Sitä luulisi, että melkein kahden vuosikymmenen jälkeen tuntee kotiseutunsa. Vaikka se toimisi toisella kielellä. Vaikka vain asuisi siellä. Vaikka kohteet eivät olisi cooleja ja vetoavia. Kaikki vain tulisi ilmi, jossain vaiheessa, jotenkin.

Kaivellessani aikanaan aiheita kolumneihin ynnä muihin kirjallisiin projekteihin, huomasin, että sadan metrin päässä on veistospuisto. Kävin kurkistamassa vähän pimeään puutarhaan, jonne pääsi jyrkkiä portaita pitkin. Olin yksin ja mietin, miten hyvin tänne voisi sijoittaa dekkarin. Ruumis metallisen veistoksen vieressä, hoidetun pensaiston kupeessa, uhkaavasti roikkuvien peikkomaisten puiden alla, katveessa, jonne aurinko ei yletä.

Sitten luin kunnan muista merkittävistä paikoista, kulttuurivaikuttajista, kirjailijoista. Mutta koskaan, missään, ei mainittu taiteilijoita. Ja paikkahan on kuhissut taideväkeä!

Sata vuotta sitten Zollikon oli pieni kylä maalla, kaukana Zürichistä. Nyt se on iso kunta, kiinni Zürichissä ja parin minuutin junamatkan päässä. Silloin aikanaan zürichiläiset taiteilijat muuttivat Zollikoniin rauhoittumaan kaupungin humuista. Myös Fritz Boscovits pakkasi pensselinsä ja kankaansa ja siirtyi yksinkertaisiin, mutta ach, niin inspiroiviin maisemiin. Samoin tekivät Adolf Meyer, Paul Bodmer, Heini Waser ja Fanny Brügger. (Ai miten niin et tunne nimiä? Ei haittaa – en minäkään). Tämä porukka perusti pienen taiteilijoiden siirtokunnan nykyiselle kultarannikolle, missä nykyisin asuu taatusti enemmän pankkiireja kuin boheemeja taidemaalareita.

Boscovits löysi kodin kylän keskustasta, jossa hän viihtyi perheineen 50 vuotta. Nyt rakennus on kunnan museo. Ikkunasta näkyvässä vastapäisessä suuressa talossa asui Boscovitzin veli, joka passitettiin opiskelemaan taloustieteitä ja tienaamaan rahaa, jotta joku perheessä toisi varmasti leivän pöytään.

Boscovits ei kuitenkaan ollut turhan ronkeli töiden suhteen ja tuli ilmeisen mukavasti toimeen. Kadun puoleisessa ateljeehuoneessa syntyi valoisana päivänä öljyvärimaalauksia ja varjoisalla säällä karikatuureja ja grafiikkaa.

Kun aikanaan saavuin Zollikoniin, se ei ollut mikään rauhan ja maaseudun kehto, kuten Boscovitsin aikaan, vaan tuntui epäkylältä, Zürichin laajentumalta. Keskusta oli mitätön, kaupungin rajaa ei edes huomannut. Vähitellen aloin tunnistaa zollikonilaisen ajattelutavan, senkin, että kyläläisillä tuntuu olevan oma paikallisidentiteetti. – Ja pikkuhiljaa luulen päässeni kuntalaisuuden opinnoissa jo syventäviin asti.

En resúmen: Creí, que sé casi todo lo que hace falta saber de Zollikon. Pero no. Por ejemplo: no tenía ni idea, que Zollikon sea un pueblo de artistas. Pero hace 100 años los artistas pensaron que Zürich era demasiado agobiante y encontraron la tranquilidad en Zollikon, en el campo. Uno de los pintores era Fritz Boscovits, que por cierto vivía 50 años en el edificio, que hoy en día es el museo del pueblo. Eso no sabía tampoco.

Kurzgesagt: Ich dachte, ich weiss schon fast alles wissenswertes über Zollikon. Aber nein. Z.B: ich hatte keine Ahnung, dass Zollikon ein Künstler Dorf ist. Aber vor 100 Jahren haben die Künstler Zürich zu hektisch gefunden und das neue Heim in der zukünftige Goldküste gefunden. Auch Fritz Boscovits, der übrigens in dem Haus vom Ortsmuseum 50 Jahre lang wohnte. Das wusste ich auch nicht.