Kierrän kastanjoita joka syksy kuin kissaa kuumaa puuroa. Tekisi mieli, mutta…Nyt niitä oli kotona lautasella hyvähkö annos. Itse kerättyjä Motto di Dongion retkeltä, jos muistatte. Föhn-myrskyä uhmaten ja kirkolta kirkolle kävellen.

Innoissani kerroin tästä tuttavalle, joka jarrutteli. “Oliko ne maassa? Säilytitkö pitkään?” Oli ja en. “Saattavat olla täynnä matoja.” Ääh. Tuskin sentään, sillä tuulihan oli juuri pudottanut kastanjapallerot, siinä ei ollut madolla aikaa edes iskeä leukaperiään pähkinää muistuttavaan siemeneen (sillä siemenhän se on, eikö?), kun nappasin sen jo käteeni ja sujautin laatikkoon. Ja jos mato olisi ollut sisällä jo puussa, sille en voisi mitään.

Sain ohjeeksi upottaa kastanjat veteen. Syötävät vajoavat pohjalle, matoiset nousevat pinnalle. Omistani jouduin poistamaan kymmenisen, osan jo ulkomuodon perusteella.

Loput laitoin uunivuokaan sen jälkeen, kun olin vetänyt kuoriin ristiviillot. Täytyy sanoa, että se olisi kyllä ryhmätyötä. Ottaa ranteelle ja vaikka mille. Myös veitsen on oltava terävä – ja sormia varottava.

Uunista alkoi tulla parinkymmenen minuutin jälkeen aito tuoksu. 200 astetta ei mustaa kuoria samaan tapaan kuin hiilloksella paahtaminen, mutta yhtäkaikki, olin tyytyväinen tulokseen. Elämäni ekat paahdetut kastanjat. Luulisin. Ainakin itse kerätyt.

Kuoriessa huomasi, ettei ole ihan priimalaatua. Mutta maku, juuri sellainen kuin piti, lämmin makea, pähkinäisen rasvainen.

Söimme kastanjoita alkupaloiksi ja kurpitsarisottoa pääruuaksi. Peukaloita aterioinnin ajaan lepuutettuani kävin jälleen kuorintaurakkaan, sillä osa kastanjoista jäi syömättä. Minä en tietenkään viskaa metsän hedelmiä kompostiin. Jotain niistä on synnyttävä.

Pari päivää pohdin murun kohtaloa. En saanut kastanjoita kuorista kokonaisina niiden viilennyttyä.

Heitin kattilaan pari perunaa, purjoa, bataatin ja kastanjat. Vihanneslientä päälle, pippuria mukaan. Surautin keitoksi. Väri oli kuin kastanjapyreen, jos tiedätte, sellainen värjäämättöntä villaa muistuttava. Ei kovin kutsuva, sanoisin.

Päälle lehtipersiljaa silppuna, ehkä kevät- tai ruohosipulia, niitä ei meillä siihen hätään ollut. Maku? Mieto, purjoinen, samettisella rakenteella. Kastanjan tuomalla kermaisuudella.

Kastanjametsälle kiitos antimista. Niitä piikkejä voisi kyllä vähän miettiä. Kannan yhä yhtä niistä mukanani.

En resumen: En nuestro viaje a Motto di Dongio recogimos castañas y los tosté en el horno para nuestra cena otoñal. Los que quedaron usé después para una crema de papa, puerro y camote. Fino y suave. Quedó algo? Solo una espina de castaña en mi dedo.

Kurzgesagt: In Motto di Dongio haben wir Marroni gefunden und ich habe sie geröstet – für unser herbstliches Abendessen. Die reste von Marroni sind zur eine Suppe verwandelt. Übrig ist nur ein Marroni Dorn in meinem Finger geblieben.