Viime viikko oli yhtä myrskyä, puita kaatui, metsässä meno yhtä aitajuoksua yli runkojen, kamat lensivät ja minä melkein myös. Sunnuntaina sääkartta näytti vähän rakoa sateiden välillä ja pienessä tihkussa lenteli mehiläisiä etsien kukkia; magnolioita, valkoisia kirsikoita, vaaleanpunaisia, aprikoosinkukkia ja mitä niitä onkaan.

Kävelin kadulla ja tuoksuttelin. “Ei, tämä ei toimi”, totesin nenä täynnä sellaista kukan terälehtien perushajua, vähän kirpeää ja orgaanista. Työnsin nokkani seuraavaan kämmenenkokoiseen vaaleanpunaiseen magnoliaan – toki tarkistaen ensin, onko kukkahämähäkki tai kenties joku pistävä lentävä ehtinyt sinne ennen klyyvariani – ja vetäisin nenäontelot täyteen oletettua tuoksua. Ei vieläkään.

Varsinaisesta liikunnasta ei ollut jälkeäkään, sillä oli jatkuvasti pysähdeltävä nyökyttelemään, että kyllä, tämäkin puska/puu/tiesmikäkasvi on taatusi seutukunnan kaunein. Väri – upea ja ainutlaatuinen. Valo – juuri sopivasti auringonsädettä varjon keskellä. Sijainti – miten sattuukaan juuri värimaailmaltaan sopivaan ympäristöön.

Villa Patumbahin puisto Zürichissä vetää kukkabongaajia puoleensa juuri näihin aikoihin. Kamerat räpsyy jo sen edustalla, missä kirsikka kukkii diivamaisesti keskellä kaupunkimaisemaa. Valurautaportista puikahtaa hymyileviä ihmisiä, keväthuuman luomamia.

Lähestyin valkoisten magnolioiden riviä sillä mielellä, että onhan näitä nähty. Pienet lerpattavat terälehdet ovat vähän sekaisin, eivätkä ollenkaan niin upean turpeita kuin tuplakokoiset vaaleanpunaiset tai keltaiset serkkunsa. Väheksyntä hyytyi sitä mukaa, kun hengitin makeaa tuoksua. “Nämäkö ne ovat?” Lähestyin valkeaa lurpaketta, nostin terälehteä ja haistoin. Kyllä, tässä on lumovoimaa.

Koska sää oli mitä oli, viileä ja pikkuisen epävarma, oli puistossa mukava käyskennellä, ei tavanomaista kevättungosta, silti muutamia ihailijoita ikuistamassa itsensä kukkapaljoudessa.

Toiselta puolen kadunlaidasta löysin löysäposkisen koiran vakavalla katseella. Bernhardilainen tuijotti hetken silmiini ja käänsi sitten päänsä pois. Ehkä se analysoi tilanteen: pikkuisen huumaantunut keväthuuruista, mutta ei ole vaarassa, eikä kaipaa pelastusta.

En resumen: La primavera ha llegado a Suiza.

Kurzgesagt: Der Frühling ist angekommen in die Schweiz.