Bertastrasse on se, minne nykyisin ryhmävaelletaan katsomaan kirsikankukkia. Viime vuonna ei juuri oman korttelin ulkopuolelle ollut menoa, joten nyt ajateltiin, että josko kävelyreissu toimisi keväthuvituksena.

17 kilometria katua pitkin, toiselle puolen kaupunkia, kuulosti kyllä melkeinpä vierailulta kuussa. Vuoristossa en olisi juuri silmääni räpäyttänyt, vetänyt vain nauhat tiukalle ja lähtenyt ovesta ulos. Olemme kai kaupungin laiskuttamia. On ratikoita, busseja, junia, laivoja. Pysäkki joka 300 metrin päässä.

Seefeldin kaupunginosassa, juuri siinä kaupungin rakastetuimman pizzerian edessä, loisti kirkkaankeltainen seinä ja edessä valkoisten kukkapuiden rivistö. Harmaana talvipäivänä olen käynyt katsomassa keltaista seinää, nyt katu näytti vieläkin kukoistavammalta.

Ensimmäiset kukat löytyivät läheltä, omalta pihalta. Aprikoosi kukki alkuviikosta, pääsiäisenä niistä oli enää jäljellä ruttuiset jäänteet. Valo kuultaa terälehtien läpi kauniisti ja olisin radikaalisti sitä mieltä, että nämä valkoisen, keltaisen ja punaisen reunustamat kukat ovat vieläkin herkempiä kuin kirsikan.

Vaaleanpunainen yllätys löytyi matkanvarrelta, kohdasta, jota en ollut aiemmin edes rekisteröitynyt. Parkkipaikan ja junaraiteen välistä. Julmetusti kukkia, tiheässä ja tiiviisti. En tiedä minkä sortin kirsikasta on kyse, mutta ihailin sitä suunnattomasti ja iloitsin sattumasta.

Magnoliat ovat myös vauhdissa, ne ikisuosikkini. Zürichin rantapromenaadin toisessa päässä Zürichhornissa keltainen isokukkainen oli vielä avautumaisillaan. Karvaiset, vaaleanruskeat nuput olivat antaneet periksi, longahdelleet, taipuneet, yrittäneet pitää kiinni asennostaan. Keltainen oli ylväänä ulkona, muttei vielä täydessä loistossaan.

Kaupungin toisella puolen, Bertastrassen päässä vilkaisin vain kerran ja nopeasti ja ääh. Puuthan näyttivät ruskeilta. Missä oli vaaleanpunainen loisto? Hämmentyneenä nappasin pari kuvaa, sillä arkkitehtuuri on yhä viehkeää, vaikkakin kasvavan kaupungin tungussa urbaaniuden turmelemaa. Vieressä myytiin vegaaneja wrappejä. “Löytyiskö Bratwurstia?” huikkasi tyyppi pyörän päältä. Ilmeisesti wrappityyppien kavereita. Ja varmaankin usein tehty kysymys.

Kävelimme kadun toiseen päähän, Idaplatzin paikkeilla risteävällä kadulla kukkivat yhä valkeat kirsikat. Sivukadulla huomasin talorivistön pyöreähköt linjat. Kukapa arvaisi, että nämä vanhat kaupunkiasumukset ovat jääneet kaupungin jalkoihin. Vanha Wiedikon on mahtanut olla upeaa aluetta. Rinteessä katselee keskustaan suuria villoja. Väliin jäävän niityn alareunassa ollaan piknikillä. Tänne ei kuulu läheltä pyyhkivä moottoritie.

Kivinen ja tornilla varustettu rakennus veti meitä mäkeä ylös; se on kantonin lukio. Vieressä näköalapaikalla Wiedikonin kirkko, jota en sitäkään ollut koskaan nähnyt. Jos etsit magnolioita, niitä on jostain syystä aina kirkkojen ympäristössä muutama. Kukat olivat muhkeita ja kukkulalta näkyy aina urbaanin yli Käferbergille, luulisin, ehkä pitemmällekin.

Olimme kuin vieraassa kaupungissa, ratikat vievät aina samoja teitä, autolla hurautetaan ulos tai sisään pääväyliä käyttäen ja jalankin menot ovat samoilla seuduilla. Ylitämme Sihl-joen ja löydämme synagogan. Suunta järvelle päin on selvä, mutta missä kohti tarkemmin olemme, lienee vain googlen tiedossa. Schanzengrabenilla, Zürichin muinaisjäänteen reunalla, siis vallihaudan sivussa, alkavat suunnat selvitä. Vesiväylän päässä siintävät nimittäin Alpit.

Järvellä huomaamme tuulen yltyneen myrskyksi, siitä varoittavat valot vilkuttavat ja hiekkatien päälle nousee pyörteitä. Toisella puolen järveä lehahtaa ilmaan pilviä – siitepölyä? Pölyä? Kukkivien puiden terälehtiä?

Tukka meinaa irrota päästä. Jotkut yrittävät epätoivoisesti puistoalueella grillata. Olisin halunnut tässä vaiheessa istahtaa hetkeksi, syödä vaikka jäätelön, nauttia auringosta. No ei. Nälkä oli huutava ja tuuli pakotti eteenpäin.

Toisessa päässä puistoaluetta oli suojaisempaa, penkeillä istuksi porukkaa ja jotkut urheat surffasivat pompahdellen pienellä haita muistuttavalla laudalla ja päätyivät muutaman metrin jälkeen upoksiin. Jätimme ihmisjoukot ja suuntasimme kotikylään, joka harvoin, mutta tänään näytti olevan Alpeilla.

Kuvittelimme, että sää oli hurja, miten viileää kesäpäivien jälkeen. Vähänpä tiesimme. Seuraavana aamuna kylmänarat magnoliat saivat ylleen lumipeitteen.

En resumen: Los arboles están en pleno florecimiento. Los cerezos en la calle de Berta, a los cuales en realidad fuimos a ver, ya se habían pasado. Pero encontrámos otros, hasta magnolias amarillas. En el final el viento casi se nos lleva. Pensábamos, que el tiempo estába loco. Pero eso nos esperaba en el día próximo: el piso blanco de nieve.