Meille pölähti kaksi tyttöä tropiikista, Keski-Amerikan Sveitsistä, lukion päättäneitä reppureissulaisia. Kokemassa vapautta, junamatkoja, muita maita, muita kieliä ja muin tavoin. Matkapäiväkirjoihin oli jo kertynyt kuvia, lippusia ja lappusia sekä muistiinpanoja monelta viikolta; Sveitsi oli välipiste ennen Italiaa, Espanjaa ja kotia.

Aikaa oli vähän, vain viikonloppu ja siitäkin haukkasi osan heidän toisen tuttavansa ylitsepääsemätön tarve viedä teinit tutustumaan Zürichin oopperaan. Saksankielinen kiertokävely ei oikein avautunut costaricalaisille ja sitäpaitsi kotimaan pääkaupungin San Josén Teatro Nacional on kauniimpi, totesivat tytöt.

 

Me puolestamme lupasimme majapaikan, fonduetä, pyykinpesun sekä päivän auringossa hohtavilla Alpeilla. Näin siis jokunen viikko sitten. Myrskyrintaman vyöryessä toinen toisensa jälkeen Euroopan yli, toivomuksena oli, että jos edes pääsisi vuorelle, ei tarvitsisi edes auringon paistaa. Perjantaina näytti siltä, että viikon ainut sateeton päivä osuisi juuri sunnuntaille. Lauantai-iltana mahdollisista kohdepaikoista informoitiin, että voisitte kyllä pysyä kotona; myrskyä luvassa yöllä, lumisaateessa ei näe mitään, kuplahissien toimintaa ei taata ja lumivyöryvaara on ylimmillään.

 

Sunnuntaina otettiin rauhallisesti, syötiin aamupalaa ja lähdettiin ajelemaan kohti Luzernia. Ehkä edes auton ikkunasta näkyisi vuori. Mutta ei. Mistään ei olisi voinut edes arvata, että lähellä on Alppi. Ilma oli valkoista höttöä, kaatosadetta, vuorilla tuuppasi pari metriä uutta lunta. Idylliset kylät näyttivät vettyneiltä ja surullisilta, Luzernissa kävelivät vain turistit olkapäät kiinni korvissa, paksuin kaulaliinoin ja sateenvarjoin. Mutta kaupunki oli tyttöjen kokemuslistalla ja heitä ei haitannut sade. Suklaakauppakin oli auki.

Paluumatkalla poikettiin Hirzelissä Pikku-Heidin luojan Johanna Spyrin parin huoneen museossa. Paikkaa pitävä mummeli, Johannan sukulainen, kuvittelimme, kiikutti meille paperilautasella suklaakakkua. Ulkona alkoi tipahdella sormenpään kokoisia lumihiutaleita rauhalliseen tahtiin. “Ihan oikeaa lunta, siis todellista lunta,” hihkui toinen tytöistä. Eikö aiemmin matkalla satanut lunta? “Satoi, mutta sellaista väkivaltaista lunta, joka meni tuulessa sivuttain, tämä on aitoa!”

Siitäkin saatiin ruksi kokemuslistalle. Italian junaan nousi kaksi matkalaista pakaasit täynnä puhtaita vaatteita ja ajatukset jo toisella puolen Alppeja.

En resumen: Nos vinieron un par de backpackers de Suiza Centroamericana. Y en vez de enseñarles los Alpes Suizos blancos, brillando en el sol, como habiamos prometido, estuvimos adentro de una nube grande. Lluvia, viento, más viento, menos viento, más lluvia y en las montañas varios metros de nieve, peligro de avalancha seria. Pero algunas cosas si pudimos ver de la lista de las muchachas. Y lo mas importante: en el pueblo de la escritora de la pequeña Heidi, Johanna Spyri, empezó a caer nieve muy bonito. Según las muchachas: la nieve de verdad.

Kurzgesagt: Wir hatten einen Besuch aus der Schweiz von Mittelamerika. Ein paar Backpackers die die Alpen sehen wollten. Un gerade dann, wenn es regenete. Es regnete mehr, es gab Sturmwind, meterweise Neuschnee in den Alpen und hohes Lawinengefahr. Man konnte gar nicht sagen wo die Bergen sind, so viel hat es geregnet. Aber Luzern fanden wir schon. Und Schokolade. Auf dem Weg zurück nach Zürich, im Dorf von Johanna Spyri, gab es einige schöne Schneeflocken. Richtiger Schnee, meinten die Mädchen.