Nykyajan matkailu se vasta vaivatonta on – ei istumista lentokoneissa, ei ympäristön saastuttamista, ei turhien matkamuistojen raahaamista ja turistiripulikin on mennyttä elämää, ellei satu syömään kaukokaipuuseen edellisviikkoista sushia omasta jääkaapista. Ovesta vain ulos ja se on siinä: tie.

Itse en ollut aivan vakuuttunut myyntipuheestani. Olisin halunnut vuorille tai jonnekin. Enimmäkseen aurinkoon. Suomen maaliskuun kevättalvi olisi käynyt, Costa Rican, meidän kolmannen kotimaan, trooppisesta kosteudesta puhumattakaan. Lähiseudun vuoret oli poissa laskuista; lunta ja harmautta sielläkin ja pitemmät matkat, no siis, kun ei.

Tähän kaipuuseen on iski kuin frijoles nenään Naantalin matkakaupan virtuaalireissu. Päästiin nimittäin käymään Reykjavikissa. Satu Rämö oli livenä läppärini ruudulla ja esitteli meille paikkoja kuvaamansa videomateriaalin kera. Ajankohta oli kyllä sekin nappiin, sillä Satu pääsi myös päivittämään tietoja Fagradalsfjall-tulivuoren purkauksesta.

Yöllä näin tietenkin unta tulivuorista, mutta Costa Ricasta. Vuosia sitten olimme juuri kiivenneet Rincón de la Viejalla, kun se vuosikymmenten unen jälkeen heräsi henkiin yöllä järisten. Se ei ole yhtä perinteisen tötterömäisen mallinen kuin esimerkiksi Arenal, mutta ylhäällä kraaterin lähellä on upea laguuni ja toinenkin. Myöhemmin teimme toisen patikan, mutta huipulle asti ei ollut menoa. Alempanakin rinteessä pulppuilivat rikiltä haisevat, kuumana höyryävät muta-altaat.

Virtuaalimatkan jälkeen tuntui siltä kuin olisi käynyt paikanpäällä. Mutta jos olettaisi, että se tyydyttäisi matkustusnälkää, niin ei. Aloin miettiä missä ikinä olenkaan käynyt, minne halunnut ja minne pitäisi lähteä just nyt heti. Ooh, Ranska, niin lähellä kahveinesi ja sarvinesi, mutta silti saavuttamattomissa. Ooh, Italia, välillä jopa näköetäisyydellä, voin lähes haistaa spagetin ja tunnen gelaton maun suussani. Ooh, Itävalta ja Sacher-kakut. Ooh, Saksa ja Schwarzwäldertorte.

Oma reissutarpeeni vaikuttaa vahvasti liittyvän ruokaan, joten se on helposti järjestettävissä. Kauppaan ja kokkaamaan, spagetit lautaselle, viiniä lasiin ja joku italialainen leffa, vaikkapa La Dolce Vita pyörimään. Muut maat saman kaavan mukaan.

Mutta sunnuntaina en ollut yhtään tyytyväinen. Koska vuoristo oli poissa laskuista, kävin jääräpäisen systemaattisesti karttaa läpi, kriteereinä: ei autoa, ei julkisia kulkuvälineitä, jotain kivaa, ei kauhean rankka. Haluan jonnekin! Minne vain, mutta kunhan jonnekin!

Yö oli ollut kylmä. Maa kuurassa, harmaata ja kevät peruttu. Se, että jossain muualla päin maailmaa olisi vieläkin kylmempää tai harmaampaa ilahduttanut. Kun mittari on melkein nollassa meidän korkeudella, se kertoo pakkasesta ylempänä, joten pyöräretki lähikukkuloilla ei sekään ollut paras idea. Sitä paitsi kintut oli ihan poikki jo valmiiksi. Mutta silti. Haluan jonnekin! Minne vain, mutta kunhan jonnekin!

Jossain vaiheessa oli pakko luovuttaa. No okei, mennään sitten nössö-kävelylle. Ovesta ulos ja metsään. Jos edes juoksisi, niin se olisi jotenkin dynaamisempaa ja coolimpaa. Mutta kun ei jaksa.

Jokikanjonissa en enää muistanut mollata lähiseutukävelyä (jossa sinänsä ei ole mitään vikaa, siitä vain puuttui se “matka”-elementti) enkä polkua, sillä valkovuokot yrittivät urheasti pitää päätään ylhäällä kylmästä huolimatta. Supussahan ne olivat, mutta kuka nyt levittäisi terälehtiään, kun kylmä hyytää ja aurinko on jossain toisaalla.

Pari sataa metriä korkeammalla, mäen ylös huhkittuani, oli happi keuhkoissa uutta ja mieli virkeä. Lumi tuli silti yllätyksenä ja iskuna keväälle. Miten niin meidän kylällä on vielä talvi? Keväthän tuli jo aikaa sitten, lämpöä oli 15 ja linnut tekevät pesää.

Lumiraja oli lähes viivasuora, ehkä tässä kohtaa ei ollut peltoa vielä myllätty ja siemenet oli kylvämättä. Toisella puolen, vielä pikkuisen ylempänä, hiekkatien varressa kohtasin vuoden ensimmäiset apposen auki olevat valkovuokot. Juttelin niille lempeästi, että miten te nyt kestätte ja menittepä avautumaan vaikka vieressä on lunta ja yöllä pakkasta, mutta kiitos kun olette. Jatkakaa samaan malliin, rohkaisin.

Joku oli kadottanut näille tienoille hopeasormuksen silloin kun lunta oli paksu kerros. Sitä etsiskelimme hajamielisesti eteenpäin tallatessa. Oltiin myös vähän eri mieltä siitä miten jatketaan. Kierrettiin lopulta pitemmän kautta ja oikaistiin lopusta.

Vanhalla myllyllä oli kylmä yö muovannut jääpuikkoja ja aarteita, selvästikin jäisiä jalokiviä. Pienillä putouksilla oli kauniimpaa kuin muistin. Maanläheiset värit sulautuvat toisiinsa, mutta veden turkoosi on aina yllättävä. Kirkkaassa virrassa kulki ruskea syksyltä jäänyt lehti aika haipakkaa. Olisin halunnut istahtaa sille ja antaa sen viedä kohti järveä.

En resumen: Un viaje virtual, un viaje en los sueños, un viaje en tus alrededores. Esas son las opciones hoy en día. Y no digo que sean malas.

Kurzgesagt: Eine Reise virtual, eine Reise im Traum, eine Reise in deiner Umgebung. Das sind die Alternativen heutzutage. Nicht schlechte, würde ich sagen.