Kirjavaihtarit ja suomiherkkuja sielulle

Kirjavaihtarit ja suomiherkkuja sielulle

Sadetta, sadetta, harmaata ja lauantai. Istuin ratikassa kohti Zürichin solmukohtaa, jossa kaupunki on ehkä urbaaneinta, molemmin puolin jokea. Liikenne soljui virtanaan, haisi märille vaatteille, eikä tänään kauneus pistänyt silmään.

Nappasin itsestäni jälleen vahinkolaukauksen sateenvarjon alla, alan olla näissä ekspertti. Mitä silloin teenkään; nyt yritin kai saada kameraa päälle. Kasvojen lisäksi sormet olivat uniset, ehkä tämä oli se hetki, kun halusin ottaa kuvan vauhdikkaana virtaavasta Limmat joesta. Vedenpinnassa väreili sen voima, uoma oli täynnä virtaavaa vihreää, toisin kuin kuumina ja kuivina kesäkuukausina.

Migrationskirchellä Wipkingenissä vaihtuvat suomalaisten sinapit, pullat, karjalanpiirakat ja kuulumiset. Tänään myös kirjat. Pöydille levittäytyivät dekkarit, lukuromaanit, palkitut teokset, keittokirjat, muut tietokirjat, lastenkirjat ja suomalaiset käännösteokset. Paljon oli houkutuksia, lukemattomia, mutta liian monta siihen kasaan, joka odottaa yöpöydällä. Hillintä on vaikeaa, sillä näitä voi latoa kassiin veloituksetta. Sääntöni on, ettei kirjatorni kotona saa kaatua imuroidessa.

Ja montako toin itse vaihtoon? Yhden. Vain siitä voin luopua. Jotkut pitävät vuosittaista kirjapörssiä kuin hitaana kirjastona, ottavat nyt mukaansa ja tuovat ensi vuonna takaisin. Sekin sopii. Toiset tulevat katsomaan tarjonnan ja pääasiassa syömään pullaa ja kahville. Sveitsin suomalaisen kirkon korvapuustikulho tyhjeni ensimmäisenä, seuraavana mustikoin koristeltu porkkanakakku.

Fennica-kirjaston toimikunta järjesteli kirjoja, minä mukana. Iso osa oli pokkareita, niitä on varmaankin kevyempi tuoda Suomesta. Zürichin pääkirjaston kellarissa on Fennican aarteet ja niihin poimitaan täältäkin uutta luettavaa, mutta niitä kovakantisia. Kukapa arvaisi, että kaupungissa on tuhansien suomenkielisten teosten kokoelma, vuosittaiset uutuudet mukaanluettuina.

Zürichin Suomi-koulun pöydällä oli lisää houkutuksia. Mietin, mitä herkkuja tarvitsisin. Sillä tarpeestahan on kyse, kun puhutaan suomalaisesta salmiakista, suklaasta, ruisleivästä ja suomalaisista mausteista. Identiteettiäni on pönkitettävä, ettei se ala muistuttaa juustosta, voisarvista ja sveitsiläisestä suklaasta koottua ihmistä. Sekin minussa varmaan jo on, mutta ydin on kyllä rukiinen.

Päädyin kolmeen kirjaan ja kolmeen herkkuun. Päälle ostin vielä lakritsan. Ne mahtuivat hyvin kassiin ja pääsin muhimaan siihen mistä niin pidän. Hyvän tekstin pariin satunnaisen suklaapalan kera.

Limmat-joki pyörteineen. Limmat-river with eddy current.
Tässä yksi fennicalainen kulkee tyyriinä kohti kirjapörssiä.
Going to book changing -event; a picture a took accidently, when I was trying to prepare the phone to take a picture of the river Limmat.
Tämä portaikko tuo suomalaiseen kirjapörssiin.
These staircase brings you to the Finnish books.
Vaihtareita. To exchange.
Kakkua kahville? Some cake for the coffee?
Lukemista kahville?
Some reading material for the coffee?
Ainakin korvapuusti, vai kuinka?
At least a cinnamon bun, right?
Ja kotiin…? And for later on to enjoy…?
Hän vartioi seutua.
He keeps eye on the area.
Viemiset. These I took home.

En resumen: Los finlandeses necesitan unas ciertas cosas: libros en su idioma, pancitos de canela, mostaza y confites finlandesas. Por dicha tenemos gente, que organiza eventos, donde conseguimos todo eso con un cafecito.

Kurzgesagt: Die Finnen brauchen einige Sachen: Bücher in ihrer Sprache, Zimtschnecken, Finnischer Senf und Süssigkeiten. Zum Glück haben wir Leute, die solche Events organizieren, wo wir das alles kriegen, mit einem Kaffee.

Haikaroita ja kurpitsoita

Haikaroita ja kurpitsoita

Yritin tainnuttaa kaikki houkuttelevat ajatukset vuoristosta. Teoriatasolla toteutettavissa, mutta sen verran on järkeä jäljellä, ettei kroppa ehkä sittenkään vielä kestä.

Vyöruusu on periaatteessa siis tainnutettu, käytännössä ei ihan. Koska oli sunnuntai, niin ehkä sitten sunnuntaikävelylle.

Pfäffikonin järven seutu on oikeastaan yksi niistä paikoista, joita viikonloppuna pitäisi välttää. Väkijoukot, lapsiperheet, juoksijat, kävelijät, pyöräilijät ja taivastelijat, kaikki ovat liikkeellä. Suurin osa porukasta virtaa Pfäffikonista suorinta reittiä Juckerfarmin elämysmaatilalle. Rauhallisempaa on heti aamusta tai myöhään iltapäivällä.

Me lähdettiin kävelemään jonkunlaisen kanaalin jälkeen järvensivua myötäpäivään. Heti kaislikon jälkeen oli puu pesineen. Haikara liikehti jotain touhuten; vasemmalta viereen lennähti toinen. Kaksi, eikä vauvan vauvaa.

Joku valokuvaaja kuvaili tapahtumaa kameran ja pitkän putken kanssa, minä ja Aldo kännykällä. Uusi puhelin vakuuttaa, mutisin. Kuka jaksaa raahata helteessä kuvauskalustoa, kun kevyemmälläkin pärjää? Se että kuva ei isolla ruudulla olekaan yhtä tarkka kuin puhelimen näytössä, on vain käytännön ongelma. Avaa tietokoneen ruudun sijaan blogi puhelimella ja kas, jopas on hyvä kuva haikaroista.

Syyskuun aurinkoiset päivät on ihania, ei enää sitä paksua kuumuutta, mutta yhä lämpöä, jonka voi antaa painua ihoon muistoksi kesästä. Tämän sunnuntain aurinko tosin jätti mukavan tunteen lisäksi rinnuksiin ja niskaan punaisen muistutuksen. Ollaan vuoden talvea lähestyvällä puoliskolla, mutta aurinkorasvan pitäisi yhä kuulua ulkoilutarpeistoon.

Järveä reunustava rantatie on osittain päällystetty. Pistelin vauhdilla menemään, kunnes ranka alkoi notkua ja päässä sumentua. Kymmenisen kilometriä sen jälkeen, kun on vain tullut käveltyä kotona, on sittenkin kohtalainen matka.

Elämys- ja kurpitsafarmin meininki kaikui kauas järvelle. Laahauduin viimeiset metrit rypälekujan läpi kukkulalle kuin tryffelipossu saaliin toivossa. Jossain oli tulet ja tuoksui makkaralle. Täällä tarjoillaan lähiruokaa; bratwurstissakin on kurpitsaa. Tarjolla oli myös kurpitsarisottoa ja -keittoa, plus muuta syötävää sisätiloissa, jonne en jaksanut tunkeuta.

Pieni pyöräilyreppu ei ole ehkä paras väline kuskata kurpitsoita, joten jouduttiin vaikean valinnan eteen. Useita pieniä? Yksi iso? Rypyläinen, vihreä, oranssi, pitkulainen vain kummallinen? Koska myskikurpitsa on yksi parhaista, päädyin siihen ja lisäksi tietysti yksi lähikaupasta harvemmin löytyvä spagettikurpitsa, siitä saa mukavan aterian. Kotona tajusin, että jälkimmäinen jäi ostamatta. Pakko mennä toisen kerran.

Olin tehnyt uudella reseptillä omenakakun, jossa oli enemmän hedelmää kuin kakkua ja päällä vaniljainen tuorejuustokerros murulla. Se ja kahvi mielessä kaahattiin kotiin. Huoltoaseman kautta. Kuuma vaati viilennystä eli vaniljajätskiä lisäksi. Oikeastaan kakku toimii paremmin ilman sitä, mutta vyöruusu, se tuntuu vähemmän, kun edessä on muhkea lautasellinen herkkua.

Pfäffikersee.
Lake Pfäffikon.
Yksi haikara.
One heron.
Kaksi haikaraa, eikä vieläkään vauvaa. Two heron and still no baby.
Veneet odottelemassa.
Boats waiting.
En yhtään ole poikki, muuten vain poseeraan.
Not tired, just posing.
Tasaista joka suuntaan. Taustan vuoret pilvien takana.
Flat to all directions. The mountains in the background are behind the clouds.
Rauniot.
The ruins.
Syksyn krookuksia otuksilla.
The fall crocus with some creatures.
Seegräben ja elämystila.
Seegräben and an adventurefarm.
Laituri.
A dock.
Rypälekujaa pitkin perille.
Through a grapealley to the farm.
Tapahtumien keskuspaikka.
The center of action.
Muutama kurpitsa.
Some pumpkins.
Kurpitsakala.
Pumpkinfish.
Omenoita lilasta keltaiseen.
Apples from violet to yellow..
Lopulta omenakaakulle.
And finally some applecake.

En resumen: un paseito tranquilo alrededor del lago de Pfäffikon. Perfecto para el domingo y además en el final un pedazote de queque de manzana con heladito.

Kurzgesagt: der Sonntagsspaziergang rund um den Pfäffikersee kann auch gemütlich sein, wenn man früh geht.

Sveitsin turnee

Sveitsin turnee

Sain juuri sydämentykytyksiä, koska jostain syystä en päässyt blogin kirjoitusalustalle. Joka tapauksessa täällä ollaan; onneksi on kiertoteitä.

Eksoottisessa kesäflunssassa jaksan lähinnä yskimisen välillä vetää suoraksi punkalle. Siihen ei mahdu teknisten ongelmien setvimistä.

Niin ja joo, ei ole korona. Ihan normivirus. Siitä kai pitäisi olla tyytyväinen. Keuhkot on eri mieltä.

Tässä siis tiivistettynä kaikki tämänhetkiset ajatukset.

Loput kuvissa viime viikon työreissulta.

Kotikaupunki tai ainakin melkein. Zürich.
Zürich. Almost home.
Suojassa kuumuudelta.
Escaping the heat.
Luzern
Hiukkasen usvaa. Ja puiden lehdissä näkyy kuivuus.
A bit misty. And the leaves are getting yellow because of the lack of rain.
Kofeeinia tarvitsee helteelläkin, mahdollisimman tiiviissä muodossa.
One needs coffeine also in the heat, just in the most possible compact form.

Pilatuksen yläosaan jo kiivetty, vielä puuttuisi huippu.
Already got pretty high up in the mountain Pilatus, but the peak is to be climbed in the hopefully near future.

Siinäpä se, Sveitsin sosiaalisen median nro 1 tai ainakin melkein: Staubbach-putous.
There it is, the number 1 social media star of Switzerland or at least almost: Staubbach-waterfall.

Schilthornilla reittejä riittää, Northface-polku silti yhä se ainut missä käyty.
In Schilthorn there are plenty of paths, but still the only one where I have hiked is the Northface-path.
Vuorennoita, öh siis, -neito.
The maiden of the mountain. Or witch. Whatever you see in the picture.

Jäätikkö ja joki.
A glacier and a river.
Bern.
Uimarit Aaren särkällä.
Swimmers on the reef of Aare.
Vanha suklaatehdas.
An old chocolate factory.
Gruyèresin linnan muuria.
The wall of the castle of Gruyères.
Itse linna.
The castle itself.
Genevenjärvi.
Lake Geneva.

En resumen: Tengo una gripe de verano y por eso solamente una historia de fotos, una vuelta en Suiza.

Kurzgesagt: Mich hat eine Sommergrippe erwischt, deswegen nur eine Fotogeschichte.

Juhla nimeltä vappu, kuka muistaa vielä?

Juhla nimeltä vappu, kuka muistaa vielä?

Kevään juhlasuorassa pitää hoppua, nyt kai pitäisi suunnitella sunnuntaita. Äitienpäiväsimaa lienee luvassa, kenties mämmikakulla ja pääsiäispupusuklaalla koristeltuna.

Epävakaus Euroopan lähikulmilla rauhoitti Zürichin keskustan vappurähinät, tällä kertaa ei tuhottu paikkoja, vaan pysyttiin mielenosoituksen pääpointissa, mielipiteiden osoittamisessa.

Samaan aikaan toisaalla eli meillä kotona katseltiin ikkunasta sadetta ja syötiin venäläistä silliä sekä vegehodareita. Vappusalaatin koristeeksi pääsi kasvimaan ensimmäinen vähän hernettä suurempi retiisi, sen jaoimme tasapuolisesti kolmeen osaan. Satoa toukokuun ensimmäisenä!

Munkit pääsivät paistattelemaan iltapäivän auringossa ja costaricalainen rakensi kahvihetkeen installaation. Hän parantaa suomalaiset perinnejälkiruuat banaanilla.

Vappukukaksi avautui pihalle kielo. Harvoin olen yhtä iloinen mistään puutarhatapahtumasta, paitsi että äskettäinen huomio pihan nurkalla talvihorroksesta räpistelevästä siili vei voiton. Puiden alle kasattuihin lehtikekoihin ei koskaan saapunut asukasta; tämä löysi ihanteellisen kohdan siitä vierestä, tontin kulmasta murattien alta. Iso ja muheva siili oli ilmeisen tyytyväisenä ja meidän huomaamatta talvehtinut pihapiirissä ja otti lojot näin kevään tullen.

Nyt kirjoittelen kalenteriin seuraavia arkipyhiä, helatorstai ja helluntai. Ja mitä silloin syödäänkään? Ennustelisin, että yhä mämminjämiä suklaamunilla koristeltuna. Tai helahernekeittoa? Helluntaihampurilaisia?

Kielon valkoinen on niin kirkas, että kamera häikäistyy.
The white of the lily of the valley is so bright, that the camera gets confused.
Perjantaitortillat valmistelevat vappuun.
Fridaytortillas prepare us for the Finnish springparty on the first of May.
Kaikki kukoistaa sateen jälkeen, tuoreet lehdet tosin kärsivät myös vähän.
The nature is happy of the rain, big soft new leaves may also have suffered a bit.
Salaatti ja sen silli.
Salad with herring.
Kaikkea sekaisin, kuten vappuun kuuluu.
Some herring salad and hotdogs, all together.
Eka retiisi penkistä, siis sen kolmannes.
First raddish from the garden, actually 1/3.
Ne vappumunkit.
The first of May -doughnuts.
Näin costaricalainen syö vappumunkin.
This is how a costarrican eats a Finnish doughnut.

En resumen: En Finlandia el primer de mayo es una fiesta de primavera y como todas las fiestas, de mucha comida. Muchos hacen donas, yo también. El tico de la familia le añadió el toque tropical con rodajas de banano.

Kurzgesagt: In Finnland der erste Mai ist eher ein Frühlingsfest. Viele backen Donuts, ich auch. Der costarricaner der Familie hat dem Design einen tropischen Flair mit Bananescheiben zugefügt.

Kukkamaraton, aurinkoa ja pullaa

Kukkamaraton, aurinkoa ja pullaa

Odottelen järven toiselta puolen harmaana lipuvaa sadetta. Tunnen itsenikin janoiseksi, niin kauan on siitä, kun edellisen kerran saimme maastoa kosteuttavan edes heikohkon kuuron. Hasselpähkinä ikkunan alla on jo hiirenkorvilla. Se riemastunee sateesta. Huomenna oksissa saattaa roikkua elefantin korvia – tai ainakin isohkon koiran.

Viikonloppuna oli tehtävä vaikeita päätösiä. Talvikausi vuorilla vetelee viimeisiä, mutta vielä olisi voinut. Kirsikat ja magnoliat sun muut kukkivat hulluna, ehkä myös viimeisiä päiviä, sillä sade riipii niistä terälehdet ja hehkeyden. Niitä pitäisi käydä katsomassa niin paljon, että illalla olisi varmasti silmien sulkemisen hetkellä mieli täynnä vaaleanpunaista.

Ja sitten ne semlat. Tarjolla on vuoden viimeiset. Oma laskiaispullakauteni loppui jo aikaa sitten, mutta sitten kuulin vegaasesta leipomosta ja jokaviikkoisesta pullatuotannosta. Jos kerran Zürichissä on vaikkakin ruotsalaisia laskiasipullan serkkuja, olisi väärin olla niitä testaamatta.

Päivät ovat menneet aurinkoa metsästäessä, kahvit ulkona, lounas ulkona, iltaruokakin auringossa. Iho auringosta pikkuisen säikähtäneenä. Kevätesikkomeriä nurmikoilla, kaikenlaista kukkarunsautta.

Siis silloin kun ei ole pitänyt istua sisällä. Mutta nämä hetket ulkona ovat olleet tärkeitä.

Välitilassa, työn ja auringon siirtymässä, otin kuvan, jotta sadeviikolla muistaisin nauttineeni. Kameraan virittyy varmaankin joku aurinkoisen hetken filtteri, sillä olen siloposkisempi kuin koulutyttönä.

Pullakaupan eli Moonshopin kadulla Bertastrassella leijui vaaleanpunainen sade; kirsikkaluumupuiden terälehdet olivat jo varisseet päiviä maahan, enää oli jäljellä haalea muisto kauneudesta. Zurlinderstrassen risteyksessä kuhisi, mehiläisiä ja kukkapaljoutta kuikuilevia. Valkoisiin japaninkirsikkapuihin tuskin olisi mahtunut enempää kukkia. Kadulla istuivat jonkun liikkeen kenties omistajat; he katselivat laiskahkosti ja jotakuinkin kärsivällisesti intoilijoita.

Kädet täristen kannoin semlakassia yrittäen olla tärisyttämättä kallista lastia. Olin juuri käyttänyt 29 frangia pullaan. Miten tuhlaavaista ja hullua.

Kardemummapulla näytti korvapuustilta, mutta oli tiukempi, makeampi, kuivempi ja kaneliton. Jos yritti unohtaa sen korvapuustiasian, tämä oli hyvää. Ehkä se tosiasia, että laskiaispulla mantelimassalla ja vattuhillolla voi maksaa 9 frangia olisi hieman hidastanut ostopäätöstä. Ehkä olisin päätynyt vain mantelimassaiseen. Pelkkä hillollinen ei ollut vaihtoehto. Jos siis olisin katsonut hintakylttiä. Syytän kevätriemastusta, kukkaloistoa. En tajunnut yrittää olla järkevä.

Kotona pihalla viritin pöytäliinan ja pyyhin hämähäkinverkot tuoleista. Makuraati oli sitä mieltä, että kaikki pullat olivat luonnollisesti erilaisia kuin omat leipomukset – jotka todettiin paremmiksi – mutta myös ikäänkuin toiseksi lajiksi. Ja ylihinnoitelluiksi, hyvin zürichiläisiksi siis.

Ei kotoa tarvitse välttämättä mennä kaupungille asti kukkapuita katsomaan, niitä on joka nurkalla. Lähikurvissa, lenkillä kohti seuraavaa kylää, valtavia magnolioita vanhojen talojen pihoilla, vaaleanpunaisia kirsikoita vaaleanpunaisten asumusten edustoilla.

Haahuiltiin siis vain katua eteenpäin, puulta puulle, vaaleanpunaiselta valkoisen luo. Ja puiston portista sisään.

Villa Patumbah, 1800-luvulta, nykyisin suojelukohde puutarhoineen, on kuin ylistys keväälle. Punavalkoisia valtavia makeasti tuoksuvia magnolioita, valkoinen kirsikka, kapealehtisiä lerppamagnolioita (ei, tämä ei ole kasvitieteellinen nimitys) ja ne koristeelliset rakennukset, jotka luovat satumaiset kulissit.

Oikeastaan oli se ja sama missä kävelee tai mihin. Piti vain päästää kevät sisään. Tervetuloa!

Aurinkopaussi ennen sisähommia.
A moment in sun before work inside.
Kirsikkaluumun kukinta lopuillaan.
Cherryplum in the end of the blossoming.
Viimeiset kermapullat.
The last semlas of the season.
Voi tätä kukkien määrää!
An enormous amount of flowers.
Parvekke kukkien keskellä.
A balcony behind the flowers.
Ei nämä talotkaan ole hullumpia.
The houses are not that bad either.
Pullat kärsivät vain lieviä vahinkoja matkalla.
The pastrys suffered just little damage on the way.
Juoksulenkin vakio ihasteltava.
A obligatory stop to admire (on my jogging route).
Vanhojen pihojen kauneutta.
The beauty of old gardens.
Villa Pathumbah on jo itsessään kaunis, kevätasussa vieläkin hehkeämpi.
Villa Patumbah is beautiful, in it´s springclothing even more amazing.
Tuoksu? Makeahko.
The scent? Sweetish.
Patumbahin muuta kukkaloistoa.
Other flowers by Patumbah.
Onhan nää nättejä.
Beautiful, or what?!
Hörsyläkirsikka, ei myöskään virallinen nimitys.
Some sort of cherry, I suppose.
Lerppamagnolia. Ei myöskään virallinen nimitys.
Also sort of magnolia.
Kukkaa pukkaa.
A looot of flowers.

En resumen: Este era el fin de semana de la culminación de florecimiento de magnolias y diferentes cerezas en Zurich. La ciudad se viste en la primavera en rosado y blanco. Vean las fotos en el blog.

Kurzgesagt: Zürich, bekleidet im Frühling, ist rosarot und weiss. Sonne pur, Magnolias und Kirschbäume mit tausende Blumen. Danke, wir haben es in vollen Zügen genossen.

Meillä kävi kevät

Meillä kävi kevät

Täällä taas! Pidin joulun jälkeen vapaata, kuvittelin tarvitsevani ainakin kerran vuodessa ihan puhtaan lomaviikon. Muutamassa päivässä tuli selväksi, että päinvastoin kuin olen aina luullut, kykenin sittenkin tylsistymään. Välipäiville ei ollut kahvilakahvitteluja, elokuvia elokuvatettereissa tai museoissa luuhaamista ja säät pitivät huolen, ettei päiväretkille Zürichin ympäristön vuoristoon ollut oikein myöskään menoa (sadetta, tulvia ja lumivyöryjä). Joten lähdin ulkoiluttamaan uutta urheilukelloa kaupungissa.

Tarkoitus oli kokeilla navigointi-ominaisuutta kotipusikoissa, mutta mieluusti vierailla poluilla. Löysin uuden pätkän yhdistettynä tuttuun ja lähdin kiertämään Witikonin kaupunginosaa metsiä myöten.

Leppeässä ilmassa tuoksui kevät, linnut kantoivat oksia nokissaan ja kaunokaiset, Bellis Perennis, avasivat terälehtensä nurmikoilla loistaen pieninä valkoisina pilkkuina. Ei siis ihan tavallinen joulu-tammikuu. Kadulla ohi sujahti lapsia skeittilautoineen – sortseissa.

Metsässä joen varrella oltiin kanjonissa ja varjossa, viileämmässä ja talvitakkien osastossa. Paitsi me juoksevat, meillä kerrokset kuoriutuivat kilometrien myötä.

Elefanttipurolla laitoin navigoinnin päälle ja kello tuntui entiseen verrattuna älykkäältä ja helpolta. Kunnes suuntaa näyttävä nuoli yhtäkkiä halusikin viedä takaisinpäin. Vika ei ollut ymmärryksessä tai kellossa, vaan reitin gpx-tiedoissa.

Reitti ei lopulta vienyt purossa seisovan elefantin ohi, mutta polun varrella seisova puusta veistetty pää kärsällä kertoi, että paikka oli oikea. Viime päivien puhuri oli kaatanut puita ja aurinko oli jossain kaukana ylhäällä. En ollut muutenkaan ajatellut ottaa kuvia, kunhan pistin juosten, sillä kovin esteettinen ei lumeton, risuinen ja lehdistä muhjuuntunut polku ollut.

Witikonissa reitti vei sen vanhalle kirkolle, jossa entinen naapurimme vihittiin 1900-luvun puolivälissä, luulen muistavani. Kukkula näkyy vanhojen talojen reunustamana tuli mistä suunnasta tahansa ja sen ohi on ajettu taatusti tuhat kertaa, silti vanha osa on jäänyt käymättä.

Kirkon muurilla istui porukkaa nauttimassa auringosta, katselemassa maisemia ja yksi vanhempi pariskunta setvimässä kiivaasti suhdettaan. Portin kyltissä tosin vedottiin rauhalliseen käytökseen kirkkomaan läheisyydessä.

Kontrasti kanjonin varjoisaan lähes sokaisi; miten en ollut tajunnut, että näin läheltä kotia näkyvät Alpit aivan älyttömän upeasti? Zürichinjärven yllä leijui usvaa, mutta lumihuippuja ei peittänyt mikään.

Kukkulalta näkyi myös se, miten moderni piirittää vanhaa. Herttaiset Riegelhäuser eli ristikkotalot ovat jääneet vähemmistöksi ja kaupunki sekä valkoiset laatikkotalojen korttelit kuroneet niittyjä umpeen.

Vain piirun verran viistoon normireiteistä ja olo oli kuin lomalta palatessa. Kello näytti reilut 15 kilomeriä ja 68 tuntia palautumista. Edellinen pitänee paikkansa, jälkimmäinen tuskin. Mutta meillä molemmilla on opettelemista, kellolla ja minulla. Tämän tutustumissession jälkeen olemme valmiita vuoristoon ja tuntemattomille reiteille.

Jokikanjonissa ollaan auringon ulottumattomissa.
The sun doesn´t reach the canyon at this time of the day.
Pahka poikineen. Ja patikkakyltistä näkee, että olemme Zürichissä.
Burl with the family. The hiking sign tells we are in Zurich.
Ristikkotalon oven edessä roikkuu vielä misteli.
The timber framed house has still a misteltoe hangin in front of the door.
Kirkon muurilla istuu porukkaa ihastelemassa maisemia.
The wall is a perfect place to look at the view.
Alpithan ne siellä!
The Alps, indeed!
Kun päätä käänsi kohti Zürichiä, muuttui maisema usvaisemmaksi.
When you turn your head towards Zurich, the view gets misty.
Witikonin uutta ja vanhaa asutusta.
New and old settlement in Witikon.
Turvallisesti kotikukkulalla.
Back on the hometown hill.

En resumen: El tiempo está semi loco y las condiciones en las montañas cercanas malas, así que fui a probar la navegación con mi reloj de deporte nuevo en los bosques de Zurich. Después del cañon en la sombra subimos a la igelicia de Witikon y que increibles eran el sol y los Alpes! Y creo que ahora ya estoy lista para subir a las montañas con este aparato, que me ayuda a navegar hacia los nuevos destinos.

Kurzgesagt: Das Wetter spielt verrückt und deswegen habe ich meine neue Sportuhr in den Wälder von Zürich probiert. Nach dem Schatten im Tobel sind wir auf dem Kirchhügel in Witikon gestiegen und was für ein Kontrast! Wunderschöne Aussicht zu den Alpen und Sonne. -Und jetzt bin ich bereit in den Bergen zu wandern mit den Apparat, der mir zu den neuen Wegen navigieren hilft.

Feikkikesä

Feikkikesä

Nyt syntyy megakesäpostaus! Kesä on ollut sitä luokkaa, että aurinkoiset hetket on käytettävä heti ja todella siihen tarttuen tai on jo liian myöhäistä. Siksi ajattelin, että menen kesähuuhailemaan kaupungille, tiedättehän, jätskiä herkullisesti kupposessa, ehkä kahvi silmiä siristellen katukahvilassa, nojailua kaiteeseen ja järven sineen tuijottelua, turistien ohittelua ja sen sellaista. Käyn läpi kaikki kesäiset asiat, jotka mieleen juolahtavat.

Huomioitavaa tässä on siis: 1.Uhkarohkeasti jätin sateenvarjon kotiin. 2.Menin kaupunkiin. 3.Uhrasin salireissun. 4. En ollut vuorilla, vaan patikoin urbaanissa ympäristössä.

Zürichin verhoiltu asema. The upholstered main station in Zürich.
On jälkiä siitä, että kaksi ihmistä on käynyt ulkokahvilla.
There are signs, that two people had coffee in the terracecafé.

En kylläkään lähtenyt vaelluskengissä, vaan pitkän pähkäilyn jälkeen laitoin oikein silitetyn puseron päälle ja ulkona hetkisen kuluttua peitin sen villatakilla, tuli vilu, nääs. Kaupungissa huomasin, että siinä oli reikä ja hihat roikkuvat velttoina. Kotona sen rääpälemäisyys ei ollut tehnyt minkäänlaista vaikutusta.

Aurinkoahan ei sitten ollut. Sitä ei kukaan enää jaksa ihmetellä, mutta järveltä nouseva tuuli, sellainen myrskyä ennustava, ja jostain Alpeilta päin pukkaava musta taivasvyöhyke lupaili jotain muuta kuin meteorologi.

Rakkauskin on ruostunut.
Even the love has gotten rusty.
Jotain on tulossa.
Something is coming.

Pikku sortseissaan ja paitasissaan, hellemekoissaan ja muissa kesävehkeissään kaduille uskaltautuneet söivät väristen jäätelöä. Muutamat olivat ennakoineet tilanteen, sen josta Suomessa jo puhutaan, siis syksyn, ja vetäneet päälleen kunnon pompat tai ainakin parkatakkeja, nahkatakkeja ja muita lämmikkeitä.

Siis ei!! Sveitsissähän kesä jatkuu usein vielä syyskuuhun ja nyt se ei ole vielä oikeasti alkanutkaan. Vettä on satanut toukokuusta ja se oikea kesäfiilis on vain jossain menneiden kesien muistoissa.

Jätskikärry ja ulkopaikat varjojen ja markiisien alla.
Ice-cream cart under the (sun)shades and umbrellas.
Suklaapuodista saisi erimakuisia myös lämpimiä kaakaoita.
In the chocolateshop you´d get different cocoas, also warm.

Tämä on siis ollut yhtä feikki kesä kuin nyt tunnelma kaupungilla. Konstruktio, johon halutaan uskoa. Zürichin rautatieasemakin on verhoiltu kankaalla, johon fasaadi on maalattu. Sekään ei ole oikea. Terassikahvilat ovat tyhjillään, jäätelökärryt katoksen alla suojassa sateelta, laivat ajelevat ees taas suht tyhjillään ja lähteet pulputtavat vettä, eikä kenelläkään ole jano.

Tähän on jäänyt.
Left alone.
Kaupungin uusi lähde.
The new fountain of the town.

Olen silti syönyt aamupaloja ulkona, en kaikkia mutta kuitenkin, käynyt uimassa suoraan lenkiltä, patikoinut, vähemmän kuin tavallisesti ihan vain turvallisuussyistä, koska vuorten rinteet ovat vettyneitä ja vettä virrannut yli jokien ja järvien, pyöräillytkin ja mitäs niitä muita kesäasioita on? Reisissä on paarman pistoja, pihalta on syöty kesäkurpitsoita (kasvit ovat venyneet valtavasti, kaikenlaisia kukkia on silti vähemmän) illalla on istuttu katsomassa punaisia auringonlaskuja.

Ainut, mikä on jäänyt väliin, on kuumat yöt, joita en sinällään haikaile. Talon lämmityssysteemi on paukutellut putkia läpi kesäkuukausien, jottei kosteus tunkisi luihin ja ytimiin.

Vedän tässä villasukkia jalkaani ja odottelen perjantaita, seuraavaa sateetonta päivää. Ainakin niin on ennusteltu.

Bulevardilla ei enää onneksi läisky tulviva järvivesi.
No more flooding on the boulevard.
Laivaliikenne pelaa jälleen.
The boats sail again normally.

En resumen: Iba hacer unas tomas de verano, heladito, cafecito en una terraza, gente disfrutando, pero este año ha sido medio complicado el asunto. Hay que ser muy rapido, correr al sol, cuando aparesca o ya se le viene un chubasco o hasta tormenta encima. Ha sido el verano que nunca vino de verdad.

Kurzgesagt: Ich wollte einige Sommer Fotos machen; du weisst schon, Café am Strassencafe, Glace, die Leute am geniessen….aber das Jahr ist anders. Man sollte schnell sein, sonst verliert man den Besuch der Sonne und bekommt Regen oder vielleicht einen Sturm anstatt. Es ist ein Sommer, der eigentlich nie angefangen hat.

Lähde mun mukaan Zürichiin!

Lähde mun mukaan Zürichiin!

Ei ole tullut käytyä viime päivinä kaupunkia pidemmällä, sillä olen askarrellut videota – teille. Tulossa on nimittäin virtuaalireissu Zürichiin!

Homma toimii niin, että virtuaalimatkojen sivulta varataan haluttu reissu, jonka siis saa sveitsiläisen lounaan hinnalla, parilla kympillä. Reissu kestää noin puolitoista tuntia ja pitää sisällään suomenkielisen live-opastuksen ja se toteutetaan Zoom-sovelluksella.

Matka taltuttaa pikkuisen reissunälkää, mutta saattaa myös lisätä sitä. Siitä tuskin tulee ongelmaa, sillä kohteita on monta. Voit käväistä viikon sisällä Japanissa, Laosissa, Irlannissa tai vaikka Islannissa.

Olen kipitellyt kamera kädessä ympäri Zürichiä, joten sinun kinttusi eivät tällä matkalla suuremmin väsy. Voit keskittyä katselemaan paikkoja, napostella ehkä siinä sivussa suklaapalan tai toisen ja pistää fonduet porisemaan autenttisen tunnelman luomiseksi.

Käykääpä klikkailemassa Naantalin matkakaupan virtuaalimatkojen sivua! Pian nähdään!

(Ensimmäinen 12.5, seuraavat 15.5, 26.5, viimeinen 5.6)

En resumen: Voy a guiar un tour virtual de Zurich y vos también estás bienvenido. Lo único es, que es en finlandés…

Kurzgesagt: Ich werde ein virtual Tour (auf Finnisch…) in Zürich führen!

Antisammaloitumassa

Antisammaloitumassa

Tosiasia: me olemme olosuhteiden nykyisessä jamassa sammaloituva kansakunta. “Vierivä kivi ei sammaloidu” on aina ollut yksi lempi sananlaskuistani ja olen alkanut huolestua vierimättömyydestäni.

En vieri henkisesti, fyysisesti enintään lieriskelen nykäyksittäin ja keveästi. Arki alkaa muistuttaa kallion elämää, jähmeää ja todellakin paikallaan pysyvää. Silloin tällöin sitä vavisuttaa järistys jos toinenkin, mutta varsinaista liikettä se tuskin on.

Olen kyllä kiireinen, tekemisiä aamusta iltaan. Perustila lähentelee kuitenkin jämähdystä.

Ajattelen kulttuuria aina useammin, eikä Netflix oikein enää riitä tai musiikki omista luureista, kuvat taiteesta Instagramissa. Museoon pääsisi ihan luvalla, eikä tarvitse edes kurkistella ikkunoista, vaan ihan rohkeasti astua sisään. Sammal vain painaa olkapäillä.

Siksi kävin antisammaloitumassa kaupungilla. En tiennyt, että tällaisia väkijoukkoja missään edes liikkuu. Olin projektin perässä, liikuskelin kamera kädessä videota kuvaten ja kuulin olevani “sellainen selfie-ihminen” ja “blogiin kuvaaja”. Siis todellinen vuorovaikutushetki oikeiden ihmisten kanssa.

Jos siristät silmiäsi, näet, että rannassa oli muutama muukin antisammaloitumassa. Tässä kohtaa kaupungin energia on aurinkoista, ylvästä ja ylöspäin kohottavaa.

Fyysisen antisammaloitumisen lisäksi tarvitaan henkistä herätystä, ärsykkeitä.

Katselin jossain vaiheessa vain kenkiäni, koska ihmiset alkoivat väsyttää pitkän sammalkauden jälkeen. Siinä missä vasemmalla jonotettiin sisään liikkeeseen hakemaan uusia lävistyksiä ja tatuointeja, huomasin kenkieni oikealla puolella maan rajassa lähteen. Siis koirille.

Rudolf Koller maalasi yli sata vuotta sitten realistisia ja klassisia eläinaiheisia taideteoksia. Hänen muistokseen laitettiin kaupungin koirille juomapaikka. Kuivalta näytti, kenties vielä ei ole tarpeeksi kevät.

Kollerista tuli siis päivän taide-elämys, oli pakko googlata, että kuka ja mitä. En ole tämänsorttisten maalausten ylin ystävä, mutta ovathan eläintaulut ja lähde inhimillisiä ja siinä mielessä sykähdyttäviä.

Matalalta katolta löysin yllättäin alppikukkia, en muista näiden karvaisten ja pinkkien nimeä, mutta miellän ne aina vuokoiksi, mitä ne siis eivät ole. Vastavaloa vasten syntyi kukkien profiilirintama, jota jäin kuikuilemaan pitkäksi toviksi. Olisin tarvinnut tikkaat päästäkseni lähemmäs. Meidän välissä oli lisäksi aita.

Pitkiä rappuja alas harppoessani valkoiset kukat puussa loivat herkän verkon taustan vihreälle kirkontornille. Mikä puu? Mikä kirkko? Molempia on kaupungissa niin paljon, etten jaksanut vaivautua nimityksiin. Tyydyin näkymään, joka ihan yksinkertaisesti vain oli herkkä. Kevään sielua.

Pulut olivat aktiivisella tuulella ja niitä väistellessäni jäin huomaamattani miettimään keskellä olevaa hökötystä. Siis vilkaisin, en ajatellut. Palasin ja todellakin ajattelin. Rautapiikit ovat yleinen keino estää lintuja istumasta aidoille, patsaille, muistomerkeille, pylväille. Mutta nuo enkelit? Entä se Sveitsin vaakunalla varustettu hamehelmainen, joka vaikuttaa enkeleimmältä kaikista?

Ensinnäkin, seivästetyissä enkeleissä on jotain väärää. Ja vaikka asetelma oliskin harkittu, pelkästään teline, miksi se on kalteriovessa? Suojelevatko enkelien päät Sveitsi-enkeliä? Mikä tämä oikein on?

Huomaan tulleeni ravistelluksi, suorastaan kuulen kuinka sammal rapisee maahan.

Vanhankaupungin kaduilla liehuivat Sveitsin liput. En tiedä onko tämä ylentävää vai alentavaa. Sammalet alkoivat kivuta jalkoja pitkin ylös, mutta päästivät irti ja jäivät jälkeen. Sillä onhan liehuva lippu kaunis. Se tosiasia, että juhla, jota varten ne on laitettu, on peruttu, on vain todettava ja huokaistava. Ehkä ensi vuonna.

Aukiolla kuvailen kasuaalisti, apunani laite, jota en osaa käyttää. Siitä keskittynyt ilme. Tietenkin pressiklubin edessä. Joka siis on kahvila.

Ja huomatkaa likaisen kellertävät kenkien reunat. Näin saattaa käydä, kun ei muista käydä antisammaloitumassa. Kengätkin alkavat siirtyä ajasta ikuisuuteen, muuttua osaksi luontoa.

Koska haahuilin, eksyin myös paikkoihin, joissa en ikinä ole käynyt. Pikkuisen normireittien sivussa ja löydän uuden maailman. Tämä se vasta rapisuttaa sammalkuorta, innostuin.

Näkökulmaa ei tarvitse muuttaa edes täysin toiseen suuntaan, kun löytää aarteita. Rakennusten reunusten patsaat ja tornit näkyivät lähempää kuin koskaan, valo oli ihmeellisen sumea ja samalla kirkas.

Aivan aseman lähellä on vielä kohtaaminen villan edessä kasvavan magnolian kanssa. Viereinen hautausmaa on rauhallinen. Miten voimme olla aivan kaupungin keskustassa?

Kierroksen jälkeen jalat on ihan romuna ja kipuan pyörän selkään tyytyväisenä. Lorvehtiminen on rankkaa, mutta puhdistavaa.

Tunnen pyyhkineeni kaikki sammaloitumisen kerrokset pois kehostani. Olen liikuttanut raajojani väsymykseen asti, käynyt jossakin itseni ulkopuolella ja tehnyt pesäeron sammalpesääni. Vapise sammalyhteiskunta! Pyörin yhä ja vielä vauhdilla!

En resumen: No sé si sabías, pero si uno no rueda, se queda cubierto de musgo. Así que fui a rodar un poquito, para quitarme la capa verde.

Kurzgesagt: Vielleicht weisst du das nicht, aber wenn man nicht rollt, wird man mit Moos bedekt. Deswegen bin ich ein bisschen rollen gegangen, um die grüne Schicht loszuwerden.

Missä ne kirsikankukat luuraa?

Missä ne kirsikankukat luuraa?

Bertastrasse on se, minne nykyisin ryhmävaelletaan katsomaan kirsikankukkia. Viime vuonna ei juuri oman korttelin ulkopuolelle ollut menoa, joten nyt ajateltiin, että josko kävelyreissu toimisi keväthuvituksena.

17 kilometria katua pitkin, toiselle puolen kaupunkia, kuulosti kyllä melkeinpä vierailulta kuussa. Vuoristossa en olisi juuri silmääni räpäyttänyt, vetänyt vain nauhat tiukalle ja lähtenyt ovesta ulos. Olemme kai kaupungin laiskuttamia. On ratikoita, busseja, junia, laivoja. Pysäkki joka 300 metrin päässä.

Seefeldin kaupunginosassa, juuri siinä kaupungin rakastetuimman pizzerian edessä, loisti kirkkaankeltainen seinä ja edessä valkoisten kukkapuiden rivistö. Harmaana talvipäivänä olen käynyt katsomassa keltaista seinää, nyt katu näytti vieläkin kukoistavammalta.

Lempparini, aprikoosinkukat.
Apricot blossoms, my favorites.

Ensimmäiset kukat löytyivät läheltä, omalta pihalta. Aprikoosi kukki alkuviikosta, pääsiäisenä niistä oli enää jäljellä ruttuiset jäänteet. Valo kuultaa terälehtien läpi kauniisti ja olisin radikaalisti sitä mieltä, että nämä valkoisen, keltaisen ja punaisen reunustamat kukat ovat vieläkin herkempiä kuin kirsikan.

Vaaleanpunainen yllätys löytyi matkanvarrelta, kohdasta, jota en ollut aiemmin edes rekisteröitynyt. Parkkipaikan ja junaraiteen välistä. Julmetusti kukkia, tiheässä ja tiiviisti. En tiedä minkä sortin kirsikasta on kyse, mutta ihailin sitä suunnattomasti ja iloitsin sattumasta.

Työkenttää pörriäisille.
Some workingarea for the bees and friends.

Seefeldin kevättä.
Spring in Seefeld.
Keltainen talo. A yellow house.

Magnoliat ovat myös vauhdissa, ne ikisuosikkini. Zürichin rantapromenaadin toisessa päässä Zürichhornissa keltainen isokukkainen oli vielä avautumaisillaan. Karvaiset, vaaleanruskeat nuput olivat antaneet periksi, longahdelleet, taipuneet, yrittäneet pitää kiinni asennostaan. Keltainen oli ylväänä ulkona, muttei vielä täydessä loistossaan.

zurichin-kukkakierros-3-keltainen-magnolia.
Keltainen magnolia. A yellow magnolia.

Kaupungin toisella puolen, Bertastrassen päässä vilkaisin vain kerran ja nopeasti ja ääh. Puuthan näyttivät ruskeilta. Missä oli vaaleanpunainen loisto? Hämmentyneenä nappasin pari kuvaa, sillä arkkitehtuuri on yhä viehkeää, vaikkakin kasvavan kaupungin tungussa urbaaniuden turmelemaa. Vieressä myytiin vegaaneja wrappejä. “Löytyiskö Bratwurstia?” huikkasi tyyppi pyörän päältä. Ilmeisesti wrappityyppien kavereita. Ja varmaankin usein tehty kysymys.

Kävelimme kadun toiseen päähän, Idaplatzin paikkeilla risteävällä kadulla kukkivat yhä valkeat kirsikat. Sivukadulla huomasin talorivistön pyöreähköt linjat. Kukapa arvaisi, että nämä vanhat kaupunkiasumukset ovat jääneet kaupungin jalkoihin. Vanha Wiedikon on mahtanut olla upeaa aluetta. Rinteessä katselee keskustaan suuria villoja. Väliin jäävän niityn alareunassa ollaan piknikillä. Tänne ei kuulu läheltä pyyhkivä moottoritie.

Berta, missä ne kukat on??
Berta, where are the blossoms??
Täällä kukkivat vielä valkoiset kirsikankukat, mutta meneillään oli joku poliisioperaatio, joten en mennyt lähemmäs kuvaamaan.
There are behind some white cherrieblossoms but also a police operation, so couldn´t take a picture nearer.
Wiedikonin kaunokainen.
A beauty of Wiedikon.

Kivinen ja tornilla varustettu rakennus veti meitä mäkeä ylös; se on kantonin lukio. Vieressä näköalapaikalla Wiedikonin kirkko, jota en sitäkään ollut koskaan nähnyt. Jos etsit magnolioita, niitä on jostain syystä aina kirkkojen ympäristössä muutama. Kukat olivat muhkeita ja kukkulalta näkyy aina urbaanin yli Käferbergille, luulisin, ehkä pitemmällekin.

Olimme kuin vieraassa kaupungissa, ratikat vievät aina samoja teitä, autolla hurautetaan ulos tai sisään pääväyliä käyttäen ja jalankin menot ovat samoilla seuduilla. Ylitämme Sihl-joen ja löydämme synagogan. Suunta järvelle päin on selvä, mutta missä kohti tarkemmin olemme, lienee vain googlen tiedossa. Schanzengrabenilla, Zürichin muinaisjäänteen reunalla, siis vallihaudan sivussa, alkavat suunnat selvitä. Vesiväylän päässä siintävät nimittäin Alpit.

Taustalla havaittavissa myös magnolia.
You may find a magnolia in the picture.
Vallihaudan jämää. Täällä kasvaa palmut ja muut.
Old moat area, here do grow the palmtrees and otherones too.

Järvellä huomaamme tuulen yltyneen myrskyksi, siitä varoittavat valot vilkuttavat ja hiekkatien päälle nousee pyörteitä. Toisella puolen järveä lehahtaa ilmaan pilviä – siitepölyä? Pölyä? Kukkivien puiden terälehtiä?

Tukka meinaa irrota päästä. Jotkut yrittävät epätoivoisesti puistoalueella grillata. Olisin halunnut tässä vaiheessa istahtaa hetkeksi, syödä vaikka jäätelön, nauttia auringosta. No ei. Nälkä oli huutava ja tuuli pakotti eteenpäin.

Myrskytuuli tekee pilvimuodostelmia.
Stormy wind making cloudformations.
Siipirataslaiva pyörii lähteäkseen ulapalle.
Paddelwheelship turning to leave to open waters. Or at least further.
Tämäkö on se föhn?
Is this what they call föhn?

Toisessa päässä puistoaluetta oli suojaisempaa, penkeillä istuksi porukkaa ja jotkut urheat surffasivat pompahdellen pienellä haita muistuttavalla laudalla ja päätyivät muutaman metrin jälkeen upoksiin. Jätimme ihmisjoukot ja suuntasimme kotikylään, joka harvoin, mutta tänään näytti olevan Alpeilla.

Kuvittelimme, että sää oli hurja, miten viileää kesäpäivien jälkeen. Vähänpä tiesimme. Seuraavana aamuna kylmänarat magnoliat saivat ylleen lumipeitteen.

Huomatkaa turvavälit. Myrskytuulessakin pidettävä.
Notice the distance between the people. Even in the stormy wind.
Kotikylä Alpeille.
Homevillage in the Alps.

En resumen: Los arboles están en pleno florecimiento. Los cerezos en la calle de Berta, a los cuales en realidad fuimos a ver, ya se habían pasado. Pero encontrámos otros, hasta magnolias amarillas. En el final el viento casi se nos lleva. Pensábamos, que el tiempo estába loco. Pero eso nos esperaba en el día próximo: el piso blanco de nieve.

%d bloggers like this: