Kun reitti kantaa Gruyèresin nimeä, sitä kuvittelisi menevänsä myös kyseisen kylän läpi tai ainakin vierestä. Mutta ei.

Olen aina, siis ne parikymmentä vuotta, joiden aikana olen nauttinut aamiaisillani varmaankin kokonaisen kymmenien kilojen Gruyère-kiekon verran juustoa, aina halunnut käydä Gruyèresissä.

Nyt pistin kypärän päähän ja lähdin ajelemaan pitkin Gruyèresin raittia, maissipellon viertä. Ohitin pari aasia, nousin pitkästi ja hartaasti nousevaa mäkeä, hikinen tukka hulmuten laskin kohti Lac de la Gruyèreä, sinivihreää järveä. Maaseutu oli lempeää, mutta matkalla ei ollut asutusta, ei kivoja pittoreskeja kyliä, joita olin vähän odotellut. Eikä juustoa. Ei niin missään. Viimeisillä kilometreillä ohitin Fromagerien. Yhden. Eikö Gruyèresissä syödä juustoa? Onko sitä omasta takaa kaikilla?

Maitotuotteiden olisi luullut olevan kaikkialla. Suklaatehtaan läpi sentään ajoimme. Mutta vaikka se oli ystävällisesti avannut porttinsa läpi virtaaville pyöräilijöille, kaikki ovet ja luukut pysyivät visusti kiinni. Tämä vaikutti näkymältä Jali ja suklaatehtaasta, Roald Dahlin lastenkirjasta. Mitään ei irtoa ulkopuolisille, ei tuoksuja, ei vihjeitä tuotannosta, ei työntekijöistä. Sisällä tapahtuu vain salaisia suklaa-asioita. Jos olisin ollut paikallinen Villi Vonkka, tehtaan johtaja, olisin seissyt tehtaan nurkalla ja jakanut koristani pieniä suklaamaistiaisia. Jos ei muuten, niin mainokseksi.

Jäätelöä sentään oli tarjolla siellä täällä. 22 km kohdalla söin softiksen, mansikkaisen, josta puuttui se kerman kieltä hivelevä maku. Kylmäähän se oli ja virkistävää, mutta niin makeaa.

Nautin viileästä välipalasta ja vieressä kirkon kello löi kolme. Joku isä varustautui poikansa kanssa jatkamaan matkaa. Heitti jalkansa pyörän yli viitta suoristuen. Superman sukista siis roikkui punaiset viitat, jotka ajaessa lepattivat tuulessa. Pojasta ne oli varmaan ihan mahtavat. Matkaa oli jo taitettu aimo annos, eivätkä ne olleet vielä suikaloituneet pinnojen välissä.

Pyöräilyt oli myöhään iltapäivällä pyöräilty ja Gruyères yhä näkemättä. Fiksaationi vuoksi paluu kotiin ei käynyt päinsä. Kokka oli käännettävä kohti Molésonin jylhää vuorta ja Gruyèresin kylää. Molésonille pitäisi tulla erikseen toisella kertaa, sillä sieltä löytyy patikkapolkuja, mutta myös kiipeilyreitti via ferrata. Ei minulle, vaan costaricalaiselle lanko nro 1:lle.

Kuulin, että Gruyères on pieni, vartissa nähtävä. Mielikuvissani topografialtaan litteän kylän läpi kulkee yksi tie ja sitä reunustavat vanhat alppityyliset talot, joiden ikkunoilla on pelargonioita.

Mutta keskiaikainen kylä olikin kukkulalla ja sitä ympäröi muuri, kirsikkana päällä tietenkin linna. Tavallisesta kylästä on jossain vaiheessa tullut turistikohde, joka varmaankin yrittää olla muuttumatta Venetsiaksi. Kolme parkkipaikkaa, bussilasteittain ihmisiä. Putiikeissa myydään Sveitsi-krääsää ja suklaata; ravintolat tarjoavat fondueta. Lieneekö ihmistulvan hallitsemiseksi, ettei kartassa ole pistettä, jossa lukisi ” Gruyères”, alue kylläkin. Ja Gruyèresin linna. Mutta ei täällä mitään normaalielämää ole eletty enää aikapäiviin.

Muurien keskellä, kaiken punavalkoisen idyllin lomassa, on HR Gigerin museo. Jos olet katsonut Alien-elokuvia, Giger oli se, joka sai Oscarin erityistehosteista ja on luonut hahmot. Kylässä asuneen taiteilijan töissä yhdistyivät ihmiset ja koneet ja materiaalina hän käytti uniaan. Mies on elänyt ilmeisen synkässä maailmassa keskellä kaunista laaksoa.

Linnan pihan narisevia ovia oltiin jo sulkemassa, mutta ehdimme saada vilauksen siitä tunteesta, kun neito herää kamarissaan ja katsoo ikkunasta kolmea kukkulaa, alas kiemurtelevaa tietä. Keskiajalla täällä on asuttu ylhäisesti ja yksin, juustoa nakerrellen. Luulisin.

Jottei päivä olisi mennyt harakoille, ilta-aterialle oli saatava sitä juustoa. Quiche, pizza ja rösti, kaikki paikallisella juustolla. Päälle kupillinen jättivattuja – Gruyèresin tuplakermaa, niin tönkköä, että olisi hävinnyt ranskankermallekin. Suoraan laaksossa laiduntavilta lehmiltä.

En resumen: Cuando uno anda en Gruyères en bici, piensa, que va a comer queso y llega al pueblo de Gruyères. Después de 30 km no habíamos cruzado ningúna de las metas. Pero antes de la puesta del sol, la situación era otra: el area del castillo de Gruyères, crema doble y quesos locales, hasta el museo del creador de Alien – todo encontrado, visto y disfrutado.

Kurzgesagt: Wenn man in Gruyères velo fährt, würde man denken, es gebe überall Käse und irgendwann kommt man in dem Dorf Gruyères an. Nach 30 km hatten wir keine von den Zielen erreicht. Aber vor dem Sonnenuntergang hatte die Situation sich verbessert: der Schloss Greyerz, Dobblecreme und Käse, sogar der Museum vom HR Giger – alles gefunden, gesehen und genossen.