Pupu avasi oikean silmänsä ja nosti vasemman korvan pystyyn. Silmä näki lankkukaton, jonka välistä pilkisti aurinko. Svuuh, svaah. Verho heilui tuulessa. Svuuh, svaah. Kohina vaivasi. ”Pistäkää se pesukone pois päältä,” ärähti Roosa-pupu ja käänsi kylkeä. Kone jatkoi pesuaan. Pupu kierähti takaisin selälleen. Vasen silmä räpsähti auki. Sekin näki lankkukaton. Ilma maistui suolalta. Pupu pomppasi pystyyn. Vihdoin perillä! Tämän täytyi olla Costa Rica!

Roosa-pupu juoksi Tyyntämerta kohti käpälien ulkosyrjillä, heikka poltti riivatusti, mutta veteen oli päästävä. Sieltä ne tulivat, svuuh, svaah, valtavat aallot. Se pysähtyi kunnioittavan välimatkan päähän. Kuohupäästä jäljelle jäänyt, säyseä vesi kosketti sitä keveästi ja vetäytyi sitten pois. ”Tuo haluaa leikkiä,” ilahtui pupu.

Playa Granden tuulet pyyhkivät pitkin rantaa, puhalsivat hiekkapilven ja Roosa-Pupun kohti etelää. Olivia, tyttö, jonka taskussa pupu oli viettänyt lentomatkan, sai viime hetkellä ystävänsä korvasta kiinni. ”Huh, se oli melkein menoa,” yski Roosa-Pupu. Olivia ravisteli siitä loput hiekanmurut pois.

 

Tällaista lomaa se oli kaivannut. Pupu juoksenteli tyrskyissä, kellui laguuneissa ja jahtasi rantahiekassa erakkorapuja. Keskipäiväksi se siirtyi varjoon, pitkäjalkaisen lomamökin alle riippukeinuun. Tuuli heilutteli miellyttävästi. Ylhäältä terassilta kuului kahahdus. Joku laahautui pitkin lattiaa, pudotti jotain painavaa ja levitteli sisältöä. Roosa-Pupu pongahti riippukeinussa tikkusuoraksi ja oli hengittämättä. Varkaita! Se hyppäsi keinusta ja hiipi ylös kurkistamaan, vaikka oli pieni ja vähän arka puppeli. ”Jestas, tuohan on lohikäärme!” Otus oli metrin mittainen, sillä oli vaarallisen näköinen harjas ja pitkä häntä. Ja se söi Olivian banaaneja.

Ei autuaan näköinen peto voi olla paha, mietti Roosa-Pupu ja päätti olla pyörtymättä pelosta. ”Hei, se kuiskasi. ”Mitä, hä?” pyöri lohikäärme häntänsä ympäri ja yritti nähdä puhujan. Roosa-Pupu veti itsensä viimeiseltä rappuselta ylös. ”Sitä vain, että oletko sinä lohikäärme?” se rohkeni kysymään. Otus katseli sitä kummissaan.”No, señorita, mielestäni olen iguani.” Se jauhoi banaania. Kuoret valuivat leukapielistä lattialle. ”Hyvä, en ollutkaan ihan valmis kohtaamaan lohikäärmettä. Ehkä vähän isompana,” mietti Roosa-Pupu. ”Minä olen Roosa ja kotoisin Suomesta. Kuulun froteepupujen lajiin, tarkemmin sanottuna yökavereiden sukuun,” se esittäytyi. ”Jaahas. Vaikutat aika turistilta. Voisin näyttää vähän paikkoja, jos kiinnostaa,” ehdotti iguani. ”Minä olen muuten Paco. Hyppää kyytiin,” se huikkasi. Roosa-Pupu tarrasi sen harjaksiin ja veti itsensä ylös. Paco teki parit punnerrukset, syöksyi portaisiin ja laskeutui kuin mahakelkka rantahietikolle.

Paco tarpoi kuumassa hiekassa. Sitä ei vaivannut porottava aurinko. Roosa-pupun korvia kuumotti. Paco pysähtyi hetkeksi. ”Kastele pää, se auttaa!” Vedessä näkyi jotain pyöreää. Roosa-Pupu kahlasi syvemmälle ja upotti päänsä tyrskyyn. Sitä tuijotti kaksi pinkeää silmää. Pupu juoksi takaisin kuivalle maalle. ”Joku katsoi minua,” selitti pupu hätäisenä. ”Pyöreä, ufon kokoinen, neljä jalkaa.” Pacoa nauratti. Se oli merikilpikonna, joka odotteli rantavedessä hämärää, päästäkseen turvallisesti munintapuuhiin.

Aurinko laski nopeasti ja hiekkakärpäset alkoivat nipistellä. Ihmisen mittainen ja hirven painoinen kilpikonna veti itseään hiekkasärkkää kohti. ”Kuule, minä haluaisin tulivuorelle. Olivia, se tyttö, jonka luona minä asun, luki koulukirjasta, että Costa Ricassa on niitä paljon.” kertoi Roosa-Pupu. ”Sinne on matkaa, mutta merikilpikonnan avulla se saattaisi onnistuakin,” mietti Paco. Tuntien uurastamisen jälkeen kilpikonna oli saanut ämpärillisen pingispallojen näköisiä munia turvaan hiekan alle ja kääntynyt jälleen kohti merta. ”Pikkuiset ovat nyt sitten jemmassa, ” aloitti Paco keskustelun tullen lähemmäksi konnaa. ”Toivottavasti jokunen selviytyy mereen asti,” huokaisi emo. ”Meitä ei ole enää monta. Iso osa munista joutuu linnunruuaksi tai kaupiteltaviksi toreille.  Mutta ei auta huolia, täytyy jatkaa matkaa.”  ”Ottaisitko kyytiläisen? Minulla on pohjoisesta vieras, joka haluaisi tulivuorelle.” Paco kysyi ja lisäsi: ”Sinä kun olet kokeneempi uimari.” ”Tuommoinen hippiäinen kyllä voi istua kuorelleni. Kestääkö se merenkäynnissä mukana, on taas toinen asia,” pohti kilpikonna.

Roosa-Pupu tarrasi tiukasti kiinni. Konna lupasi uida pinnassa ja lipui veteen. Suuntana oli pohjoinen ranta. Hopeaviiru valaisi taivasta; tähdenlento. ”Toivon, että pääsen kurkistamaan kraateriin, laavasuihkun kotipesään,” Roosa-Pupu mutisi. Paco ui perässä, pää veden alla liukuen, tehden hännällä uintiliikkeitä.

Kilpikonna jätti kaverukset aamulla rannalle ja palasi kuohuihin. Paco ja Roosa-Pupu pudistelivat enimmät vedet yltään ja lämmittelivät auringossa. ”Jatketaanpas eteenpäin,” kehotti Paco. ”Tuonne,” se nyökkäsi. Rantatien reunassa oli pieni tori. Peräkärryistä myytiin avocadoja ja meloneja. Paco lähti juoksemaan torikauppiaiden ohitse, pupu harjassa roikkuen. Se pysähtyi kauimmaisen peräkärryn luo ja sujahti suojapeitteiden alle. Tämä auto veisi oikeaan suuntaan.

Tie oli kiemurainen ja Roosa-Pupua alkoi pyörryttää. Se tuli peitteen alta haistelemaan raikasta ilmaa. ”Kuule, mistä arvasit, että auto ajaisi vuoristoon?” ”Kärryn kyljessä on tarra ja kuvassa tulivuori,” se vastasi haukotellen.

Roosa-Pupu katseli puiden latvoja, pilviä. Auto pysähtyi. ”Paco,” se töni iguania hereille. ”Tämä on ihan väärä paikka, ei täällä ole tulivuorta, vaan lehmiä ja talo. ”Minkäs teet,” mutisi Paco yhä silmät kiinni. ”Ehkä mañana, se mumisi ja alkoi kuorsata. ”Nyt lohikäärme hereille!” karjaisi Roosa-Pupu niin kovaa kuin froteepupusta lähtee. ”Sinä se jaksat hoputtaa,” valitti Paco. ”Hyvä on.” Paco kurkisti kärryn laidan yli. He olivat juuri siinä missä pitikin. Se hymyili tyytyväisenä ja hiukkasen omahyväisesti.

Roosa-Pupu epäili, että Paco huijasi. Tulivuorta ei näkynyt missään. Pelkkää ylämäkeä ja metsää. Sitä suututti koko hölmö iguani. Puista kuului huutelua. Roosa-Pupu vilkaisi ylös. Apinoita. Ne liikahtelivat hermostuneina, tähtäsivät heitä hedelmillä. ”Kyytiin!” huusi Paco ja lähti jolkottamaan vuorenrinnettä. Apinat huutelivat riemuissaan. Tunkeilijat oli karkoitettu.

Polun pää häämötti. Oli saavuttu metsävyöhykkeeltä aukealle. ”Tämä on jähmettynyttä laava,” Paco näytti Roosa-Pupulle. ”Ihanko totta!” hihkaisi pupu ihastuneena ja hyppäsi maahan iguanin selästä. Se halusi teputella laavarinnettä ylös omin käpälin. Paco suuntasi kohti lähintä kukkulaa. ”Odotas, kun näet,” se myhäili. Ylhäältä avautui näkymä turkoosin siniselle laguunille. Ei laava, ei kipinöitä. Roosa-Pupu tajusi, että häntä oli huijattu. ”Eikö täällä olekaan mitään kiehuvaa?” se kysyi pettyneenä. Paco ei vastannut, vaan lähti kipuamaan kapeaa harjannetta. Roosaa huimasi. Molemmin puolin oli rotkoa. Sen tassut lipesivät hiekkamurujen päällä. Mutta jos kerran Paco jatkoi eteenpäin, niin silloin kyllä pupukin.

Roosa-Pupu ei muistanut koipiensa koskaan tutisseen näin paljon. Toisaalta, se oli aina halunnut tulivuorelle. Päättäväisesti se otti yhden askeleen kerrallaan, hengähti ja astui jälleen eteenpäin. Kraaterin liepeillä se tunsi pienen tärähdyksen ja syvyyksistä nousi savupilvi. Sitten toinen. Tulivuorella oli hikka. Se oli sittenkin elävä! Roosa-Pupu kurkisti kraaterin sisälle ihastuneena. Höyryävä hornankattila. Maa järähti jälleen. Paco näytti levottomalta. Vuori oli liian liikkuvainen. ”On lähdettävä. Jos laavamassa alkaaa purkautua, meidän käy kanttuvei,” iguani huusi pupulle. ”Mutta katso, tuolla on pieniä savupiippuja; niistä puskee höyryä. ”Kyytiin vain,” Paco hoputti. ”Tämä iguani lähtee nyt, se huusi ja alkoi astella harjannetta alaspäin. Paco taisi olla tosissaan. Roosa-Pupu vilkaisi viimeisen kerran kraateriin, otti pienen laavakiven ja juoksi Pacon perään.

Ilta hämärsi niiden laskeutuessa rinnettä alas. Roosa-Pupu yritti karistaa mielestään öisen viidakon vaarat. Ja sitä enemmän sille tuli niitä mieleen. Kissapedot, tarantellat, käärmeet. ”Paco, kai me ehdimme yöksi kotiin?” ”Playa Grandelle? Ehei. Mutta tässä on hyvä yöpaikka.” Iguani kiipesi puuhun. Oksanhaarassa oli kolo. Puuh! Paco puhalsi ötökät pois, riuhtoi lehtiä ja taputti ne pehmeäksi pesäksi. ”Por favor, señorita,” se osoitti punkkaa. Pupu asettui pitkäkseen. Paco kävi viereen oksalle. Ne kuuntelivat öisen metsän siritystä ja tulivuoren kuminaa.

Kun Roosa-Pupu heräsi aamulla, ei Pacoa näkynyt oksalla. Ei myöskään viereisellä, ei alhaalla, eikä ylhäällä. ”Mihin se iguani hävisi, jätti minut yksin viidakkoon,” höpötteli Roosa-Pupu ja läpsytteli käsivarsillaan itseään lämpöiseksi. ”Hrr…” sen hampaat kalisivat. Ei tullut mieleen, että tulivuorella olisi näin kylmä. Sitä lämmitti sentään oma vaaleanpunainen turkki. ”Pacooo!” se huhuili. Maassa lojui jotain harmaanvihreää. Paco. Sen kehon lämpötila oli laskenut yöllä liikaa ja ote oksasta pettänyt. Pupu hyppäsi sen viereen. Se ei näyttänyt vahingoittuneelta, mutta ei kovin elävältäkään. Sen sijaan se tuntui viileltä. Roosa-Pupu yritti lämmittää kaveriaan. Mutta pieni pupu on kovin huono peitto isolle iguanille. Trooppiset lehdet saivat toimittaa lämmikkeen virkaa.

Pupu tutkaili ympäristöä etsien lisää peittoaineksia. Banaani! Toinen! Nekin kävivät saaliista. Varmaankin apinoiden jäljltä, se ajatteli ja pisteli suuhunsa hedelmää. Se jatkoi etsintöjä saniaisia nostellen. Mutta alla kulki vain muurahaisvana, jokaisella kirkkaanvihreä lehdenpala leukojen välissä. Roosa-Pupu törmäsi johonkin pehmeään ja lämpöiseen. ”Ihan rauhallisesti,” se ajatteli, ”sen ei tarvitse olla mitään pelottavaa, onhan viidakoissa mukaviakin pehmoisia asioita, kuten minä.” Roosa-Pupu tunsi kostean hengityksen kasvoillaan. Villisika. ”Hei, minä olen Charlie,” se sanoi mörisevällä äänellä. ”Minä taas Roosa-Pupu.” Sitä kauhistutti, mutta se muisti silti hyvät tavat. ”Hauska tavata!” ”Samat sanat!” mörähti sika. ”Mikäs se tuo tuommoisen epelin tulivuoren juurelle?” kysyi Charlie. ”Loma, ihan vain turistina olen täällä,” selvitti Roosa-Pupu. Se tuumi hetken ja päätti ottaa riskin. ”Kuule, nyt kun on juteltu jo nämä tärkeimmät, voisinko pyytää palvelusta?” se kysäisi. ”No mikä ettei,” totesi Charlie auliisti.

Charlie ymmärsi hädän. Se ei ollut mikään kovin fiksu, mutta villisian karvan alla sykki lempeä sydän. Se pyyhkäisi kärsällään lehdet pois Pacon päältä, avasi sen suun ja puhalsi höyryävän lämmintä ilmaa Pacon sisuksiin. Sitten se rojahti iguanin viereen. Siinä ne kyhnöttivät tovin. Roosa-Pupu istui kyykyssä Pacon edessä ja yritti nähdä elonmerkkejä. Charlie nousi ylös ja vaihtoi puolta.”Voi, hyvä ystävä, yritä nyt herätä,” pupu puheli hermostuksissaan. ”Nyt voisi auttaa sapuska,” sanoi Charlie. Banaani! Roosa-Pupu raotti kuorta. ”Jo olet otus, jos pystyt vastustamaan tätä makeutta,” Roosa-Pupu sanoi. ”Mmm…nälkä,” sanoi Paco ja raotti silmiään.

Paco tepasteli lämmetäkseen hieman lisää. Charlie vei ne oikopolkua päätien varteen taukopaikalle. ”Mikä näistä menee Playa Grandelle?” kyseli eräs señora bussien vieressä. ”Tuo keltainen,” huikkasi samaa kyytiä odotteleva mies. Matkalaukut, surffilaudat ja kanahäkit oli lastattu katolle. Bussi oli puun varjossa. Sen oksalta Paco hyppäsi Roosa-Pupu selässä tavaroiden sekaan. ”Adios, Charlie, kiitos kaikesta!” huikkasi Paco lähtiäisiksi. Charlie röhkäisi ja kääntyi kannoillaan metsään.

Tuntien notkuvan ja heiluvan matkanteon jälkeen Paco ja Roosa-Pupu olivat takaisin tutulla rannalla. Vähän merisairaina, mutta perillä. Paco juoksi ennätysvauhtia perheensä luo ja sujahti kotikoloonsa. Ja Roosa-Pupu Olivian tuttuun taskuun, laavan kappale käpälässään. Se ei ollut aivan varma, mutta saattoi olla, että tuliperäinen kivi oli yhä vielä lämmin.

 

En resumen: Este es un cuento mio de un conejo peluche finlandés, Roosa, que llega a la Playa Grande en Costa Rica. Nunca a visto unas olas tan grandes, ni hablar de los bichos raros que viven allá. Se topa con una iguana y van juntos en una aventura al Rincón de la Vieja, ya que el conejito quiere ver un volcán de verdad.

Kurzgesagt: Das ist meine Geschichte über ein Kuschelhase, der  in den Ferien nach Costa Rica fliegt. In Playa Grande findet sie – Roosa heisst sie – die grösste Wellen und verschiedene komische Tiere. Mit einem Leguan macht sie ein Abenteuer auf einen Vulkan. Roosa hat nämlich ein echtes Berg mit innerem Feuer noch nie gesehen.