Oikeastaan en varsinaisesti vietä viikonloppuja kokonaan vapaalla juuri koskaan, sillä teen töitä silloin kun niitä on. Etsin juttuaiheita, kirjoitan, valmistelen. Mutta vuoristokeikat osuvat useimmiten lauantaille ja sunnuntaille, koska perheellä on aikaa.

Viime lauantaina sään piti olla surkea ja sunnuntaina todettiin, että vielä ottaa aivoon Wildhausin tungos ja vaikka löysin pari otollista paikkaa lähietäisyydeltä, vaikka pienellekin retkelle, jäätiin kotiin.

Ei siis tehty mitään sen kummempaa, paitsi että hoidettiin rutiinijuttuja. Lauantai on se päivä jolloin kylän hotspot on kierrätyskeskus. Tarrasin roskakaapissa majailevaan tölkkipussiin ja terävä särmä repäisi sen säpäleiksi, tölkit kolisivat lattialle ja öljyt plus muut mehut roiskuivat pitkin. Oli ne pesty, mutta silti. Päädyin siis myös lattian pesuun. Tunnustettakoon, että vain osittain.

Kierrätyskeskuksen luona tuli tehokas olo. Hellyyttävää, miten fiinit zollikonilaiset tulevat roinineen tukka länässä verkkareissa, silmät pussilla, mutta vauhdikkaasti elämää järjestäen. Jaamme yhteisen innostuksen; kyllä tämä tästä! Kaikki kääntyy parempaan, kun kodista poistuu ylimääräinen.

Pääsimme eroon hajonneesta sähkölaitteesta, maitotölkeistä ja muoveista sun muista. Samalla keikalla heitettiin luomukaupan kautta, jotta lounasta varten olisi Veginesiä, vegaanista majoneesia. Tartuin myös samosa-pakettiin; heräteostos, selvästi jo vähän nälkä.

Kotona söin varmuuden vuoksi jokusen taatelin saadakseni nopeasti energiaa ja pyyhkäisimme Aldon kanssa parin tunnin juoksulenkille. Mäet on sitä luokkaa, ettei ihan kaikkia varsinaisesti juosta. Mutta kuvitelmissani käyn siis juoksemassa.

Jokivarressa putoukseen oli kertynyt jo hieman jäätä. Yöt on pakkasen puolella, päivisin pari lämmintä. Kaksi pientä järveä matkalla olivat osittain jäätyneet ja päällä kaunista riitettä. Sorsalinnut selvästikin etsivät jo paria.

Jalka nousi keveästi. Mutaisessa kohdassa oli hyytävästä ilmasta huolimatta pehmeän liukasta. Hipsuttelin varovasti ja onnittelin itseäni siitä, etten uponnut tai lentänyt selälleni.

Alamäessä pääsin kiinni euforiaan ja kotona se tarkoitti järkyttävää nälkää. Hyvän lenkin jälkeen kaipaan täyttävää sapuskaa. Litistetty perunasalaatti (päälle siitä aiemmin haetusta majoneesista, yrteistä ja valkosipulista, parmesanista ja sinapista kastike) kasvisnakeilla ja parilla vegaanipalkinnon saaneella bratwurstilla. Molemmat olivat muuten varsin maistuvia, mutta ei kannata paistaa liian kauan, rakenne muuttuu sitkeäksi.

Kahvit join läppärin äärellä, lueskelin niitä näitä ja sen jälkeen oli kasattava voimat ja lähdettävä kauppaan. Se on lauantaisin auki kahdeksaan, mutta viiden paikkeilla alkaa hyllyt olla tyhjinä. Niin myös tänään. Banaanit, basilika, korianteri ja oregano jäivät ostamatta. Muuten kassit täyttyivät ja saatiin kruisailla hyllyjen välissä rauhassa. Tähän aikaan on hiljaista.

Olin tsempannut perinnepuolella ja tehnyt torstaiksi kasvishernekeittoa ja pannaria. Nyt oli vielä herniksen jämät ja lämmitin sen iltapalaksi. Heitin myös pannulle ostamani samosat ja tajusin haukatessani, että nyt on sitten herneitä sekä piirakassa että lautasella. Noh, hyvää kuitenkin.

Hernekeiton vahvistamana kävin vielä editoimaan kirjoittamaani tekstiä ja kun väsähdin sen kanssa, siirryin tarkistamaan kolumnia. Jo suht myöhään muistin, että apua, pyykkitupa on tyhjennettävä ja parit silitettävätkin hoidettava. Mukaan otin läppärin ja korealaista draamaa. Kuka muu katsoo sarjoja silittäessä?!

Yöllä oli jonkun verran liikennettä jälkikasvun departementissa, meillä oli nimittäin yökyläilijöitä. Nukuin pätkissä ja aamulla naapurin kissa tuli aivan liian aikaisin koputtelemaan oveen. Hän vierailee meillä toisinaan.

Sunnuntain aamupalan aikoihin taivaalla leijaili vain ohutta yläpilveä, mikä lupaili kaunista säätä muutaman tunnin päästä. Edellisen patikan aiheuttama turhauma ei päästänyt irti, joten työstin vielä kolumnia ja jäin jumiin loppulauseen kanssa. Puolen päivän paikkeilla laimea yö ja pitkän lenkin jälkeen palautumatta jääneet lihakset alkoivat hälyttää. Olin voimaton. Mutta kokkaus, se auttaa aina. Pistin tortillat uuniin lämpiämään ja silppusin tofua vihannesten kera yhdelle pannulle, ja frijoleksia, papumössöä toiselle. Lisäksi sipulia, manteli-crème fraîchea limetin kera, tabascoa ja salaattia sekä tomaattia tortillan väliin. Tällä kombinaatiolla heräsin henkiin.

Soitin synttäripuhelun äidille siinä kahvin lomassa ja katselin muiden postauksia rinteistä ja laduilta. Huono omatunto painoi; tällä säällä olisi pitänyt mennä sinne aurinkoon. Mutta minä katsoin hetken vielä K-draamaa ja luin vielä viimeisen kerran tekstini läpi.

Illaksi tein vielä pizzataikinan, latasin päälle grillattua munakoisoa, sipulia, paprikaa ja mozzarellaa sekä vähän parmesania. Oli kiva tehdä ruokaa kiireettömästi. Pizzaa seurasi vielä myöhäinen iltakävely autiolla kylällä. Edes autoja ei kulkenut. Kulman takaa tuli mies, eikä koiran hihna erottunut pimeässä, koirakin oli piilossa. Olin nöksähtää nenälleni ja päästimme molemmat hermostuneen entschuldigungin ja naurahduksen. Kumpikaan meistä ei odottanut kohtaamista kenenkään kanssa.

Tähtitaivas oli kirkas ja kaunis. Kuljin katua, jolla ei ollut ainuttakaan tuttua taloa. Kaikki oli rakennettu uudestaan viimeisen vuosikymmenen aikana. Ylempää katselin mustaa järveä ja toisella puolella kimmeltäviä valoja. Ohitin kylän vuohien apajat (olivat jo nukkumassa) sekä solariumin (siis niitäkin on vielä) ja myös italialaisen ravintolan kulman, missä ei ole enää aikoihin ollut ravintolaa eikä koko taloa, vaan tilalla on moderni asuinrakennus. Mutta, toiselle puolelle kylää on luvassa uusi pizzeria puulämmitteisine uuneineen, joten elämme toivossa.

Kotona katselin vielä seuraavan viikonlopun sääennustuksia. Josko silloin taas retkelle.

En resumen: A veces hay que usar el fin de semana para hacer cosas, que tal vez no son para tanto, pero simplemente son necesarios.

Kurzgesagt: Manchmal muss man auch am Wochenende einige Sachen erledigen, die nicht ein Abenteuer sind, aber die man trotzdem machen muss.