Retki ilman eväitä on huono retki tai ainakin todennäköisyys, että siitä tulee surkea, on suuri. Olen nimittäin niitä, jotka eivät kestä pitkää ruokaväliä, pinna kiristyy ja aivosumu valtaa tilaa. Sitäpaitsi eväät ovat vaelluksen, pyöräretken tai patikan kohokohta. Vai ovatko?

Pyöräilysortsit jalassa, aurinorasvaa läiskitty. Pyörin keittiössä ees taas. Pysähdyn hetkeksi. No ne samat. Hedelmää ja vihanneksia virkistykseksi, pähkinöitä proteiiniksi, jotain leipää hiilihydraatiksi ja väliin taas proteiinia. Lisäksi herkkua ja vettä. Menojalkaa kutkuttaa, pitäisi päästä lähtemään. En jaksa miettiä sen enempää ja lataan tarvittavat laatikkoon, tarakalle – hep.

Vuoristoon tai muille tuntemattomille reiteille otan aina ylimääräistä mukaan, sillä koskaan ei tiedä. Ehkä polku on poikki ja pitää tehdä ylimääräinen lenkki, kenties myöhästymme kuplahissistä, mitä jos eksymme. Myös pyörälenkeillä, vaikka vain lähiseudulla, on pari ylimääräistä Tricopiliaa taskussa, sillä jos kintuista loppuu veto, ei mistään tule mitään. Parikymmenen kilometrin säteellä voi hyvinkin kertyä 600 m nousua ja se vie voimia.

Sveitsissä on vaelluspolkujen varrella usein paikkoja, jotka tarjoavat särvintä. Silti otan mukaan omiakin eväitä, sillä varsinkin, jos kotoa on lähdetty aamuvarhaisella jonnekin maan äärikolkkaan, saattaa nälkä kolkutella jo ennen kuin tossut kohtaavat polun.

Oma lukunsa ovat kesäiset alppitilat, joille monesti poikkeamme, eväistä huolimatta. Lehmät viedään kesäksi vuorille laiduntamaan ja ohikulkijoille tarjoillaan kaakaota vieressä hamuavien lehmien maidosta, omaa juustoa, kenties itse tehtyä leipää. Todellakin lähellä tuotettua ja suoraan tilalliselta. Näitä viehättäviä yrityksiä haluan aina tukea ja tunnelma on aivan jotain muuta kuin isolla ravintolan terassilla, vaikka nekin ovat joskus paikallaan. Varsinkin, kun nestehukassa lopulta pääset perille ja saat vihdoinkin lämpimän aterian eteesi.

Mitään kovin gourmeta ei reppuun ole eksynyt, sillä retken pääsuunnitelijana energiani menevät usein arjen muiden puuhien lisäksi reitin etsimiseen, aikataulun funtsimiseen ja varusteiden kasaamiseen. Puhumattakaan, että näistä lähdöistä monesti päätetään myöhään edellisiltana, jolloin kauppareissu on unohdettava ajallisista syistä. Se mitä ei saa matkalla huoltoasemalta on siis unohdettava. Tosin moottoriteiden huoltsikoilla on yllättävän hyvät valikoimat. Yhdeltä on ostettu mukaan mm. sipulia, sillä se piristää ankeimmankin voileivän – eikä Aldolle ole ateriaa ilman sipulia.

Tälle pyöräilylle otettiin mukaan lavennettu snäkki eli kevytlounas, jolla kestäisi kotiin asti. Tarkoitus oli ajaa uutta reittiä ja siltä varalta, että matka venyisi tai tekisikin mieli vetää vielä yksi mäki ylös, pakkasin mukaan näkkärit humuksella ja suolakurkulla. Yleensä näille kotiseudun pyöräilyille riittävät pähkinät ja Tricopilia, Costa Ricasta tuotu guava-hedelmästä tehty tahnamainen tuote, marmeladilta vaikuttava snäkki, joka herättää lähes kuolleista. Se on luultavasti 150 prosenttisesti sokeria ja tuntuu menevän suoraan lihaksiin. Varmaankin erittäin epäterveellistä, mutta sentään hedelmästä ja toimii energialähteenä silloin, kun sitä kaipaa.

Kuvissa vilahtelee muoviset eväslaatikot ja jos joku nyt pyörittelee päätä, niin kyllä, meiltä löytyy myös peltinen loota ja leipiä laitetaan mehiläisvahakääreeseen, samoin muita eväitä. Pyöräillessä laatikot ovat pakollisia, sillä matkanteko on kuoppaista ja eväät muussantuvat nopeasti, varsinkin jos ne köytetään tarakkaan tiukalla kumilenkillä.

Uskon tekeväni ekoteon, käyttämällä näitä ikivanhoja laatikoita kunnes ne hajoavat. Uudet, jos niitä koskaan tarvitsen, tulevat olemaan jotain muuta kuin muovia.

En siis ole mikään luksusretkeilijä. En edes keskitason, vaan otetaan-mitä-on -periaatteella eväskassinsa pakkaava. Suunnittelen välillä ottavani mukaan itse tehtyjä kaalipiirakoita, joskus pakkasesta löytyy korvapuusteja, katselen ruokatermaria sillä silmällä ja unohdan sen heti siinä hetkessä, kun pitäisi miettiä sisältöä. Joku muheva keitto voisi olla hyvä viileällä vaelluksella.

Makkaranpaistoon olemme myös päätyneet hyvin harvoin, sillä siihen suhraantuu helposti tunti puolitoista syömisineen. Nuotiopaikkoja on kyllä, jopa halkoineen, mutta jos alkaa etsiä maastosta poltettavaa, hakkaa ja sahaa, on siihen budjetoitava oma aikansa. Makkara on sitäpaitsi ilahduttava kerran, toisenkin, sen jälkeen se alkaa puuduttaa. Itse olen vaiheessa, jossa Bratwurst herättää enää ällötystä ja kasvisvaihtoehdot on kaikki kokeiltu ja innostusta jäljellä nolla. Nuotiolla voi toki keitellä vaikka kahvia tai tehdä ruokaa, mutta en ole ihan valmis roudaamaan tarvittavia pannuja ja kattiloita vuoristopoluille kannettavaksi.

Mitä muuta meillä sitten on eväänä? Vaihdellen kaikenlaista suolaista, makeaa ja raikasta, sekä energiaa. Kokonainen hunajameloni, kurkku, tomaatteja, aprikooseja (ei kovin kypsiä, ne hilloontuvat), perunalastuja, sillä suolainen maistuu hikisen nousun jälkeen, samasta syystä popcornia, joka toimii myös nuotion sytykkeenä hätätapauksessa, kevätsipulia, termarillinen kahvia, pulloittain vettä, keitettyjä kananmunia, pipareita, suolaisia keksejä, joskus karkkeja, suklaata (ei pahimmalla helteellä…). Leivät teen yleensä valmiiksi, mutta joskus on otettu mukaan sämpylät ja täytteet ja tehtailtu kukin maun mukaan omia versioita niistä.

Tämänkertaisen pyörälenkin alkuvaiheessa pääsin kiipeämään puunrunkojen yli pyörää kantaen. 14 kiloinen pyörä nousi yllättävän kevyesti, huomaa, että Thuninjärven lenkillä tuli tätäkin lajia treenattua tavallista enemmän. Ei haitannut, että puhelimen ehdottamalla reitillä oli jälleen sortunutta polkua, portaita, mäkeä, jota valuin takaperin alas työntäessäni pyörää.

Thuninjärvellä nielaisin kolme metsäkärpästä tai hyttystä, jotain melkoa isoa, läähättäessäni mäkeä ylös. Tänään vältin nämä proteiinipitoiset raakasnäkit. Vatsa kurni vasta ylimmällä huipulla. Parkkeerattiin pyörät nurtsille. Lepohetki, murkinaa ja tuijotusta kaukaisille vuorille. Kolmen paarman piston verran istuskeltiin, sitten olin jälleen valmis lähtemään liikkeelle.

Paluumatkalla rintalihas kramppasi omituisesti kivisellä polulla alamäkeä peltojen välissä rympsyttäessä. Ei ollut ainakaan energiapulasta kyse, mutta jonkinsorttista väsymystä kai. Ajettiin ensin Vanhan Omenapuun -tietä, ihmeteltiin minne katosi Venäläispojan Risteys ja lopulta posotettiin täyttä hoipakkaa Kahden Cadillacin Mäkeä vasemmalle alas kaartaen. Nuo eivät ole siis virallisia paikkojen nimiä, vaan meidän maamerkkejä. Jos sattuisit sitä miettimään.

Tavallista tukuisammat eväät pistivät nousemaan ylimääräisen mäen ja jaksoa riitti vielä loppuvaiheessa pulahdukseen Zürichinjärveen. Märät uikkarit hikisten pyöräilyvaatteiden alla eivät ole suositeltavat. Silti viileä vesi tuntui järjettömän hyvältä kiehuvissa lihaksissa.

Kotona menin suoraan keittiöön. Laatikot pesuun ja mitä sitten? No ruokaa. Tietysti.

En resumen: No hay un buen paseito sin una buena merinda. Siempre podría ser mejor, más lujoso o variadito, pero sea lo que sea, sabe rico, cuando estás afuera.

Kurzgesagt: Es gibt kein guten Ausflug ohne Proviant. Er könnte auch immer besser, luxuriöser oder vielseiteger sein, aber alles schmeckt gut in der frischen Luft.