Juuri ennen kuin katu muuttuu tamppaantuneeksi talvimäeksi, pysähdyn laittamaan lenkkareihin liukuesteet. “Suositeltavaa!” kommentoi ohikulkija, harmaaviiksinen mies, joka kävelee usein vastaan. Mietimme Aldon kanssa, että onko hän se, jonka olemme nimenneet iloiseksi vanhaksi äijäksi, el Viejo Felíz. Tällä miehellä on pikemminkin raskas ilme, mutta hymy leviää kasvoille kommentin myötä. Viejo Felíz kulkee hymyillen toisilla poluilla. Hänenkin kanssaan joskus on vaihdettu sana, pari.

Yaktrax on ollut pelastajani monet vuodet. Siis ne liukuesteet. Myyjä kertoi luotsaavansa juoksuporukoita Uetlibergillä, vastapäisellä vuorella tai kukkulalla, puhujasta riippuen. “Toimivat myös jäisessä mäessä, ylös ja alas mentäessä, rinteessäkin.”

Ähisen ja puhisen, pulssi nousee 145:n ja hikeä pukkaa niskaan. Ihan heiveröinen ei taatusti saa Yaktraxeja vedettyä kenkiensä pohjiin, kumilenksurat ovat tiukkaa tavaraa. Voi olla myös harjoituksen puutetta, sillä edellisestä kerrasta, kun näitä tarvittiin on useampi vuosi. Kuvista huomaan, etteivät ne ole ponnistuksista huolimatta edes aivan oikein paikoillaan.

Zürichin haaste on se, että poluilla voi olla hyvinkin talviset olosuhteet ja kadulla kukkii kesä. Jarruttavia elementtejä ei voi laittaa kotona pakoilleen, vaan vasta siellä, missä niitä tarvitsee.

Painelen ylämäkeä ja askel pitää. Siellä missä on pöperöistä, kosteaa lunta, liuskahtaa jalka kuitenkin. Mikään jarru ei pidä, jos alla on höttöä.

2,5 tunnin lenkillä on vartti tasaista, nousua ja laskua suurinpiirtein saman verran. Maastossa, jossa mennään joko ylös tai alas, on talvella tarpeeksi rankkaa ilman liukasteluakin. En vielä ihan osaa luottaa Yaktraxeihin, en muista mihin ne pystyvät, ja jännitän lihaksia haasteellisissa paikoissa.

Suistun pari kertaa polulta sivuun lumen mukana, mutta muuten pysyn pystyssä. Olen aivan sippi lopussa; kintut jäykistelevät edellisen päivän treenistä. Nilkkojakin polttelee; metallikierteet kengän alla tuntuvat samalta kuin korkkarit, askeleen huteruutena. Niin ja olihan sitä luntakin, pöperön lisäksi muhkuraista menoa ja hankea.

Välillä on käveltävä, ei jaksa enää vetää mäkeä ylös, kun askel ei ihan tarraa maastoon. Ja tietenkin harjanteella. Maisema on kuin vuoristosta konsanaan. Lumikenttä loistaa, Alpit siintävät auringossa. Lähes tunnen, kuinka D-vitamiinia alkaa muodostua kasvoilla. Vastaan tulee nuori nainen ohuissa sukkahousuissa, lyhyessä hamosessa ja tennareissa. Hän pitää tiukasti kiinni seuralaisensa käsivarresta, vaikka ollaan tasaisella. Itse pyllähdän kuolleeksi kuoriaiseksi alamäessä, mutta vasta toisena päivänä ja ihan omasta syystä. Painelen menemään alamäkeä vauhdikkaasti uuden lumikerroksen sadettua. Pimeässä metsässä. Tasapohjaisilla kaupunkitennareilla. Aldo selittää jotain. “Liisa? Liisa??” kuuluu parin metrin päästä siitä, missä olen selälläni, jalat koukussa kohti taivasta.

En resumen: En el invierno, en la nieve y en el caso de hielo, en las cuestas hacia abajo y hacia arríba hacen falta unos aparatos en los zapatos, para no caerse. Hay que acordar, que ayudan sólo si están puestos. No, si se quedan en el closet. En el último caso uno se encuentra en la nieve en la posición del bicho muerto.

Kurzgesagt: Im Winter sind anti-Rutsch Schuhkrallen nötig, wenigstens, wenn man bergab oder bergauf läuft. Natürlich geht es auch ohne. Da muss man nur bereit sein, sich wie ein toter Käfer im Schnee zu befinden.