Viime päivinä on alkanut kilahdella viestejä, että mitenkäs sen blogin kanssa on ja missä ne päivitykset luuraa – mutta täällä ollaan. Matkatöiden sun muiden väliin osui vielä hyvinkin nopea lähtö Costa Ricaan. Yhdeksän päivää on aivan liian vähän käväistä Keski-Amerikassa, mutta onnistuu suoralla lennolla Zürichistä. Suunnittelua oli tasan parin yöpymispaikan verran ja odotuksena nähdä auringonlasku Tyynellämerellä, syödä gallo pintoa aamupalalla ja nähdä sukulaisia ja ystäviä.

Lennettiin San Josén kautta suoraan Liberian lentokentälle eli käytänössä rannalle. Vältettiin Yhdysvallat ja itse matkustamiseen suttaantui vähemmän aikaa. Majapaikkana oli airbnb asunto, jonka löytyminen jet lagissä oli koko reissun haasteellisin osio. Osoite oli costaricalaiseen tyyliin “entisen hotelli X:n kohdalta länteen” ja siinä sitten pyörittiin ihan hoodeilla, mutta löytämättä oikeaa kohtaa. Sen sijaan kohdattiin joki, missä on krokotiilejä ja nähtiin apinoille tehty ilmatie ajotien yli. Ja kun lopulta talo oli selvillä, oli avainlokeron koodi väärä. Olisiko tämä se yö, kun yksi nukkuu terassin riippukeinussa, toinen nojatuolissa ja loput autossa? Siinä vaiheessa oltiin kaikki aika pinna kireällä ja lähdettiin syömään.

Yhteydenotto airbnb:n oli myös kaikinpuolin epäonnista, mutta ruuan äärellä ei enää voinut ottaa päähän, koska aallot kohisivat ja hei, oltiinhan me sentään Costa Ricassa. Ei meillä kiirettä ollut, oltiin vain ihan loppu ja yhä Sveitsin alkukevään liian lämpimissä vaatteissa tropiikissa.

Alku siis tökki, mutta aterian jälkeen kaikki näytti paremmalta. Ovikin aukesi ja selvisi, että majapaikka oli hyvin varustettu ja oikeastaan aivan mainio.

Mitä me sitten siellä tehtiin? Tungettiin varpaat kuuman hiekan läpi kostean viileään hiekkaan, katseltiin erakkorapujen sulkeutumista kotiloonsa ja annettiin Tyynenmeren sulattaa eurooppalaista jähmeyttä. Liikkeellä oleva vatsatauti vei miedät myös kokeilemaan paikallista sairaalaa (pätevää hoitoa, kunhan vain löydettiin sairaala, jossa oli hoitohenkilökuntaa paikalla). Vietettiin myös yhdet synttärit. En ole koskaan rannalla ostanut kakkua, koska lämmössä muu makea kuin vesimeloni tai ananas maistu, mutta kerrankos sitä. Suklaa-passionhedelmäjuustokakku oli saada meistä erävoiton ja on pakko tunnustaa, että viimeinen pala jäi syömättä.

Käytiin myös tekemässä jalan pientä rantojen komparatiivista tutkimusta. Costa Rican rannikoillahan on uimaranta toisen jälkeen, välissä ehkä korkeaa kalliota ja sitten taas seuraava. Laskuveden aikaan Playa Grandelta pääsee seuraavan rannan kautta Playa Carbónille, jonka hiekka on tuliperäistä ja mustaa – ja todella kuumaa. Retki vaatii pientä suunnittelua, sillä paluu maateitse ei onnistu, jos meri alkaa nousta. Vuorovesialtaissa oli vihreitä merietanoita, jotka imuroivat kiviä puhtaaksi. Laskin, että hommissa oli ainakin 130 otusta.

Aikaa oli vähän, mutta sen verran että päästiin tunnelmaan. Sadekausi oli tuloillaan ja tulivuorikeikka vaikutti epätodennäköiseltä. Lähdettiin silti sitä kohti. Siitä sitten lisää myöhemmin.

En resumen: un viaje muy improvisado a Costa Rica para sentirse el Pacífico en los pies y el sol del trópico en la piel.

Kurzgesagt: ein sehr spontaner Trip nach Costa Rica um den Pazifik an den Füsen und die Tropensonne auf der Haut zu spüren.