Mä katson maalaismaisemaa – poljen ja hikoilen

Mä katson maalaismaisemaa – poljen ja hikoilen

Minä pyörän päällä. Sata metriä poljettu.

-Mun keuhkot on ihan finaalissa.

Pari polkaisua lisää.

-Joo, en kyllä jaksa ylös asti.

Vaihdan pienemmän vaihteen.

Ei irtoa, edes seuraavaan risteykseen.

Nelisen tuntia myöhemmin veto loppuukin urheilukellosta ennen minua, patteri on tyhjä ennen kotia. Aldon Sportstrackerin mukaan kasassa on lopulta 48 km ja suht hulppeat 800 korkeusmetriä.

Kukapa olisi uskonut, puhisen, enkä tunne itseäni edes väsyneeksi.

Normiretki lähimmälle kukkulalle on jo sekin sitä luokkaa, että välillä on pakko vain jäädä puhaltamaan. Hiekkamäkiä on jyrkkyysluokkaa “hevonenkin sutii, kun klopottelee ylös”, joita ei todellakaan pysty nousemaan ajaen. Ja niitä, joita kyllä polkee, mutta kun sitä vain jatkuu, jatkuu ja kaarteen jälkeen alkaa seuraava, on pakko odottaa hetkinen ja antaa pulssille mahdollisuus rauhoittua.

Nyt istun kotona mukavasti pöydän ääressä ja lipittelen laihaa kahvia (kahvikone on yhä takuuhuollossa ja purujen lasku meni jotenkin sekaisin) ja ihmettelen näitä huimia näkymiä valokuvissa. Kuvia on vähän, sillä mitä rankempi reissu, sitä vinommassa horisontit, sitä vähemmän ihmisiä, sitä nopeampia “hei räpsään tästä vielä kuvan”-tilanteita, joissa hiki valuu silmiin, aurinko pistää päähän ja kädet sekä reidet tutisee siihen malliin, ettei vinoissa mäissä juuri valokuvataidetta synny.

Kahden matalapaineen välissä kaksi aurinkoista päivää viikonloppuna lähentelee jo lottovoittoa. Siitä nyt muistona polvesta ylöspäin 20 cm kevätrusketus ja heleänpunainen nenänpää. Koska edellisellä sortsikerralla ylhäällä odotti hyytävä viileys ja idästä meitä kohti lelluva sumu, en enää lähde näihin aikoihin ilman takkia ja välikerrosta. Ei tullut niille tarvetta.

Imuroin silmilläni hunajantuoksua ja kirkasta keltaista rypsipelloilta, kukkivien omenapuiden ja vuorten valkoista. Kirsikkana päällä käki, joka kukkui kuuluvasti jälkimmäisellä järvellä. Siellä kosteikossa häntä suorana hiippaili myös kettu. Kuvittelisin, että paikka oli saalistajalle kuin jättimäinen puffetti. -Mitä saisi olla? Pesivää sorsaa? Nokikanaa? Entä sammakkoa väijyvää harmaahaikaraa?

Mutta tätä ennen oli selvitettävä mäki kukkulalle. Sieltä olisimme tavallisesti lasketetelleet mäkiä alas, rytyyttäneet kivikkoa, nousseet vielä toista, sillä maisemat ovat matkalla huimat, varsinkin nyt vuorineen, hedelmäpuineen, ja lopulta kotiin. Huipun nurmikolla eväsleivillä katseltiin kuitenkin toiseen suuntaan, sen puolen järvelle ja putkahti mieleen, että josko. Ja oikeastaan, mikä ei. Alun väsymys? Mitä välii.

Alasmeno maalaisteitä, mutta asvalttia, fiuuuu. Ja tasaista järvensivua? No problem. Lisäkilometrejä tavalliseen? Tänne vain. Lopussa edessä oleva nousu vuorelle, jonka toisella puolen olisi koti, tuntui olevan kaukana tulevaisuudessa, sellaisessa, jossa on voimia ja lihakset innokkaat.

Greifensee ei ole kovin miellyttävä viikonloppuna; liian tiheää, liian liikennöity. Mutta järvensivun tiiviin neljänneksen jälkeen olimme yksin. Tai siis ketun ja sitä kuvaavan miehen kanssa.

Loin viimeiset kaipaavat katseet vuoriin, täällä ne tuntuivat olevan entistäkin valkoisempina, lähempänä ja massiivisina. Sen jälkeen siihen tummaan metsään, jonne heti jyrkästi nouseva tie veisi.

-En kyllä jaksa enää, varsinkaan tuota.

Ja aloin polkea.

Puolivälissä oli pakko hengähtää. Ongelma on siinä, kuinka päästä vauhtiin uudelleen. Slalom-tyyli, ensin sivulle, sitten toiselle ja lopulta suoraan ylös. Polkaisin ja olin päätyä tien vasemmanpuoleiseen ojaan. Polkaisin toiseen suuntaan, sama juttu. Ei ollut polkaisu kuten päivän alussa, siis riittävän vauhdikas ja voimallinen. Joten työntämään. Tossua toisen eteen.

Seuraavan pienen leventymän kohdalla olin jälleen pyörän päällä ja puuskuti-puuskuti myös vuoren päällä. Ja saavuimme kotikylälle kuin maailmanvalloittajat. Tämähän oli jo hyvä alku Tour de Suisse:lle.

Johtopäätös: kaunis kevät vie pitkälle myös epäilevän matkalaisen.

Voimalähteenä: värit, valo, tuoksut ja äänet. Ja myös parit sandwichit.

Kukkulalla. Järvi nro 1, Zürichinjärvi.
On the hill. The lake nro 1, lake Zurich.
Keltainen. Hunajalta tuoksuva.
Yellow. Smells like honey.
Maalaisseutua.
Countryside.
Seuraava järvi, Greifensee.
Next lake, Greifensee.
Kylä Greifenseen partaalla. Yllättäin nimeltään Greifensee.
The village by Greifensee-lake. Surprisingly called Greifensee.
Ilta saa.
Turning to evening.

En resumen: Dificil de creer, pero aunque en el comienzo no hay energy, en total se puede subir en bisi 800 m y andar 47 km. Al monte, al lago y de vuelta al otro monte.

Kurzgesagt: Kaum zu glauben, dass obwohl man am Anfang keine Energie hat, sei es möglich 800 Höhenmeter und 47 km mit dem Velo zu besiegen.

Oi niitä aikoja: vapaa liikkuminen

Oi niitä aikoja: vapaa liikkuminen

Tuskin muistan aikoja, jolloin vain lähdin ovesta. Tuosta noin, asemalle, istahdin junaan, ehkä jonkun viereen tai peräti kahden ihmisen väliin.

Kotiportilta on miljoona mahdollisuutta, joista tuskin ennenkään käytin kaikkia. Tässä uudessa todellisuudessa vaihtoehtoja on kolme: ruokakauppa, metsälenkki juosten tai kävellen ja pyöräily.

Vasemmalla viiniköynnöksiä, oikealla hedelmäpuita ja järvi. Ei paha.
On the left hand side grapevines, on the right hand side fruittrees and a lake. Not bad.
Viinitarha.
Vineyard
Tyytyväinen pyöräilijä.
A happy cyclist.
Välimatkaa ajatellen. Joka suuntaan.
Thinking of the distance to all directions.

Elämä on hyvin simppeliä, kaikki juokseminen ja häsääminen eri paikkohin on lytätty korona-leimalla. Tietenkin moni asia on monimutkaistunut tai ainakin on löydettävä uudet keinot, kuinka hoitaa entisiä tavallisuuksia. Perusjutut, ne ovat nyt niitä ainoita ja tärkeitä. Ruoka, hyvinvointi, työt ja niiden metsästys.

Ei tästä oikein muuta voi sanoa, kuin kaunista!
Well, what can I say? Beautiful!
The Hills are Alive…

Ilmojen haltijat ovat olleet suopeita ja aurinko vetänyt ulos alkukesään. Luulin lähiseudun metsien olevan kolutut, mutta ei, uusia polkuja löytyy jatkuvasti. Mäet takaavat kotiovelta lähtien temppuradan, joka saa pulssin kohoamaan ja lihakset töihin. Metsä- ja maalaisteitä pystyy pyöräilemään kaupunkialueille eksymättä monen kymmenen kilometrin verran, korkeusmetrejä syntyy kevyesti 500.

Kuvittelin myös tuntevani lähikylät, silti pyöräretkellä törmään uusiin nimiin, ennennäkemättömiin maaseutualueisiin. Ihmisten välttely pistää valitsemaan teitä, joille ei muulloin lähtisi. Yleensä ne on ne jyrkimmät tai kaukaisimmat. Sekään ei haittaa.

Tätä idyllisyyttä oli pakko jäädä hetkeksi sulattelemaan.
As idyllic as the countryside near Zürich gets.
Täydellistä, nokivariskin oksan nokassa.
Perfect, even the crow in the tree.
Näitä teitä kelpaa ajella.
Very happy to drive these roads.

Meille luvataan piakkoin osittaista paluuta entiseen. En hirveästi kaipaa mitään, paitsi kuntosalia ja vuoria. Maastopyörä alkaa olla väsynyt, jarrut vinkuvat kuin paniikissa oleva hanhi säikäyttäen kanssaliikkujat. Niiden hajoaminen ei silti olisi sekään ongelma. Kylän suljettujen yritysten keskellä kukoistaa kevätsesongista ja pyöräilyn äkillisestä lisääntymisestä nauttiva pyöräkorjaamo.

Kuulostellen ja katsellen jatkamme tätä, mitä se sitten lieneekään. Virukselta pakenemista. Piilottelua paniikilta. Kevytelämää uhan alla.

Kohti auringonlaskua.
Towards the sunset.

En resumen: Eso de salir de casa y ir a quien sabe a donde, se ha convertido en tres opciones: compras, vuelta en bosque corriendo o vuelta en bici. Parece, que así también puedo vivir.

Kurzgesagt: Ausgehen ist zu drei Möglichkeiten geschrumpft: einkaufen, joggen im Wald oder velofahren. Anscheinend so kann ich auch leben.

%d bloggers like this: