Syyspäivät on ihan mahtavia, ajattelin ja hyppäsin junaan, ajoin Pfäffikoniin, kaupunkiin, jossa en koskaan ole käynyt. Kaupunki oli vain välietappi, koska siellä oli juna-asema. Halusin järvelle ja kiertää sen ympäri, tuntea auringon lämmön, mutta nähdä kellertävää luonnossa.
Löysin järven. Pfäffikersee.
Rantatiellä taivalsin syysmekon helmat heiluen. Lenkkivaatteisiin tai farkkuihin sonnustautuneiden kävelijöiden joukossa olin todellinen outolintu keltapohjaisessa vaatteessani. “Nätti mekko!” totesi nainen toiselle takanani. “Erikoinen,” kuului diplomaattinen vastaus. “Minä kyllä tykkään,” vahvisti edellinen.
Haikaran vino pesäpaikka.
Kaisloissa on syksyä.
Sen sijaan kahvipaikassa katosin kuvaan anonyymiksi kulkijaksi. Kelta-oranssien, vihertävänharmaiden ja muiden kukertavien köynnöskasvien hedelmien joukossa olin vain yksi vähän suurempi kurpitsa.
Väittävät leivokseksi. Kastanjapyrettä taikinakupposessa kerman kera.
Istahdin aurinkoon tuplaespressolle ja kastanjaleivokselle, juuri sellaiselle, joita ennen inhosin. En voinut ymmärtää kastanjapyrettä ylipäätään ja vielä vähemmän, sitä, että sitä myytiin herkkuna. Ruskealta spagetilta näyttävä läjä ei mielestäni parantunut kermasta. Mauton ja outo, oli tuomioni. Kunnes muutama vuosi sitten huomasin kaipaavani kastanjoita leivoksen muodossa, sen ilahduttavaa, lempeää syksyn makua.
Kurpitsojen inspiroimaa taidetta. Tai ainakin silmäniloa.
Rakeiden aiheuttamia rupia.
Monenmoista kurpitsaa.
Juckerfarmin pelloille iski kesällä kova raekuuro ja puolet sadosta menetettiin. Osa kurpitsoista selvisi jäisestä hyökkäyksestä rokonarvin ja kasvoi kunnioitettavaan kokoon ja myyntilaariin. Olisin ostanut jokusen mukaani, mutta nämä eivät mahtuneet käsilaukkuun.
Järven toisesta ääripäästä löysin suon, joka näytti erehdyttävän kotimaiselta. Ja sen saunan, jonka lämmössä monet täällä asuvat suomalaiset tuntevat olevansa oikeassa paikassa.
Seegräben, kurpitsafarmin kotipaikka.
Suo.
Lenkin saldo oli vähintäänkin tyydyttävä: seitsemän harmaahaikaraa yhdellä pläntillä, polun vieressä syyskrookuksia, kuumailmapalloja ja liitokoneita taivaan täydeltä, arapapukaija miehen olkapäällä, kovasti aurinkoa, leivoskahvit ja lopuksi vielä roomalaisen linnakkeen rauniot.
Niin että mihinkäs sitä lähtisi?
Siinä se on, roomalainen linnake.
Hän keskittyy.
Linnakkeen keskeltä nousi savun huitula. Tällä kukkulalla roomalaiset ehkä grillasivat aikanaan villisikoja tai kaurista iltapalaksi, hörppäsivät punaviiniä saviruukusta. Nyt 2017 isovanhemmat lapsenlapsineen olivat paistaneet retkensä päätteeksi makkaraa. Katselin hetken auringon vetäytymistä ilta-asentoon. Joku nainen meditoi muurilla. Mieleni teki jäädä tuijottelemaan Pfäffikerseen yli, mutta hämärän lähetystyminen muistutti, ettei tiellä ole lamppuja ja matkaa oli vielä jonkin verran.
En resumen: En un día de otoño hice un paseíto por Pfäffikersee, el lago de Pfäffikon, y encontré un pantano, calabazas, siete garcas reales en un campo, un guacamaya en el hombro de un señor, un espresso doble con un quequito de castaña, una fuerte romano, un montón de sol y tranquilidad.
Kurzgesagt: In einem Rundgang um den Pfäffikersee habe ich einen Sumpf, viele Kürbisse, sieben Graureiher auf einem Feld, einen Espresso doble mit Vermicellen, ein Römerkastell, viel Sonne und Ruhe gefunden.
Pala Suklaata 