissipellon viertä. Ohitin pari aasia, nousin pitkästi ja hartaasti nousevaa mäkeä, hikinen tukka hulmuten laskin kohti Lac de la Gruyèreä, sinivihreää järveä. Maaseutu oli lempeää, mutta matkalla ei ollut asutusta, ei kivoja pittoreskeja kyliä, joita olin vähän odotellut. Eikä juustoa. Ei niin missään. Viimeisillä kilometreillä ohitin Fromagerien. Yhden. Eikö Gruyèresissä syödä juustoa? Onko sitä omasta takaa kaikilla?
Hopeapajut pehmentävät maiseman pumpulimaiseksi./These whitewillows change the surroundings soft like cotton wool.
Maitotuotteiden olisi luullut olevan kaikkialla. Suklaatehtaan läpi sentään ajoimme. Mutta vaikka se oli ystävällisesti avannut porttinsa läpi virtaaville pyöräilijöille, kaikki ovet ja luukut pysyivät visusti kiinni. Tämä vaikutti näkymältä Jali ja suklaatehtaasta, Roald Dahlin lastenkirjasta. Mitään ei irtoa ulkopuolisille, ei tuoksuja, ei vihjeitä tuotannosta, ei työntekijöistä. Sisällä tapahtuu vain salaisia suklaa-asioita. Jos olisin ollut paikallinen Villi Vonkka, tehtaan johtaja, olisin seissyt tehtaan nurkalla ja jakanut koristani pieniä suklaamaistiaisia. Jos ei muuten, niin mainokseksi.
Ikävä tehdas laaksossa? Se on suklaatehdas! / Ugly factory in the valley? It´s a chocolate factory!
Roolinsa vakavasti ottava isä: pyöräilevä supermies./ A father taking his role seriously: a biking superman.
Jäätelöä sentään oli tarjolla siellä täällä. 22 km kohdalla söin softiksen, mansikkaisen, josta puuttui se kerman kieltä hivelevä maku. Kylmäähän se oli ja virkistävää, mutta niin makeaa.
Nautin viileästä välipalasta ja vieressä kirkon kello löi kolme. Joku isä varustautui poikansa kanssa jatkamaan matkaa. Heitti jalkansa pyörän yli viitta suoristuen. Superman sukista siis roikkui punaiset viitat, jotka ajaessa lepattivat tuulessa. Pojasta ne oli varmaan ihan mahtavat. Matkaa oli jo taitettu aimo annos, eivätkä ne olleet vielä suikaloituneet pinnojen välissä.
Ihana vanha maalaistalo. / Beautiful old farmhouse.Gruyèresin järvi / The lake of Gruyères
Pyöräilyt oli myöhään iltapäivällä pyöräilty ja Gruyères yhä näkemättä. Fiksaationi vuoksi paluu kotiin ei käynyt päinsä. Kokka oli käännettävä kohti Molésonin jylhää vuorta ja Gruyèresin kylää. Molésonille pitäisi tulla erikseen toisella kertaa, sillä sieltä löytyy patikkapolkuja, mutta myös kiipeilyreitti via ferrata. Ei minulle, vaan costaricalaiselle lanko nro 1:lle.
Keskellä peltoa pieni kappeli tai tosi pieni kirkko./ A small chapel or a very small church in the middle of a field.
Kuulin, että Gruyères on pieni, vartissa nähtävä. Mielikuvissani topografialtaan litteän kylän läpi kulkee yksi tie ja sitä reunustavat vanhat alppityyliset talot, joiden ikkunoilla on pelargonioita.
Mutta keskiaikainen kylä olikin kukkulalla ja sitä ympäröi muuri, kirsikkana päällä tietenkin linna. Tavallisesta kylästä on jossain vaiheessa tullut turistikohde, joka varmaankin yrittää olla muuttumatta Venetsiaksi. Kolme parkkipaikkaa, bussilasteittain ihmisiä. Putiikeissa myydään Sveitsi-krääsää ja suklaata; ravintolat tarjoavat fondueta. Lieneekö ihmistulvan hallitsemiseksi, ettei kartassa ole pistettä, jossa lukisi ” Gruyères”, alue kylläkin. Ja Gruyèresin linna. Mutta ei täällä mitään normaalielämää ole eletty enää aikapäiviin.
Täällä ollaan! Gruyèresin kylässä. /This is it! The village of Gruyères!Nätti talo nro 1. / Cute house number 1 in Gruyères Nätti talo nro 2. / Cute house number 2 in Gruyères
Muurien keskellä, kaiken punavalkoisen idyllin lomassa, on HR Gigerin museo. Jos olet katsonut Alien-elokuvia, Giger oli se, joka sai Oscarin erityistehosteista ja on luonut hahmot. Kylässä asuneen taiteilijan töissä yhdistyivät ihmiset ja koneet ja materiaalina hän käytti uniaan. Mies on elänyt ilmeisen synkässä maailmassa keskellä kaunista laaksoa.
Linnan pihan narisevia ovia oltiin jo sulkemassa, mutta ehdimme saada vilauksen siitä tunteesta, kun neito herää kamarissaan ja katsoo ikkunasta kolmea kukkulaa, alas kiemurtelevaa tietä. Keskiajalla täällä on asuttu ylhäisesti ja yksin, juustoa nakerrellen. Luulisin.
Nämäkin ovat paikallisia. / Aliens are here also locals. (HR Giger museum)
Jottei päivä olisi mennyt harakoille, ilta-aterialle oli saatava sitä juustoa. Quiche, pizza ja rösti, kaikki paikallisella juustolla. Päälle kupillinen jättivattuja – Gruyèresin tuplakermaa, niin tönkköä, että olisi hävinnyt ranskankermallekin. Suoraan laaksossa laiduntavilta lehmiltä.
Näkymä linnan terassilta. / A view from the terrase of the castle.Vattuja ja Gruyèresin tuplakermaa. /Rasberries and double cream from Gruyères.Gruyèresin kylää. / The village of Gruyères.
En resumen: Cuando uno anda en Gruyères en bici, piensa, que va a comer queso y llega al pueblo de Gruyères. Después de 30 km no habíamos cruzado ningúna de las metas. Pero antes de la puesta del sol, la situación era otra: el area del castillo de Gruyères, crema doble y quesos locales, hasta el museo del creador de Alien – todo encontrado, visto y disfrutado.
Kurzgesagt: Wenn man in Gruyères velo fährt, würde man denken, es gebe überall Käse und irgendwann kommt man in dem Dorf Gruyères an. Nach 30 km hatten wir keine von den Zielen erreicht. Aber vor dem Sonnenuntergang hatte die Situation sich verbessert: der Schloss Greyerz, Dobblecreme und Käse, sogar der Museum vom HR Giger – alles gefunden, gesehen und genossen.
Tältä maailma näyttää muurien sisältä katsottuna./ A view to the world.
Pidän pientä paussia Lappi-kuvista -joita siis riittää- ettei teille tulisi ähkyä ja minulle editoinnista rasitusvammaa. Tilalla on Zürichinjärven liepeiltä otoksia. Ja ennenkuin kukaan mutisee, ettei näissä ole ruskaa, fiilis on liian kesäinen ja kuvat summittain räiskittyjä, porojakaan ei ole missään, toteaisin, että ne ovat hyvin autenttisia todellisesta elämästä. Tarkoittaen, että käsi täristen uhmasin tieliikennelakeja; osa tuli napsittua ajaessani pyörällä.
Tässä mie suihkaan.
Lähdin siis pyörälenkille, tällä kertaa pitkälle ja vakaalle, arjen lyhyiden ja tiukkojen vetojen sijaan. Olihan tie jälleen kiinni autoilta, kuten kerran vuoteen on tapana. Paitsi meiltä reitin alkupisteeseen. Kymmenen kilometriä olisi pitänyt ajaa järven sivustalla autotien reunassa. Valitsin kuitenkin sen pyöräreitti numero 66:n, jota kauniiksi kehutaan ja jonka olen myös itse todennut kivaksi, mitä nyt keuhkot sakkaavat nousuissa. Alamäki viiniviljelysten ohi on kuitenkin palauttava, näkymä vuorille ja järvelle avara. Ja vältyin miehen naljailulta laiskasta urheilijasta. Hyvähän se on flunssavuoteelta huudella, ajattelin, kun pysähdyin mäessä hengittämään pulssin hakatessa 170:n paikkeilla.
Riisuin takkia pois samalla kun keuhkot ottivat lukua. Alkoi ripsiä vettä. Lupasin itselleni, että jos sade vaatii takin ja sekin kastuu, saan tulla kotiin junalla tai laivalla. Samalla tiesin, etten koskaan tekisi niin, vaan kädet jäässä ja otsa ärtymyksestä rutussa ajaisin pyörällä samaa reittiä takaisin.
“Otatko jäätelön, tämä on viimeinen?” kysyi nainen Magnum-laatikko kaulassa roikkuen viiniviljelysten toisella puolen, tapahtuman alkupisteessä Meilenissa. Tottahan otin. Vaikka oli aamupäivä ja oikeastaan vain jano. Sillä edessä oli vielä aimo taipale ja tarvetta energialle. Ajelin hiljakseen eteenpäin ja seuraava nainen tarjosi omenan. Otin senkin.
Ns. aamujätski.
Menomatkan tiukkaan tuuleen suhtauduin positiivisesti. Sehän tarkoittaa, että takaisin tullaan puolittain ilmaiseksi, selästä työntäen. Tuuli puuskaili kuitenkin mennen tullen. Palatessa föhn-tuuli ja myrsky tapasivat juuri siinä viimeisellä kymmenen kilometrin suoralla. Massiiviselta vaikuttava mountain bike ei sittenkään ollut tälle lenkille huono valinta. Pystyssä kestettiin molemmat.
Kauimmaisena näkyy Pilatus-vuori.
Juckerfarmin sivuhaara Jonassa.
Satoa. Selvästi nälkäinen kuvaaja, koska kuvassa piti olla kurpitsoita, ei maissia, eikä varsinkaan omaa varjoa.
Kurpitsafarmin paikkeilla pidin lounastauon ja pohdin hetken siinä vaiheessa jo auringon pehmentämillä aivoillani, että josko pistäisin tarakalle jonkun suhteellisen pönäkän kurpitsan. Jonkun sellaisen vinkeän muodoltaan. Tyynessä keitaassa oli kuitenkin niin kuuma, että oli päästävä nopeasti pois. Söin vain keiton ja jatkoin matkaa. Onhan niitä kurpitsoita lähikaupassakin.
Tämä on kahvi. Lisukkeeksi sain piparin.
Kurpitsakeitto oli niin pieni että melkein nyyhkäisin sen nähdessäni, mutta uskoin silti selviäväni sen avulla puoliväliin asti, Schmerikoniin. Ruokatankkausta en toisella tauolla kuitenkaan kaivannut, mutta kofeiinitaso oli pahasti laskussa. Barista-rouva oli parkkeerannut pienenpienen pakettiautonsa pyöräilijöiden iloksi järven toiseen päähän. Sivusta avautui baristan työkalut, kunnon kahvikone kaikkine vehkeineen, hohtavan kiiltävänä. Sain tuoretta, tummaa kahvia, ei mitään lirua pumppupullosta, vaan koristellun vaahdon kera.
Istahdin pöytään pienen päivävarjon alle. Saksalaisen mies kysyi saisiko jakaa varjon; hän voi pahoin porottavassa auringossa. Minä poltin päivän aikana käsivarteni, joihin en tajunnut syyskuussa kaipaavani aurinkosuojaa. Reisiinkin ilmestyi pyöräilysortsien rajat. Niskalla meni hyvin. Sinne olin huitaissut nopeasti viisikymppistä rasvaa. Varmuuden vuoksi.
Rapperswil
Matkaa kertyi lähes 77 km. Saman verran kuin Googlen ehdottamaa pyöräreittiä Helsingistä Riihimäelle.
50 kilometrin kohdilla huomasin pientä hyytymistä, 55 paikkeilla tunsin murinaa vatsassa, mutten rekisteröinyt sitä näläksi. 56 km kohdalla tajusin vapisevani ja kiihdytin vauhtia sinne, missä olin nähnyt myytävän Tiibetiläisiä momoja, siis taikinataskuja eri täytteillä ja myös Cornwallin pasteijoita. Momojen kohdalla jono oli niin pitkä, etten uskonut heikotukselta selviäväni tiskille asti. Cornwallin kojulla oli vain myyjä, joka surffaili tylsistyneen oloisena puhelimellaan. Sain heti käsiini valmiiksi kuuman, ihanan rasvaisen ja täyttävän sipuli-peruna-juusto pasteijan. Yhtään en ihmetellyt, että Zürichinjärvellä myydään cornwallilaisia lämpimäisiä, vaan olin siitä pelkästään onnellinen. Pasteija todennäköisesti pelasti henkeni. Thank you, Cornwall!
En resumen: Más o menos 77 kilómetros en bici, a la par del lago de Zurich. Y tal vez era el último día de verano. Comí un helado que me regalaron en el camino, quemé mis brazos en el sol y me sentí como Don Quijote, pero no luchando contra los molinos, sino que contra el viento, que regresando ya era tormentoso.
Kurzgesagt: Fast 77 km mit dem Velo, am Zürichsee. Und vielleicht war es der letzte Sommertag. Ich habe eine Glace gegessen, hatte einen Sonnenbrand an den Armen und habe mich wie Don Quichotte gefühlt, aber nicht gegen die Windmühlen gekämpft, sondern gegen den Wind, der beim Zurückfahren schon Stürmisch war.
Kelasin mielessä repun sisältöä: avaimet, puhelin, pähkinöitä, aurinkorasvaa, huulirasvaa, aurinkolasit. Olin suhteellisen ylpeä siitä, että tällä kertaa vesipullo oli täytetty ja myös mukana, eikä keittiön pöydällä. Puolivälissä matkaa kohti itäistä Sveitsiä, vai lieneekö koillista, joka tapauksessa, tajusin, että lompakko sen sijaan oli kotona. Lähdin liikkeelle ilman rappeniakaan (paikallinen sentti) ja sen lisäksi olin ilman henkkareita ja kohta rajan toisella puolen, vierailla mailla tietymättömillä. Hiukkasen déjà vu -olo; näin on tainnut käydä pari kertaa aiemminkin.
Siellä se on: Liechtenstein.
Aldo lupasi kuitenkin piffata ruuat ja todistaa henkilöllisyyteni tarvittaessa. Silti oli hiukan orpo olo. En tahdo muista ottaa urheilullisiin aktiviteetteihin koskaan rahaa, koska salille lähden saman repun kera ja aina ilman lompakkoa.
Vaduzissa oli vilskettä. Pyöräilijöitä ja muita hampparoijia.
Kanaalin toiselle puolen päästiin puusillan yli.
Rehevää. Ja vuoria.
Liechtensteinin ja Sveitsin eteläisen rajan paikkeilla jätettiin auto kylään, jonka nimeä kumpikaan ei pistänyt merkille. Toivoimme reitin järjestäjien painottaneen tiukkaa johdonmukaisuutta suunnittelussaan ja johdattavan meidät takaisin samaan pisteeseen. Tosin parkkialue oli reitin ulkopuolella.
Liechtenstein on niitä paikkoja, ettei sinne suuremmin ole asiaa. Pääkaupunki Vaduz on hetkessä nähty ja kultaharkot sekä suuremmat käteisvarat voi tallettaa Zürichissäkin pankkiin. Autolla olemme hurauttaneet ruhtinaskunnan läpi ja katsastaneet linnat ulkopuolelta. Tutustuimme silloin lounaalla vanhukseen, joka kertoi olevansa Chäser. Olimme sen verran noviiseja näillä main, että luulimme kyseessä olevan kaninkasvatuksen (jänis=Hase, juusto=Chäs (sv. saksa)). Ilmankos kommunikaatio vähän takkusi.
Ach, niin kaunista.
Tänään ajoimme pyörillä Vaduzin paikkeilta pohjoiseen ja tarkastimme tilukset. Siistiä ja hiljaista oli. Kuin Sveitsiä, mutta erilaisin puistonpenkein ja rekkarikyltein. Eikä Sveitsin presidentillä ole linnaa vuoren kupeessa.
Vaduzin keskustassa meitä oli hämmentävä joukkue; kolme bussillista japanilaisia turisteja ja iso lauma pyöräilijöitä. Taidemuseo vaikutti uudelta ja mielenkiintoiselta. Näin myös kyltin, jonka mukaan eräs rakennus kuuluu Liechtensteinin yliopistolle. Siis ruhtinaskunnassa, jossa on vähemmän asukkaita kuin Kotkassa, on oma yliopisto.
Fitnesslautanen kalkkunalla ja keskiaikainen ritarin varras.
Lounaan koittaessa en ollut enää ihan varma olimmeko jo palanneet Sveitsiin vai ajelimmeko yhä ruhtinaan mailla; lehmät ja pellot näyttivät samalta joka puolella. Mutta ei, ulkomaanmatka jatkui. Ruokaa tarjoilivat liechtenstanilaiset yhdistykset. Oman annokseni kokosi ja grillasi Liechtensteinin jodlauskerho.
Kappas, taas löytyi linna.
Näitä katuja olisi ollut kiva kuljeskella ajan kanssa. Tässä kohtaa emme vielä tienneet mitään takana olevasta linnasta.
Werdenburgin linna ja linnan järvi.
+25 ja vastatuuli oli oikeastaan aika mukava pyöräilykeli. Vuoret pysyivät etäisinä ohuen usvakerroksen takana. Siellä täällä eteen ilmestyi linna tai rauniot. Kylissä mummelit ja ukkelit vilkuttelivat oletettavasti vakkaripenkiltään ja puutarhoistaan. Olivat tulleet katsomaan viikonlopun showta, ohi ajavia pyöräilijöitä.
Reitti oli kevään ensimmäisiin sunnuntaiajeluihin juuri sopiva; nousua vähän ja lyhyesti. Yhteensä koko lenkistä kertyi noin 50 kilometriä.
Reissun idyllisin paussipaikka löytyi Werdenbergistä. Kaupungin linnan ympäristöä järvineen ja viiniviljelyksineen olisi ollut kiva käydä tutkimassa vähän tarkemmin, mutta jätimme sen toiseen kertaan ja keskityimme jätskiin veden äärellä. Richard Straussin oopperassa Ruusukalvajeeri on muuten prinsessa Marie Thérèse von Werdenberg. Lieneekö Strausskin joskus pyöräillyt näillä seuduilla.
Puoliksi syöty jäätelö. Softis, jos jotakuta kiinnostaa.
En resumen: Una vuelta en bici de Suiza a Liechtenstein: 49 km, al menos 4 castillos, una comida preparada por el club de jodel (no tengo ni idea como se escribe en español. Yodel?) de Liechtenstein, un heladito y muchos rayos de sol.
Kurzgesagt: Eine Velotour Schweiz-Liechtenstein: 49 km, wenigstens 4 Burgen, ein Mittagsessen gekocht vom Jodelclub Liechtenstein, eine Glac399e und vielen Sonnenstrahlen.
Etelään! Vuorta ylös ja läpi San Bernardinon läpi Alppien eteläpuolelle Tessiiniin! Korkeimmissa kohdissa ruoho oli vielä talven latistamaa, joen pientaretta koristivat lumiraidat. Mutta tunnelin toiselta puolen löytyi: tropiikki!
Iltahetki Locarnossa
Olin kaivanut vintille menevistä pusseista lämmintä vaatetta, sillä kesä oli paennut ja tilalle ilmestyneet syksysäät. Pakkasin aamukylmässä päälleni hihattoman teepaidan, pitkähihaisen teepaidan, villatakin, nahkatakin ja kaulahuivin. Aurinko paistoi molemmin puolin vuoristoa, mutta mikä hämmästys iholla, kun Tessiinissä auton ovesta tulvahti kesä. +23, palmuja, pääskysiä, kukkivia kiinanruusuja, kaskaiden siritystä.
Palmun vartta nouseva köynnosruusu
Olin edellisellä viikolla vaihtanut pyöräni uuteen ja halusin päästä kokeilemaan levyjarruja, joiden pitäisi toimia sveitsiläisissä mäissä paremmin kuin vanhan pyörän vannejarrut. Päivä oli täydellinen pyöräilyyn, luvassa oli aurinkoa ja Lago Maggioren sivulla puhaltava vieno tuuli löyhytti juuri sopivasti. Mäkiä matkalle ei kuitenkaan osunut juuri lainkaan. Reitti oli yhtä suoraa lähellä nousevien vuorten seinämien välissä.
Italiankieliset tessiiniläiset olivat jo siirtyneet sandaalikauteen, varpaankynnet oli lakattu punaisiksi ja hellemekot otettu esille. Junista ja autoista Locarnon rantabulevardille ilmestyneiden pohjoissveitsiläisten ilmeet olivat hämmentyneen nautinnollisia. Päämääränä oli jäätelökioski ja gelato. Me nautimme illallisen ulkosalla ja katselimme valojen syttymistä vuorten rinteille. Aamupalakin tarjoiltiin terassilla auringossa. Kuumia sarvia ja espressoja.
Lago Maggiore. On sitä huonommissakin maisemissa pyöräilty.
Olin edellisellä viikolla vaihtanut pyöräni uuteen ja halusin päästä kokeilemaan levyjarruja, joiden pitäisi toimia sveitsiläisissä mäissä paremmin kuin vannejarrut. Päivä oli täydellinen pyöräilyyn, luvassa oli aurinkoa ja Lago Maggioren sivulla puhaltava vieno tuuli löyhytti juuri sopivasti. Mäkiä matkalle ei kuitenkaan osunut juuri lainkaan. Reitti oli yhtä suoraa lähellä nousevien vuorten seinämien välissä.
Täydellinen pyöräilypäivä oli pysähtyä alkuunsa, sillä yksi joukosta sai akuutiin vatsavaivan juuri ennen lähtöä. Matkaan lähdettiin kuitenkin, valmiina pyörtämään takaisin, jos kuvotus pahenisi.
Varoitustaulu ei koske takana olevaa taloa, vaan kehottaa tielläliikkujia pysymään tiellä.
Bellinzona on kolmen linnan kaupunki.
Muuri toisesta kulmasta
Heti alussa päätettiin lyhentää 50 km:n Locarno-Bellinzona-Locarno -reitti puoleen. Mutta alkuperäisen puolivälin puolivälissä vatsavaivainen totesi, että eiköhän tämä tästä, jos on pakko. Bellinzonasta takaisin kaartaessa alkoi pyörryttää ja vauhti hiipui niin hitaaksi, että juoksijat pyyhkivät ohi. (Tässä kohtaa vanhemmat saattoivat tuntea piston omassatunnossaan). Mutta lepo- ja juomataukojen kera päästiin perille – polkien.
Kotona hädin tuskin enää muistin, milloin olimme lähteneet matkaan. Puolentoista päivän retki tuntui viikon aurinkolomalta ja palautti uskon kesään. Kesästä tosin tuli jälleen talvi, lumineen kaikkineen. Aprikoosit ja kirsikat paleltuivat, viiniköynnöksiä on lämmitelty lämpökynttilöin ja kun ne oli loppuunmyyty koko Euroopasta, pienillä nuotioilla. Meidän talon kiivin pehmeät ja turpeat lehdet muuttuivat haperon kuiviksi, sekin kylmästä. Suuret kosteat lumihiutaleet peittävät pinaatin taimet, petuniat, ruusut ja lilat kurjenmiekat. Rastas laulaa hämmentyneenä. Peipponen ei edes yritä.
En resúmen: En el otro lado de los alpes está el trópico: palmeras, vegetación abundante y grillos. Anduvimos en bici 50 km de Locarno a Bellinzona, apesar de los problemas de estomago de uno de nosótros. Y que dicha que pudimos hacer un viaje al verano, ya que al norte de Suiza regresó hoy el invierno con nieve.
Kurzgesagt: In Tessin herrscht die Tropen. Wenigstens im Vergleich zu Zürich, wo es jetzt schneit. Das Wetter in Locarno war einfach perfekt für das Velofahren. Die 50 km von Locarno nach Bellinzona und zurück war einen Genuss (für diejenige von uns, die keine Magenbeschwerden hatten. Für eine wahrscheinlich das Gegenteil.)
Pala Suklaata 