En ole laittanut blogiin kovinkaan usein kuvia itsestäni, joten tämä muuttukoon kertarysäyksellä. Tässä niitä tulee ja peräti historiallisena katsauksena.

Harvassa kuvassa höpöilen. Filmi-kuvat olivat ilmeisesti vakava asia ja vakavasti niihin suhtauduinkin. Mutta tässä olin pistänyt äidin aurinkolasit ja baskerin päähän ja oli hirveän hauskaa.

Hondurasissa herätin hilpeyttä lentokenttähenkilökunnassa, kun saavuin maahan käsimatkatavaroina olkihattu ja viulu. Merkkaripussia tutki useampi viranomainen. Epäilivät joksikin pohjoismaiseksi huumeeksi, mutta haisteltuaan aikansa, uskoivat väitteeni karkista.

Tegucigalpa oli meidän koti vajaan vuoden verran. Kuvassa olen kuitenkin Kolumbiaan kuuluvalla San Andresin saarella Karibialla, missä vietimme parin suomalaisperheen kanssa joulun. Tarkoitus oli mennä Costa Ricaan, mutta joku meni varauksen kanssa pieleen. Silloin tuskin tiesin maan olemassaolosta. Nyt puoli perhettäni on costaricalaisia.

Tällainen halusin olla lukiossa. Vähän runollisen etäinen, kirjoja lukeva ja eteerinen. Mutta välillä iski päälle varmuus, “mitä välii” ja “antaa mennä”. Näiden kanssa vuorottelin, päivästä riippuen.

Se jälkimmäinen fiilis, että me pystytään kaikkeen, tuotti Panaani-bändin ja loi minusta perkussionistin. Valitettavasti rytmi ei ole lajini, eikä bändi jatkanut ensiesiintymisensä jälkeen ainakaan tässä muodossa. Santanan Oye como va ei oikein kestänyt kasassa pianistin kyvyistä ja kovista yrityksistä huolimatta. Mutta päällä oli aidot loimet: sombrero suoraan Meksikosta ja poncho eli seinävaate muistaakseni Perusta. Latinokokemusta oli tässä vaiheessa siis jo neljän maan verran.

Paluu Keski-Amerikkaan. Kuva on keittiöstäni ja olen juuri täyttänyt 25-vuotta. Neilikat, joista en pidä, olivat vuokraemännältäni. Hämmennys johtuu valtavasta kakusta, jonka toi Aldo, silloinen tuttavuuteni, nykyinen mies, jonka kanssa jaan aamuisin kahvipannulliseni.

Toiset laittavat ulkomailla rakkaiden kuvia seinälle, minulla on itse ottamani ja pimiössä kehittämäni mustavalkokuva tamperelaisesta antikvariaatti Timistosta, jonka paikalla nykyisin toimii vohvelikahvila. Vietin putiikissa keskiviikkoja lukien kirjoja ja tienaten muutaman kolikon, jotka usein menivät suoraan kassaan ja lähtivät laukussani kotiin kirjojen muodossa.

Kymen Sanomissa kuvaaja Lauri Sorvoja ei aina keskittynyt pelkästään työtehtäviin, vaan napsi kuvia myös reportterista. Tämä on Meripäiviltä, jossa sain toimitukseen hätäisen puhelun lisäfilmin tarpeesta. Minihameesta huolimatta hurautin vauhdilla pyörällä filmit tarakalla Sapokkaan, jossa kuvaaja oli jossain korkealla. Kenties nostolavalla, ottamassa kuvia yleisöstä lahdenpoukamassa. Muistan tilanteesta vain kesän lämmön ja hektisen ilmapiirin.

Käsityönä tehdyt hopeakorvakorut ovat muuten Kaunissaaresta, jonne pääsin saarikeikalle tekemään juttua taideleiristä. Kiva keikka, mutta mantereelle lähtöä odoteltaessa kuvaaja Pöke kärähti auringossa.

Kolmekymppisenä yritin välittää tärkeitä perinteitä jälkikasvulle. Kuten herkuista nauttiminen. Huomaan, että oppi on jo mennyt perille. Maitopirtelön lisänä on kunnon jätskiannos. Mutta huom. niitä pistellään raikkaassa vuoristoilmassa.

En resumen: Yo x 7. 

Kurzgesagt: Ich x 7.