Viime päivinä on alkanut kilahdella viestejä, että mitenkäs sen blogin kanssa on ja missä ne päivitykset luuraa – mutta täällä ollaan. Matkatöiden sun muiden väliin osui vielä hyvinkin nopea lähtö Costa Ricaan. Yhdeksän päivää on aivan liian vähän käväistä Keski-Amerikassa, mutta onnistuu suoralla lennolla Zürichistä. Suunnittelua oli tasan parin yöpymispaikan verran ja odotuksena nähdä auringonlasku Tyynellämerellä, syödä gallo pintoa aamupalalla ja nähdä sukulaisia ja ystäviä.
Lennettiin San Josén kautta suoraan Liberian lentokentälle eli käytänössä rannalle. Vältettiin Yhdysvallat ja itse matkustamiseen suttaantui vähemmän aikaa. Majapaikkana oli airbnb asunto, jonka löytyminen jet lagissä oli koko reissun haasteellisin osio. Osoite oli costaricalaiseen tyyliin “entisen hotelli X:n kohdalta länteen” ja siinä sitten pyörittiin ihan hoodeilla, mutta löytämättä oikeaa kohtaa. Sen sijaan kohdattiin joki, missä on krokotiilejä ja nähtiin apinoille tehty ilmatie ajotien yli. Ja kun lopulta talo oli selvillä, oli avainlokeron koodi väärä. Olisiko tämä se yö, kun yksi nukkuu terassin riippukeinussa, toinen nojatuolissa ja loput autossa? Siinä vaiheessa oltiin kaikki aika pinna kireällä ja lähdettiin syömään.
Yhteydenotto airbnb:n oli myös kaikinpuolin epäonnista, mutta ruuan äärellä ei enää voinut ottaa päähän, koska aallot kohisivat ja hei, oltiinhan me sentään Costa Ricassa. Ei meillä kiirettä ollut, oltiin vain ihan loppu ja yhä Sveitsin alkukevään liian lämpimissä vaatteissa tropiikissa.
Alku siis tökki, mutta aterian jälkeen kaikki näytti paremmalta. Ovikin aukesi ja selvisi, että majapaikka oli hyvin varustettu ja oikeastaan aivan mainio.
Mitä me sitten siellä tehtiin? Tungettiin varpaat kuuman hiekan läpi kostean viileään hiekkaan, katseltiin erakkorapujen sulkeutumista kotiloonsa ja annettiin Tyynenmeren sulattaa eurooppalaista jähmeyttä. Liikkeellä oleva vatsatauti vei miedät myös kokeilemaan paikallista sairaalaa (pätevää hoitoa, kunhan vain löydettiin sairaala, jossa oli hoitohenkilökuntaa paikalla). Vietettiin myös yhdet synttärit. En ole koskaan rannalla ostanut kakkua, koska lämmössä muu makea kuin vesimeloni tai ananas maistu, mutta kerrankos sitä. Suklaa-passionhedelmäjuustokakku oli saada meistä erävoiton ja on pakko tunnustaa, että viimeinen pala jäi syömättä.
Käytiin myös tekemässä jalan pientä rantojen komparatiivista tutkimusta. Costa Rican rannikoillahan on uimaranta toisen jälkeen, välissä ehkä korkeaa kalliota ja sitten taas seuraava. Laskuveden aikaan Playa Grandelta pääsee seuraavan rannan kautta Playa Carbónille, jonka hiekka on tuliperäistä ja mustaa – ja todella kuumaa. Retki vaatii pientä suunnittelua, sillä paluu maateitse ei onnistu, jos meri alkaa nousta. Vuorovesialtaissa oli vihreitä merietanoita, jotka imuroivat kiviä puhtaaksi. Laskin, että hommissa oli ainakin 130 otusta.
Aikaa oli vähän, mutta sen verran että päästiin tunnelmaan. Sadekausi oli tuloillaan ja tulivuorikeikka vaikutti epätodennäköiseltä. Lähdettiin silti sitä kohti. Siitä sitten lisää myöhemmin.
Edelweissilla suoraan Zürichistä Costa Ricaan. Edelweiss flew us directly from Zurich to Costa Rica.Eka aamupala ja luonnollisesti gallo pintoa. First breakfast and of course gallo pinto.Laskuvesi. Low tide.Majapaikka. Our place for a couple of days.Brasilialaisen leipomon taidonnäyte. A sweet surprise from a Brasilian bakery.Ihan lomalla. Vacation feeling is there.Pojat siestalla. Boys on siesta.Playa CarbónMerietanat hommissa. Seasnails working.Iguaani. Näitä on ollut ikävä. I´ve missed these boys.Tämä kävi näpistämässä meidän snäkkejä. This guy came to steal our snacks.
En resumen: un viaje muy improvisado a Costa Rica para sentirse el Pacífico en los pies y el sol del trópico en la piel.
Kurzgesagt: ein sehr spontaner Trip nach Costa Rica um den Pazifik an den Füsen und die Tropensonne auf der Haut zu spüren.
Viime vuonna näihin aikoihin pakkailin kamoja helmikuun Costa Rican reissua varten. Kuviteltiin, että kuukausi riittää paikkaamaan vajetta, joka oli vuosien aikana syntynyt, mutta ei, lyhyeksi jäi. Kuvia plärätessä en enää ole ihan varma tunteestani. Mehän kävimme vaikka missä, mutta miksi silti aina tuntuu, että jotain jää kesken? Ehkä se on hyvän matkan merkki, ettei siis palaa tympääntyneenä ja väsyneenä vaeltamiseen, näkemiseen, tapaamiseen, vaan yhä kokemusten janossa, löytämisen innossa.
Tammikuun pilvisenä ja sumeana päivänä Zürichissä Costa Rica näyttää läppärin ruudulla vehreältä, värikkäältä ja runsaalta. Ero on ehkä suurimmillaan, kun meillä on pakkasta ja siellä kesä.
Ensimmäiset päivät aklimatisoiduttiin tropiikkiin Arenalin järven ja tulivuoren seudulla.
Tulivuoret ovat Keski-Amerikan arkea, kahviviljelykset elinkeinoa.
Tässä yksi parhaista aamupalamaisemista Uvitassa.
Palmu. Lomaklisee par excellence.
Rantaviivaa riittää, Nicaraguasta Panamaan.
Borucojen maskit ovat valtavia, mutta kevyitä.
Tietenkin cevicheä, marinoitua kalaa ja patacones, friteerattua keittobanaania.
Hiekkadollarit, luonnon ihme. Hauraita ja kauniita.
Hän on piiloutunut.
Laskuvedellä paljastuvat hyvät kalastuspaikat. Vaatii jalkapohjalta tottumista, kivet ovat teräviä.
Tämäkin meren aarteita.
Laiskiaiset taas sademetsän ihmeitä.
Eikä ketään missään. Sekin yhden sortin ihme.
Meritähti sujahti poseerauksen jälkeen nopeasti hiekan alle.
Suodatinkahvia costaricalaisittain.
Nenäkarhuilta tuskin voi välttyä.
Apinoita? Niitäkin ja monta sorttia.
Casado-annos on aina vastaus, kun nälkä on kova. Siinä on kaikkea ja riittävästi.
Sademetsien virkistyspiste: putous.
Auringonlaskut: joka ilta uusi show.
En resumen: En enero pasado estuvimos empacanado los chunches para ir a Costa Rica. Ahora viendo las fotos todo se ve tan abundante y lleno de color. Tal vez, ya que aquí es puro invierno, grados bajo cero y todo gris y blanco. En Costa Rica pleno verano.
Vielä yksi tarina Costa Ricasta, sillä Sveitsin keväässä sataa ja myrskytuuli odottaa kulman takana.
Guanacastessa ei satanut, tuuli toki, kuten usein niillä main, varsinkin tällä matkalla kohti lauttaaa, San Joséta ja kotia. Tie kulkee jonkunlaisessa maaston muodostamassa leveässä solassa, jota iltavirrat käyttävät hyväkseen.
Oltiin puhuttu, että poiketaan Guaitilin kautta, kylän, jossa eletään keramiikasta. Savi tulee lähimailta ja kuviot kulkevat polvesta toiseen perheissä.
Olin jo katsonut pari paikkaa edeltäkäsin, jotta homma hoituisi sutjakkaasti ja ehtisimme lauttaan. Kylän läpi posottaessa löytyikin heti sopiva varjopaikka kulkuneuvolle ja vieressä runsas valikoima kippoja, kuppoja ja koriste-esineitä. Päätin unohtaa ennakkosuunnitelmat.
Ehdimme katsella vain hetken, kun meiltä kysyttiin, haluaisimmeko nähdä valmistusprosessin. Tietenkin ja varsinkin, koska Hilja on myös käsityöläinen ja savi kiinnostaa. Meille esiteltiin puisen myyntirakennuksen takana oleva ateljee eli asuintalon ja mangopuun väliin jäävä pihapiiri. Ja muut työntekijät, setä ja serkku.
Setä oli heti tikkana mukana ja alkoi kertoa kaiken alusta. Erilaisista materiaaleista, saven työstövaiheista ja kuinka päästiin tähän, missä hän oli eli dreijaamaan ja muovaamaan astiaa. Samalla siinä rupatellessa kädet ohjasivat pehmeää savea ja hetkessä se oli kaunis, sileäpintainen ruukku.
Seuraavassa työpisteessä serkku valmisteli pintoja, hioi, pyyhki ja kiillotti. Saman pöydän ääressä paikkaa esittelevä toinen serkku taas maalasi kuvioita. Jokaisella on oma tehtävänsä, antaa toisille tilaa ja yhteistyö on kuulemma saumatonta.
Ja miksei olisi. Varjossa, leppeässä tuulessa ja helteeltä piilossa on raukeaa. Jossain kailottaa kukko, koirakin haukkuu. Silloin tällöin ohi hurahtaa auto. Ihailemme komeita mangopuita ja saamme niistäkin, lajikkeista ja muusta, täyden selvityksen.
Takapihalla on perinteinen uuni, missä esineet poltetaan. Työpäivän lopuksi jälkilämpöön saatetaan sujauttaa kana. Sillä pitäähän joskus syödäkin.
Valitsemme huolella lempikupin, lempilautasen, lempipatsaan ja lempiruukun. Ei, ei niitä tarvita. Mutta on monta kaunista esinettä, jotka kutsuvat. Ja tuntuu kivalta voida tukea pientä perheyritystä, paikallista yrittäjyyttä. Heilläkin on ollut kovia vuosia takana. Ilman turisteja ei minkäänlaista elantoa.
En resumen:En Guaitil tuvimos una presentación privada en la sombra del palo de mango. Nos contaron todo del proceso de la artesanía, desde donde traen el material hasta que sale una vasija del horno. Muy simpáticos y asombrosamente talentosos estos artesanos.
Kurzgesagt: In Guaitil (CR) hatten wir eine Präsentationunter dem Mangobaum.Alles über das traditionelle Kunsthandwerk, woher kommt das Material, wie wird es vorbereitet und weiterbearbeitet. Super sympatisch und wahnsinnig talentiert, diese Männer von der Handwerker Familie.
Kuuma on sitä luokkaa kuin fööni puhaltaisi jatkuvasti täydellä lämmöllä ihon lähellä. Costa Rican matka on jo jatkunut Tyynenmeren rannalle, mutta ensin tehtiin siis lenkki pohjoiseen, Arenalin tulivuoren luo, sieltä toiselle tulivuorelle ja palattiin vajaaksi viikoksi takaisin pääkaupunkiseudulle. Seuraava reissu vei etelään Tyynenmeren rannikolle ja sitä myötäillen ollaan noustu kohti pohjoista.
Läppäri polttaa jalkoja ja muutenkin letargia on sitä luokkaa, että blogin päivitys laahaa perässä. Mutta kuvia on jo enemmän kuin pilveen mahtuu, joten jaan saalista hamaan tulevaisuuteen asti, kunhan olen kylmemmillä leveyspiireillä.
Arenalin tulivuoren hotspot on Fortunan kaupunki, mutta me yövyttiin Arenalin toisella puolen El Castillossa. Laiskiaisretkiä on useampikin seudulla ja päädyttiin yksityiselle. Perheellä on hehtaareittain tiluksia, osa siitä varattu laiskiaisten suojeluun. Poluille ei pääse yksin ja säännöt on tiukat, edes hyttyskarkotetta ei saa laiskiaisten alueella käyttää.
Jouduttiin pieneen väittelyyn siitä, pitääkö minun maksaa turstihinta vai paikallinen summa, kun muu perhe pääsi puolella dollarimäärällä. Ei auttanut kuin kaivaa kuvetta. Tasapuolisuuden nimissä minusta meidän kaikkien kuuluisi maksaa ulkomaalaisen summa, koska asumme maan ulkopuolella. Mutta se, jolla on costaricalainen henkilökortti, on oikeutettu edullisempaan sisäänpääsyyn.
Oppaalla oli mukana kunnon kaukoputki; tavan kiikareista oli niukasti hyötyä. Joukkoon liittyi kymmenien metrien ajaksi uusi joukon johdattaja, ties mikä trooppinen riikinkukon sukulainen, joka tepasteli tyytyväisenä raivatulla polulla.
Laiskiaisia on muuten kahta sorttia, kaksi ja kolmisormisia. Kasvot ovat myös erilaiset, jälkimmäinen näyttää hymyilevän.
Muiden tähyillessä laiskiaisia itse hihkuin esteettistä täyttymystä tarralehtien takia. Ihan valmista designia, koristivat upeasti puunrunkoa.
Tukaanit löysi Aldo. Kuvat linnuista eivät ole ihan tarkkoja, sillä kontrastit on mahdottomia ja kännykän kapasiteetti rajallinen, sitäpaitsi otukset liikkuvat. En ehkä sittenkään pärjää vielä luontokuvaajana.
Lounaalla löysin onnekseni kasvisfajitakset. Kasvisruoka ei ole mikään itsestáäselvyys ja yleensä lähinnä turisteille suunnatuissa paikoissa ja tuplahintaista. Perinteiset casado-annokset on liha/kana/kala vaihtoehdolla.
Käytiin vielä Fortunan putouksella, joka on lähellä, mutta 400 askelmaa alaspäin. Oli todella kosteaa ja lämmintä ja ohjeissa kehotettiin raskaana olevia sekä astmaatikkoja välttämään putousta. Luonnostani kovakorvaisena en piitannut neuvoista (Alpitkin on noustu, joten miten 400 rappusta voisi olla ongelma). Tykkään enemmän putouksista, missä on vähemmän infrastruktuuria ja porukkaa, mutta haluttiin virkistää Hiljan muistoja, jotka olivat haalistuneet ajan kanssa. Putouksellekaan ei päässyt maksutta, kuten ei juuri minnekään, mutta täältä saatavat varat sentään käytetään Fortunan kaupungin asukkaiden hyväksi.
Putouksella voi uida, mutta meillä oli aikaa hintsusti, puisto oli menossa kiinni, joten vain kahlattiin virrassa paikallaan pysyttelevien kalojen luo. Ja sitten takaisin niitä portaita. Nousu ei sinänsä ollut mikään ihmeellinen. Mutta se hikimäärä, mikä valui reisiä ja vatsaa pitkin oli merkittävä. Sademetsää todellakin.
Oppaalla on kaukoputkin matkassa. The guide had a telescope.Hän vei oppaalta paikan. He was our guide for a while.Laiskiainen. A sloth.Syömässä. Eating.Tukaani. A tucan.Helikonia. A heliconia.Tarrakasvi. A sticker plant.Guanabana, sanoo Aldo, mutta olisiko Guava? Guava, I think.Lounas. Lunch.Fortunan putous. The waterfall in Fortuna.Jokivarsi on ihan sademetsää. Pure rainforest.Me tässä. We here.Splash.
En resumen: Fuimos a ver los perezosos y la catarata en Fortuna. Nuestro guia en el comienzo era un pajaro desconocido y el resto de la vuelta un mae con un telescopio. Por dicha, sin el no hubieramos encontrado ni un perezoso, que se esconden en la vegetación.
Kurzgesagt: Wir haben in Fortuna die Faultiere beobachtet, zuerst mit einem Vogel vorne auf dem Regenwaldweg und dann mit dem zweibeinigen Guide.
Arenal on Costa Ricassa se yksi ja ainut, joka on perinteinen tötterömallinen tulivuori. Tällä kertaa oli sen verran säkää, että sitä useimmiten peittävät pilvet liikkuivat eestaas aina vain ylemmäs ja lopulta nähtiin suurin osa vuoresta. Se on yksi maailman aktiivisimmista tulivuorista ja kuulemma kuumien hönkäysten vuoksi sen yllä on aina höyrystynyttä vettä. En kyllä mene takuuseen, että se pitää ihan paikkansa.
Joka tapauksessa Arenalilta on turhan odottaa nykyisin roiskuavaa laavaa tai edes pientä kipinöintiä. Edellisestä kerrasta on jo yli vuosikymmen. Ylös kraaterille ei silti pääse kiipeämään, se on yhä liian riskaabelia.
Alempana on muutama polku laavamaastossa ja pidempi reitti vie ensin kukkulalle, josta on näkymät sekä tulivuorelle että Arenalinjärvelle. Lago de patos, ankkajärvi, on pieni lätäkkö reitin lopussa, missä ei juuri ankkoja kyllä näkynyt, mutta merimetso sentään.
Reitti oli mukava, metsä rehevä, mutta eläimistöä ehkä vähemmän kuin odotettiin. Lopussa osui kiikariin pari kapusiiniapinaa, bobo ardilla -lintu ja useampi kourallinen toukkia passionhedelmäköynnöksessä. Sen kukat ovat muuten upeita, aivan kuin koristeellisia lampunvarjostimia.
Koska meillä on historiallinen valokuva Arenalilta -90-luvulta, oli nyt otettava uusintaversio tukka märkänä sateesta ja myrskytuulen riepottelemana. Mutta otettu on ja ajankulu on konkreettisesti nyt demonstroitu.
Polun lopusta löytyi ravintola ja halusin tuulelta suojaan, ettei kaalisalaatti lentäisi lautaselta (sitä on usein casado-annoksissa). Tarjoilija oli samaa mieltä “Tietäisit vain!”
Koska on tulivuori, on myös kuumia lähteitä ja patikan jälkeen mentiin kansan uimalaan eli joelle, jossa virtaa +38 asteista vettä. Paikka oli kuin ihmissoppa, vaikka kuljettiin polku loppuun ja kahlattiin vedessä vielä pitemmälle, aina sinne asti, missä oli pieniä putouksia. Todisteita ei nyt ole, koska kuvaaminen oli haastavaa ihmismassassa ja liukkailla kivillä tasapainoillessa. Virtaava lämmin vesi hieroi kintut pehmeiksi. Perhe oli kuitenkin sitä mieltä, että porukkaa oli yksinkertaisesti liikaa. Tämä oli siis ilmainen versio; tukulla seteleitä olisi päässyt viereiseen Tabaconin spahan ja varmaankin saanut ostettua enemmän yksityisyyttä.
Arenalilla on ties mitä seikkailuaktiviteettejä, mutta minä halusin katsomaan laiskiaisia. Niistä lisää, kunhan seuraavan kerran pysähdyn paikkaan, missä nettiyhteydet pelaa.
Jonkun sortin orkidea. Some kind of orchid, I think.Laavapolulla. On the lava path.Minä ja Arenal. Me and Arenal. Kovin korkealle ei rinteellä pääse, mutta jonkun verran noustiin kuitenkin. You can’t climb very high, but a bit anyway.Hieno kukka, eikä mitään tietoa, mikä. Nice flower and no idea about the name.Lago de patos. Ankkajärvi. The ducklake.Olisko tämä se ankka? *Is this the duck?Hän ja varjo.Arenal ja passionhedelmä. Arenal and the passionfruit.Reproduktio -90 luvun kuvasta. Yhtään ei olla muututtu, mitä nyt yhdellä vähän pidempi tukka ja toisella lyhyempi. A reproduction of a picture in the -90’s. Luckily we haven’t changend at all. One just has a bit shorter hair and the otherone a bit longer.Kolibrit on hätäisiä poikia, ihan mahdottomia kuvata. Colibries are very busy boys and difficult to photograph.Kahvia. Coffee.Lounas, casado vaihteeksi. Lunch. Casado for a change.
En resumen: Arenal es siempre bonito y que dicha que las nubes nos dejaron ver casi todo el volcan.
Kurzgesagt: Der Vulkan Arenal ist immer schön zu besuchen. Dieses Mal die Wolken sind hinaufgeflogen und haben uns eine Chance fast den ganzen Vulkan zu sehen gegeben.
Niin täpärällä on matkustaminen ollut, etten uskonut lähtöön vasta kun lentokone oli tasaisessa lennossa yläilmoissa. Miten ihmeellistä kaikkien vuosien jälkeen, että suuntana on todellakin Costa Rica.
Ensimmäinen pura vida lentokoneessa kuulosti pehmeän pyöreältä, ystävälliseltä ja niin tutulta. Kun ikkunasta näkyi valojen koristama Puntarenas, kaupunki niemen nokassa Tyynenmeren puolella, vakuutuin – perillä ollaan.
Tai ainakin ruumis oli. Päällä on lopulta ollut hankalampaa. Jet lagissä suusta lipsahtelee hassua kyllä saksaa. Kuulen lintujen ääniä, tuttuja mutta unohtuneita. Ja ne tuoksut, tropiikissa kostea sekoittuu maahan, imelän kukkaiseen ja välillä viemärin pölähdykseen.
Aamupalalla kahmin hedelmiä; papaija, ananas, mango, guanabana, manzana de agua, caimito…Me kolme haluamme maistaa kaivattuja ruokia, virkistää makumuistoja. Ystävällinen aamiaisvastaava lentoenttähotellissa kiikuttaa meille hedelmiä lisää, kuorittuna, pilkottuna ja Aldolle gallo pintoa, perinteinen aamupala täällä, vaikkei sitä puffetissa olekaan.
Liikenne on hurjaa, vähemmän agressiivista kuin Sveitsissä, mutta kadut täynnä, kaistat ilman merkkejä ja me pihalla. Mistä mennä, kuinka kääntyä, miten päästä virran sekaan ilman peltiruhjeita?
San Josén ulkopuolella helpottaa. Maisema vihertyy, autoja on vähemmän. Kiemurtelemme tulivuoren sivustaa, löydämme toisen luo. Matkalla ostetaan kojusta ananas, syödään casado, annos jossa on vähän kaikkea, aina riisiä, papuja, vihanneksia, salaattia ja lihaa, kanaa tai kalaa.
Arenal-tulivuoren luona on ensimmäinen pysähdys. Tervehdimme nenäkarhua ja huumaannumme majapaikan maisemasta; tulivuori yhdellä puolen, järvi toisella.
Täällä hengähdämme hetken.
Ameriikka näkyvissä. States in sight. New York näkyvissä. New York in sight.PuntarenasAamiaista lentokenttähotellissa. Breakfast at the airport hotel. Pois San Josén hullusta liikenteestä. Away from San José’s crazy traffic.Manzana de agua vesiomena/waterapple.Tien varrelta palmukaaleja, pejibayes. Palmcabbages on the way.Keittobanaaneja, raakoja ja kypsiä eri tarkoituksiin. Plantains for different purposes.Ensimmäinen perinteinen lounas, casado. First traditional lunch, casado.Nyt on lupaavaa, Arenal-tulivuori melkein näkyvissä. Promising, the volcano Arenal almost complete to be seen. Löydätkö nenäkarhun? Can you find the coati?Tutkivat joen eläimistöä. Investigating the creatures of the river. Hän tuli käymään. He’s visiting us.Hyväksyn majapaikan maiseman. I accept the view of our accomodation. Jaamme talon. We share the house. Yhdellä puolen Arenalinjärvi, toisella tulivuori Arenal. At once side lake Arenal, on the other vulcano Arenal.Palmunydinrisottoa, sekin kuulemma tulivuoren muotoinen. Palmheartrisotto, also shaped like a volcano, they say.Reissussa rämppääntyy. Traveling shows. Ei aamiaista ilman gallo pintoa ja taustalla tulivuori, joten annan laihan kahvin anteeksi. No breakfast without gallo pinto and the volcano on the background, so perfect, that I forgive the poor coffee.
En resumen: Después de tanto tiempo hemos vuelto a Costa Rica y me doy cuenta cuanto se me había olvidado; olores, colores, maneras y como se habla. Pero poquito a poco todo está volviendo. Y lo disfruto.
Kurzgesagt: In Costa Rica nach vielen Jahren. Ich merke wieviel vergessen ist, aber langsam erkenne ich alles wieder: die Farben, die Natur, wie man spricht, wie easy alles ist. Und geniesse es.
Välillä tulee hetkiä, jolloin todella tajuan ajan kulumisen. Kuten sen, että tänä kesänä tulee 30 vuotta siitä, kun laskeuduin Costa Ricaan, San Josén lentokentälle. Se ei ollut ensimmäinen kerta Keski-Amerikassa, mutta olin liikkellä yksin, menossa opiskelemaan yliopistoon, johon olin pitänyt yhteyttä faksilla ja luonnollisesti täysin tietämätön tulevasta. Muun muassa siitä, että asuisin vuosikymmeniä myöhemmin Sveitsissä suomalaiscostaricalaisen perheeni kanssa.
Saavuin Santo Domingo de Herediaan vähän sen jälkeen, kun täydellinen auringonpimennys pimensi koko Costa Rican ja muutama kuukausi siitä, kun maa järisi historiallisella voimalla. Karibian puoleinen ranta kohosi paikoittain lähes kaksi metriä. Päiväkirjasta löydän tapahtumia, jotka päässäni ovat osittain yhdistyneet, jotkut olivat päässeet unohtumaan. Ja onneksi kaikista sivuista ei saa selvää. Patetia ja jonkinlainen kirjallinen uho on huomattavaa, säästän teidät niiltä osilta, mutta tässä muutamia kohtaamisia uuden ja tuntemattoman kanssa:
Heinäkuu: Täällä olen enkä muuta voi. Siitä huolimatta, että Costa Rican koneessa ja kentällä minua epäiltiin sinfoniaorkesterin solistiksi (viulun takia) ja passia ylistettiin kauniiksi, tunnen tulleeni petetyksi. Tämä maa on outo, ei ollenkaan sitä mitä oletin. Espanja kuulostaa oudolta ja maisemat vasta outoja ovatkin. Ei jyrkkiä mäkiä tahi rotkoja.
Sunnuntaina vuokraemäntä vei minut tyttärensä luo Escazún. Talo oli vauras. Autotallissa oli pankki, siksi koko aluetta ympäröi rautaportit ja vartia istuituolissa tuijottaen kameraan.
Minä, 30 v. sitten. Aldolla on ollut tapana ikuistaa minut hehkeänä. Yöpaita nurinperin, hiukset kampaamatta. Me, 30 years ago.
Elokuu: Laitoin juuri flanellisen “sukan” kahvikannuun. Mittasin kaksi lusikallista Costa Ricaa ja kunhan vesi kiehuu, kaadan suodattimeen kupillisen vettä . Karvakahvia a lá Costa Rica.
Kotihäähäkki katon rajassa on ilmeisen masentunut. Neljä jalkaa roikkuu alakuloisesti mustan listan alta, eikä se ole puoleen päivään laskeutunut lattiatasolle. Muutenkin sen ympyrät ovat olleet tylsänpuoleiset. Joko kotona tai pöydän alla, missä se seisoo hermostuneesti pingottuneena neljälle jalalleen vai kuusiko niitä on? Kahdeksan? Kävin yöllä vessassa ja laitoin valon keittiöön, jotten astuisi Häkin päälle. Nostin katseeni kohti listaa ja paikka oli tyhjä. Karmean hetken aja luulin, että se oli lähtenyt kokonaan pois luotani, jättänyt minut yksin keskelle Costa Ricaa, mutta aamulla rauhoituin, Häkki oli palannut takaisin yöllisiltä retkiltään.
Talonmies-puutarhuri Beto ja minä kotini edustalla. Hyvin virallinen poseeraus. The garderer etc. Beto and me posing very officially in front of my house.
Syyskuu: Juuri kun olin nukahtamaisillani, sänky alkoi heilua, pääty kilkatti seinään. Tätä kesti ehkä muutaman sekunnin. Ensimmäinen maanjäristys, kun olen ollut hereillä. Jos tulee pitempi, yritän napata kassin, viltin, kengät ja rahat ja syöksyn ulos . Kaiken varalta kengät on aina sängyn vieressä, samoinkassi.
Vuokraemäntä kertoi, että kadulla oli viime yönä ammuskeltu. Poliisit ja roistot olivat tähtäilleet toisiaan. Limónissa, Atlantin puolella, on ollut kovia tulvia ja ihmisiä on jäänyt kodittomiksi, työttömiksi. He kulkevat San Joséta kohti ja ryöstelevät henkensä pitimiksi. Koko kulmakunta on kaivanut torlakot esiin. Vuokraemäntäkinoli ampunut, kertoi hän silmät innosta kiiluen.
Marraskuu: Olin aamulla putarhassa pitkästä aikaa. Ensin ohitse, ihan vierestä, vilisti orava, samaa lajiketta, jonka kissa nitisti, sitten näin opossumin kiipeilevän hanhien koppien luona ja sitruunapuun ympärillä surrasi kolbri.
Tulin kaupasta ja Beto (talonmies-puutarhuri) kertoi, että joku oli yrittänyt ryövätä talon, tullut pickupilla. Olin puutarhassa ottamassa aurinkoa, sitten tulin suihkuun. Ovi oli auki ja sillä aikaa tyypit olivat teppailleet pihalla, huomanneet, että joku oli sittenkin kotona ja ottaneet lojot. Beton kaveri oli huomannut tyypit ja soittanut poliisit.
Yliopistokaupunki Heredia. Tunnetaan myös kukkien kaupunkina. University town of Heredia. Known also as the town of flowers.
Tyynenmeren rannalle pääsin amerikkalaisten naapureideni, Suen ja Jimin kanssa. Yhden hotellin ranta on nykyisin pieni kaupunki.
Joulukuu: 11 km ennen Playa Grandea tie muuttui päällystämättömäksi, kiviseksi, kuoppaiseksi, 6 km ennen rantaa kärrypoluksi keskellä rantavuoristoa. Muutama metri vedestä oli yksinäinen, kaunis Las tortugas-hotelli. Syöksyimme heti aaltoihin. Kilometrejä pitkä, tyhjä ranta. Pelikaaneja, perhosia.
Hotellissa oli himmeät valot verhojen takana, ruokasalissa vain kynttilöitä. Merikilpikonnat menettävät suuntavaistonsa, jos näkevät häikäiseviä valoja tullessaan laskemaan munassa. Ne saapuvat nousuveden aikaan, ryömivät koko 600kg ruumiinsa kanssa puhisten ylös särkälle, etsivät hiekan joka on 29, 5 asteista ja kaivavat noin puoli metriä syvän kuopan, pudottavat munat, täyttävät sen ja valuvat taas mereeen. Saattavat olla 2 m pitkiä! Kävelimme pilkkopimeässä rantaa pitkin ja näimme useiden kilpikonnien lähtevän takaisin mereen urakan jälkeen, kahden laskevan munansa.
Taustalla Playa Grande ja sen ainut hotelli siihen aikaan. Playa Grande and it´s only hotel by that time.
Vuokraemäntä oli omalaatuinen ja heitti minut lopulta pihalle, koska kuulemma rikoin esineitä ja varastin häneltä. Silti, sitä ennen hän oli osallisena tapahtumaan, joka lopulta muutti kaiken.
Helmikuu: Jopas jotakin, vuokraemännän sobrina (veljetytär), lääkäri, Ana Cristina, kutsui minut ulos tänä iltana ystäviensä kanssa. Ilahduin. Vuokraemännän mukaan Ana Cristinatykkää kauniiden ihmisten seurasta, rumien kanssa on vaikea olla.Voi olla kyllä vuokraemännän omia tulkintoja, mutta meni halut lähteä.
Ilta oli sittenkin ihan mukava. Ana Cristinan, Randallin ja jonkun (Randallin veli) kanssa. Hauskoja ihmisiä, vaikkeivat ihan mun tyylisiäni. Eivät mitenkään merkittävän mielenkiintoisia. Ajoimme Barban ohi vuorelle Refugioon illalliselle. Sieltä oli näköalat laaksoon. Laskeuduimme vuoreelta alas, piipahdimme Escazússa baarissa, toisessa ja lopulta päädyimme San Josén johonkin kolkkaan. Kahdelta olin aivan puhki, vaikka pojista toinen halusi vielä tanssimaan. Keksivät kauheasti suunnitelmia mitä voisimme tehdä yhdessä ja olin vähän jo hermona. En ajatellut, että vietän heidän kanssaan koko loppuaikani Costa Ricassa.
Randallin veli, Aldo on siis se, joka nyt istuu seinän toisella puolen etäkokouksessa, jonka kanssa join aamukahvit ja nauroin päiväkirjan vanhoille kuville, unohtuneille tapahtumille. Tyyppi osoitti sitkeyttä heti alkuvaiheessa. Kaksi viikkoa ensitapaamisesta hän soitti ja kysyi lähdenkö syömään – suomeksi. Mukana oli kirja “Kuinka oppia suomea kymmenessä päivässä.”
Minä, Liisa ja ystäväni, Liisa, joka tuli kyläilemään. Me, Liisa and my friend, Liisa, who came to visit.
En resumen: Resulta, que tengo el aniversario de conocer Costa Rica. El país que en total cambió el rumbo de mi vida. El mae, campesino con bigote, según yo, sigue conmigo. Si lo hubiera sabido, hace 30 año.
Kurzgesagt: Es sieht aus, dass ich 30 Jahre Jubileum mit Costa Rica habe. Mit dem Land, das die Richtung meines Lebens veränderte. Der Typ, ein campesino mit Schnurrbart, ist immer noch bei mir. Wenn ich dass gewusst hätte, vor 30 Jahren.
Teen suvereenin loikan Sveitsi-aiheista ja patikoinnista Costa Ricaan ja ruokaan. Seilaaminen Euroopan ja Väli-Amerikan välillä, jos ei muuten niin ajatuksissa, johtuu parista seikasta: perheessä on sekä sikäläisiä, että täkäläisiä. Korona ei päästä sukuloimaan. Sää Sveitsissä vuorilla surkea. Ja ruuanhimo, se istuu minussa kuin tatti.
Eli tiivistettynä: jos en ole patikoimassa, alan kokkailla haikailemiani asioita. Yhteen päivään sain mahdutettua normisapuskojen lisäksi kastanjapyre-suklaakakun sveitsiläisittäin ja sen lisäksi toiselle kahville costaricalaiset maissiletut eli chorreadas.
Tästä lähdetään. /Yes, this is the starting point. Ei toimi. /Not working. Ei mitään outoja minimunia, vaan maissia. Tämän enempää ei herunut nestettä. /These are not some weird, tiny eggs, but corn and all the liquid I could squeese out.
Joskus kauan sitten menneisyydessä kuljin San Jose – Tyynivaltameri -väliä suht usein ja siinä matkalla tuli pysähdyttyä Maissin Juhlaan, La Fiesta del Maís -nimiseen kuppilaan. Itse paikka ei ollut ihmeellinen; moottoritien vieressä, avoin tila, kivipöydät (ainakin muistikuvissani) ja costaricalaiseen tyyliin aika kalsa ja tuulinen paikka. Mutta pöytään tuotiin lautasen kokoinen paksuhko, höyryävä lätty, jossa näkyi maissikohoumia. Päälle lusikoitiin paksua kermaviiliä, natillaa. Nälkäisenä se osui johonkin makuhermoon ja olin taivaassa.
Chorreada ei silti ole makujen ilotulitusta, täysin sen vastakohta, vaatimaton, mutta rehellinen. Se on osa costaricalaista maalaiskulttuuria, paikallisista aineksista, helppo, halpa ja täyttävä. Maissin vivahteet olivat uusia nuorelle minälle, vaikka osani olin jo oppinut vuosikymmen aiemmin Hondurasissa. Taco-kuppilat ja muut texmex-jutut olivat vierasta hapatusta, chorreadassa taas costaricalaisuuden siemen parhaimmillaan.
Chorreadaan käytetään tuoretta maissia, mikä talvisessa Sveitsissä on haastava hankkia ts. mahdotonta. Enää ei voi edes lenkillä ohimennen nyysiä maissipellon sivusta. Joten kätevänä perheenemäntänä avaan lasipurkin, josta kaadan pari kupillista maissia taikinakulhoon. Aito campesina jauhaa jyvät käsin, joten minä myös. Koska olen suomalainen, ainut hommaan sopiva väline on perunasurvin. Puukauha on myös pyöreydeltään hyvä, mutta epäilen murskaavani maissin lisäksi välineen, sillä se on hentoa tekoa.
Toinen työkalu – näyttää lupaavammalta. /Another tool – looks promising. Loput aineet sekaan. /The rest of the ingredients to the bowl.
Käsin siksi, että maissista pitäisi saada irti neste ja kaataa se kuppiin, jotta taikinan kosteutta pystytään lisäämään vähitellen, jos se ylipäätään on tarpeen. Ei irtoa neste. Sen sijaan nahka ruttaantuu käsissä ja muuttuu punaiseksi.
Otan järeämmät aseet käyttöön ja unohdan yritykseni identifioitua satavuotisessa, sinivalkoisessa adobe-tiilitalossa asuvan costaricalaisen keittiömeininkiin. Tosiasiat esiin: olen Sveitsissä, maissi väärää ja nälkä kurniva.
Sauvasekoitin surrauttaa maissit muruksi, eikä nestettä ole juuri lainkaan. Olen tyytyväinen tulokseen.
Heitän sekaan jauhoja, munia, voita (margariinia) ja ripauksen suolaa. Väittävät, että sokeri kuuluisi mukaan, mutta koska maissit on purkista, minulle riittää niiden makeus. Chorreadasta on myös imeliä versioita, itse en niistä välitä.
Taikina tirisee pannulla. En muista edes sen ulkonäköä, rakenteesta kaipaisin jotenkin tanakkuutta. Muistan väärin, mitä varmimmin. Paistamiseen suttaantuu aikaa, vaihdan jalkaa ja odottelen. Ei ole hätäisen hommaa, sillä liian aikainen kääntäminen kostautuu. Homma leviää pannulle.
Chorreadan kanssa costaricalainen valuttaa kahvin perinteiseen tyyliin. Kaivan kaapista demolaitteen ja tajuan, että se on kestävän kehityksen trendin tuleva hittituote. Kun me muualta tulevat olemme hihitelleet costaricalaiselle sukkametodille kahviasioissa, se on todellisuudessa luontoa säästävä ja hipstereillekin kelpaava filtterisysteemi. Suodatin on kankainen, metallirenkaaseen kiinnitetty ja se laitetaan jaloillaan seisovaan telineeseen, pannu alle. Omani on turistilelu, mutta välittää idean.
Jos maailma olisi raiteillaan, seisoisin pannun ja hellan ääressä ehkä Playa Grandella Guanacastessa, terassilla, kuuntelisin meren kuohuja, tönisin iguania pois mangojen luota ja suojelisin ruokaa töyhtöpäisiltä huraca-linnuilta, harakan sukulaisilta. Nyt istun ruokapöydän ääreen täällä keskellä Eurooppaa, mutta tuoksu on aito. Lastaan haarukkaan lettua, päälle reilusti natillaa. Hörppään kahvia päälle. Olen Costa Ricassa.
Seuraava minulle. /A second one for me.
En resumen: No he comido chorreads desde hace tanto tiempo, que casi no me acuerdo como son. Y ya que el mundo está como está, no puedo ir al Fiesta del Maís, aunque quiera, sino que tuve que hacer mis propias chorreadas. Y con el sabor llegue allá donde quería: a Costa Rica.
Kurzgesagt: Chorreadas sind eine Art costarricanische Mais Crêpe, würde ich sagen. Und weil es mit dem Reisen so ist wie es ist, musste ich einen Versuch zu Hause machen. – Und der Geschmack hat es geschafft: ich war da, am Pazifik, in Mittelamerika.
Istun nostalgiahuuruissa, kuuntelen ikivanhoja biisejä ja Sveitsi on jossain todella kaukana (jos avaisin ikkunan, hengittäisin kyllä sveitsiläistä ilmaa). Olen saanut peruskoulun loppuun, käynyt Eastbournessa englannin kielikurssilla kaverini Anun kanssa (Sussekin oli siellä, mutta toisessa perheessä), Helsingissä viikon espanjankurssilla ja nyt koulussa Hondurasissa. Isän työt ovat viikolla Karibian puolella, minä, äiti ja veli asumme pääkaupungissa Tegucigalpassa. Tässä olen pirteänä odottelemassa puoli seitsemältä Escuela Americanan koulubussia, joka pysähtyy oven edessä. Päälle olen vetänyt toisen kahdesta koulupuvusta, valittavana on housut tai mekko. Sen kanssa on pojilla ja tytöillä samanlainen paita, vaaleansininen tai valkoinen, jonka hihassa on koulun logo. Minua viluttaa tropiikissa ja olen kiskonut puseron päälle sääntöjen mukaisen sinisen villatakin. Koululaukkuja ei käytä kukaan, kirjat viedään käsissä, pienessä pussukassa on välipalaleivät.
Tämä on filmirullien aikaa, kuvia on vähän, ne ovat laadultaan mitä ovat, eikä niitä ole kovin monta. Koulussa napsin pari kuvaa viimeisenä päivänä. Gladys, jota biologian tunnilla laajentuneen sanavaraston myötä kutsuimme nimellä Epigladys (Epiglottis: kurkun kansi), ei ilahdu kamerasta. Geometrian opettaja Justa, piiloutuu kirjojen taakse, kuulemma muhkean kokonsa vuoksi.
Tegucigalpan kuvat ovat muuten vähissä. Torilta stadionin kupeesta käydään ehkä etsimässä saviruukkuja. Joku on työntänyt auton lukkoon tikkuja. Emme ehkä antaneet ympärillä pyörivien poikien pitää autoa silmällä torikäynnin ajan. Tällä stadionilla juoksen 400 m ja hyppään pituutta. Tulen koulujen välisissä kolmanneksi ja opettaja suuttuu niin, että antaa alimman mahdollisen arvosanan urheilusta.
Palmusaarelta Utilasta lähdetään pienenpienelle Edon luodolle, pitkällä puusta kaiverretulla veneellä. Tämän kuvan pointti lienee laituri, jolla kuivataan kalaa.
Välissä on ehkä kolme-neljä vuotta ja alan ihan välttämättä haluta taas ulkomaille, mieluiten töihin. Kirjallisuuden opiskelijalle ei ole kovin särmikkäitä töitä tarjolla. Saan pestin Oslon Ikean infoon Nordjobbarena. Kun selviää, etten ymmärräkään norjaa, pääsen perushommiin, en sentään siivoamaan, vaan keittiöön tiskaamaan parin norjalaisen koulupojan kanssa. Opin laajan sanaston kirosanoja, myös tanskaksi, sillä sikäläinen pomo on kova täti huutamaan ja sättimään alaisiaan, sätkän polton lomassa. Opin myös mikä on askebeger, tuhkakuppi.
Siinä se on, Ikea. Silloisessa väriasussaan. En vielä ymmärrä työpaikkani hittiyttä, käyn pari kertaa kiertelemässä ja haukottelemassa kaupan puolella, mutta kiinnostavaa löytyy vasta työpaikkakahvilasta: valtavia rapuleipiä ja kookospalloja, joita saa syödä niin paljon kuin sielu sietää.
Asun Holmenkollenilla vanhan suomalais-norjalaisen pariskunnan alakerrassa parin muun tytön kanssa. Kotikukkulalle noustaan turistijunalla; päivittäistä luksusta. Keskustasta pääsen töihin Ikea-bussilla.
Henkilökunnassa on 40:ä eri kansallisuutta, joten kyllähän sitä yhden kesän tässä joukossa tiskaa. Rientoja on riittävästi ja kavereita myös. Lopussa junailemme suomalaisen kämppäkaverin kanssa Bergeniin ja bongaamme yhden vuoden ainoista sateettomista päivistä. Minä olen kuvassa oikealla.
Oslon kämpässä ei ollut radiota, eikä silloin ollut vielä kännyköitä, joilla kuunnella musiikkia, joten ainut missä kuulin kesän hittejä oli baarit. Yksi joka paikassa soinut biisi oli Midnight Oilin Beds are Burning.
Norjan jälkeen aloin suunnitella paluuta espanjankieliseen ympäristöön, jonne ajattelin sujahtavani kielellisesti helpommin. Olihan takana vuosi Hondurasissa, vähäiset lisäopinnot lukiossa (roudasin nykyisestä Kotkan opistosta espanjaa opettavan sähkömiehen pitämään meille kolmelle Hondurasin kävijälle tunteja) ja espanjalaisen filologian appro.
Perillä Costa Ricassa huomaan supermarketissa, etten löydä haluamaani tuotetta, enkä myöskään osaa kysyä mistä se löytyisi. Yhtään ei auta, että osaan taivuttaa verbejä muinaisespanjaksi.
Asun 100 vuotta vanhassa adobe-tiilistä rakennetussa talossa (jonka päälle on nykyisin rakennettu huoltoasema). Piha on valtava, täynnä bougainvilleja ja valtavan korkeita palmuja. Puutarhoidosta ja kaikista muista huoltohommista vastaa Beto. Hän perehdyttää minut myös Keski-Amerikan keittiön perusjuttuihin ja tuo kasvimaalta yrttien yrtin: korianterin. Hän lähettää myös alle kymmenvuotiaan tyttärensä oppaakseni lauantaitorille.
Tässä poseeraan basaarimekko yllä oman hyönteisoveni edessä. Lienen lähdössä juhliin? Beto harvoi kuivia lehtiä.
La UNA, Universidad Nacional de Costa Rica, yliopisto, jonne olen tullut opiskelemaan, on pääkaupungin lähellä Heredian pikkukaupungissa. Kaupunki on kuvassa vuoren (ovatko nämä kenties ne Tres Marías -kukkulat? Vai tulivuori Poas?) ja jaliskentän välissä. Herediassa syön maan parhaat papusandwichit mansikkapirtelön kera. Yliopistossa on paljon opiskelijoita maaseudulta ja varattomista olosuhteista. Moni tyttö luokassa odottaa enemmän naimisiinmenoa kuin valmistumista.
Kokeilen mustavalkoista kuvaamista ja tähän hetkeen osuu yliopiston lakko. Edessä kirjallisuuden laitoksen väki protestoi ja vasemmalla haastatellaan Teletican uutisiin yliopiston rehtoria. Kuvat on kehitetty pahvimaiselle A-5 paperille.
Pääkaupungissa San Joséssa kuljen yleensä vähin koruin, lompakko visusti jemmassa ja ilman kameraa. Mutta kerran käyn nappaamassa pari yleisnäkymää. San José ei ole kaunis kaupunki, mutta elokuvat, iso ruokakauppa ja turistiputiikit vetävät sen kaduille aina silloin tällöin. Niin, ja dollareita saan nostettua vain San Josén pankista.
Playa Grandelle päädyn Suen ja Jimin kanssa, amerikkalaisen pariskunnan, joka asuu jouluun asti samassa talossa kuin minä. Jim on urheilulääketieteen vierailevana professorina La UNA:ssa. Lähdemme pitkänä viikonloppuna Tyynenmeren rannalle ja hikisen ajomatkan jälkeen ajamme melkeinpä kinttupolkua rantaan asti. Vasemmalla näkyvä Las Tortugas on ainut hotelli näillä main. Rannalle tulee öisin puolentoista metrin merikilpikonnia munimaan. Odottelemme niitä istuen rannalla lähes täydessä pimeydessä. Koskaan en ole nähnyt yhtä paljon tähtiä. Nyt sinne vie suuri päällystetty autotie, rannan tuntumassa on yksityisiä taloja ja hotelleja ja oikealla näkyvästä Tamarindon rannasta on kasvanut suuri turistikeskus. Merikilpikonnien määrä on vähentynyt muutamaan.
En resumen: 3 x casa en el extranjero, en Honduras en los -80´s, en Noruega y en Costa Rica en los -90´. En Honduras estuve en la Escuela Americana, en Noruega lavando platos en Ikea y en Costa Rica en La Una. Abajo de las fotos encontrás algunos hits musicales de cada epoca. Que nostalgia!
Kurzgesagt: 3 x zu Hause im Ausland. In Honduras war ich in Escuela Americana, in Norwegen habe ich teller in Ikea gewaschen und in Costa Rica literatur in der Universität studiert. Mit den Songs (schaue die Links im Text) fliege ich zurück in die Vergangenheit; ach, Nostalgie..
Pala Suklaata 