Antakee armoo! Siinä tiivistettynä patikka ihan täydellisessä talvipäivässä, mitä nyt tuuli pyyhki lumen lanatun tien peitoksi, mutta muuten.
Pizolissa talvipolkuja on ollut vain yksi ja sekin lyhyt, nykyisin Bad Ragazin puolelta nousee tämä toinen. Ihmeteltiin, ettei ketään ole liikkeellä.
Muutama minuutti tallaamisen jälkeen tajuttiin, että pulkka ja muu sunnuntaikävelykansa on mennyt suoraan ylös hissillä. Matka on lyhyehkö, periaatteessa. Reitti nousee tiukasti heti, eikä helpompaa ole luvassa kuin pieninä notkahdelmina.
Aldo kyseli jossain vaiheesssa, että kuinkas monta sataa metriä korkeuseroa tällä reitillä onkaan. Muistelin että puolisen kilometriä. No siihen suuntaan. Siis yli 700 m.
Onneksi tuuli oli hyytävä ja noustiin yli 2200 metriin, mikä tarkoittaa, ettei tossun alla missään vaiheessa ollut sohjoa. Tässäkin oli tekemistä. Traktoriaskel oli käytössä usein ja kaikin voimin.
Lihakset jaksoivat hyvin, mutta keuhkot piiputtivat. Kylmä tiukka viima ei auttanut asiaa, hengittäessä kirveli. Asemalla vilkkui punainen ilmoitus; tuulen takia hissit saattoivat joutua pysäyttämään toimintansa.
Laufbödenin pikkuisen Stüblin terassi oli aivan täynnä porukkaa. Kohta on hektinen, siinä treffaavat sekä suksiporukka että jalan liikkuvat. Tuuli pöllytti siinäkin, ei mikään ihanteellinen paikka pysähtyä.
Siirryttiin seuraavalle reitille, joka koukkaisi huippujen ympäri ja palaisi samaan pisteeseen. Alppeja, aurinkoa ja eväitä. Mielikuvissani istahdin polun reunaan ja lämmittelin ihanassa paisteessa. Kun availin leipäpakettia jääkylmässä viimassa, vaikkakin todella upeassa maisemassa, mietin lähinnä kuinka syödä ilman, että menetän sormet.
Toiselta puolen kukkuloita löysin tuttuja maisemia ja hissiaseman, jolta lähdettiin nousemaan ylös viiden järven lenkille. Aldon mielestä ihan vieraita huippuja, ei kuulemma minkäänlaista mielikuvaa paikasta. Talvi muuttaa maisemaa.
Aseman vieressä Pizolhütten terassilla ajattelin palkita hikoilun kaakaolla ja reilulla annoksella kermavaahtoa. Pöydässä pari muuta seuruetta oli samoilla linjoilla, kaipasivat ainakin juomista, ehkä palan kakkua. Yksi tarjoilija oli vastuussa maksujen keräämisestä, toinen toi ruuat. Se kolmas, joka otti vastaan tilaukset, ei koskaan tullut paikalle.
Me kyllästyimme ensin, sillä kello tikitti. Lähtöpaikasta ei ollut tietä alas laaksoon, oli pakko ehtiä kuplahissiin. Viis kofeiinin tarpeesta, kaakaohimosta ja ihanan ilmavasta kermasta. Repusta kaivettiin kuivaa kakkua (Aldon synttäritäytekakkua edelsi epähuomiossa epäonnistunut lättänä, josta olin sivaltanut siivut mukaan.) ja hyytävää vettä päälle. Jospa sitä kahvia Laufbödenissa.
Mutta ei. Terassilla pyyhki tiukka viima.
Siispä mäkeä alas. Jokainen tyylillään, minä usein kyykyssä liukuen.
Laaksossa virtasi joki ja auringon puolen rinteillä lumiraja oli ylhäällä huipuilla. Kotoa 470 m korkeudelta tytär raportoi pihatöistä, lämmöstä, ensimmäisestä perhosesta ja sisiliskosta.
Laskettelurinteet ja patikkapolut risteävät sulassa sovussa. Slopes and hiking trails meet every now and then.Talo näkymällä. A house with a view. Miehestä kuoriutui nutturapoika. Aldo turned out to be a man bun boy.Tästä vain suksilla eteenpäin. From here only with the skies.Muutama metri patikkaa takana. Already hiked a few meters up hill.Kermakakkumaisemaa. A creamcake view.Tää on aika mielettömän upeaa. This is pretty awesome. Laufbödenin mökki on todella mökki. The hut in Laufböden is really a hut.Lähikukkulan eteläpuoli paljaana. Sen edustalla patikkareitit. The hill nearby has snowless southside. In front hiking trails.Todella tyytyväinen patikoitsija. Myöskin hikinen. Really happy hiker. Also sweaty.Eiks tämä ole hienoa?! Isn´t this great?!Kahviton kahvipaikka näkyvissä. Coffeeplace, where we didn´t get anything, on the sight.Talven peittämä mökki. A hut under the winter.
En resumen: 700 metros de diferencia de altura no es para tanto en el verano, pero en el invierno te hace trabajar. Una vuelta en Pizol en condiciones ideales; sol, nieve y una vista increible en los Alpes.
Kurzgesagt: 700 Meter bergauf ist im Winter etwas anderes als im Sommer. Aber der Tag war perfekt, wahnsinnig schön, keine einzige Wolke im Himmel und wenig Leute.
Kävi sitten niin, että urheilukellon säädöt ja muut muuttuivat. Ja vaikka seurasin ohjeita vanhan romuni antamissa puitteissa, kaikki reitit – paitsi yksi mitäänsanomaton – katosivat. Eivät vain tietokoneelta, vaan myös kellosta.
Joten sillä hetkellä, kun huomasin haluavani talvipolulle, piti alka haravoida netistä uusia reittejä.
Zürichin lähiseuduilla ei ole vielä näillä lumilla kovin monta merkittyä talvipatikkapolkua, jonne pääsisi myös ilman hissiä tai vuoristojunaa. Lumettomia tai jäisiä on toki, mutta halusin kunnon hankeen ja aurinkoon.
Just niinkuin odotin! Just what I expected.Aivan ihanaa! Just wonderful!
Glarusin Weissenberge on aurinkoista seutua ja polku lyhyehkö, mutta koska olin testaamassa uuden uutukaisia talvipatikkakenkiä, oli hakusessa keskivertoreitti. Sitäpaitsi kauden ensimmäisellä tärkeintä on lumi, aurinko ja eväät.
Kuplahississä pakkastuuli pyyhki ilmaa koronasta vapaaksi. Räppänättömään aparaattiin oli porattu tai muuten lävistetty soikeita reikiä. Selvästikin tarve pyhittää keinot. Jäätyminen on parempi vaihtoehto kuin sakea kertaalleen hengitetty ilma. Noin niinkuin normaaliaikoinakin.
Pientä ekstaasitunnetta alkoi pulputa, kun näin sinisen taivaan ja valkoiset huiput. Lumi narskui jalkojen alla. Kengät olivat taatusti puolta kevyemmät kuin tavalliset vaelluskengät eli ihanat ja pehmeät, plus lämpimät.
Huomaan ajatelleeni kenkäasiaa aikalailla, sen sijaan viime aikoina panostaminen tyyliin on selvästikin menneiden talvien lumia. Listoille tuli: 1)Peiliin saa katsoa ennen lähtöä 2)Ekologisuuteen voi myös kuulua garderoobin uudistaminen, erityisesti kun ne alkavat levitä käsiin ts. vuosia on kerääntynyt 20. 3)Parturoi mies.
Tässä ei sanat riitä. No words to describe.Tossua toisen eteen. Off we go!Muutamat jääpuikot. Some icicles.
Heti polun alkupäässä oli naulakossa liukureita, vieressä mäki. “Palautathan liukurin tähän käytön jälkeen.” Nyökyttelin hyväksyvästi, täällä on ajateltu asiaa, ei haittaa vaikkei olisi omia lumileluja mukana. Polulla oli penkkejä tiheässä, jotta tallaaja voi hetkeksi istahtaa jäädyttämään kankkunsa. Kunhan ensin lapioi lumet tieltä.
Keräilee huttua taivaalle. Some layers coming up in the sky.Lounaslaavu näkymällä. Almost hutlike lean-to with a view.Suojaisaa on. Very comfy.
Tänne tullaan kelkkailemaan ja ohi suihkasi perheitä kohti alamäkeä. Me nousimme ylemmäs ja aurinko dippasi pilveen. Samalla hetkellä maisema muuttui valkoisen ja vihertävän sinisestä mustavalkoiseksi. Valo tuntui loppuvan, silti oli pakko pitää aurinkolasit päässä. Ärisin, en lasien vuoksi, vaan siksi, että päivän piti olla iltaan asti yhtä paistetta. No ääh. Silti kaunista.
Infrastruktuuri osoittautui aivan mahtavaksi tällä nysälenkillä. Laavu seisoi igluksi naamioituneena juuri siinä kohtaa, missä sanoin että vatsa ei enää odottele. Laskeuduimme metrin verran hangen päälle lanatulta tieltä alaspäin ja katoksen alla odotteli pöytä ja penkit. Onnittelin itseäni; muistin ottaa mukaan ohuen alustan, jolle istahtaa kylmässä. Jalassa oli siis ihan tavalliset ohuet vaellushousut, ei mitään toppavehkeitä.
Jopa ikkuna polulle. Even a window to the forestpath.Evästä. The snack.Pöydät ja grillipaikka. Tables and barbeque.Maderanertalin mustikat Glarusissa. The blueberries from Maderanertal in Glarus.
Edellisen päivän retki Wädenswilin kansainväliseen supermarkettiin takasi sen, että mukana oli yksi korvapuusti (muut oli jo syöty), mutta myös reissumiestä. Sillä sehän se pitää ihmisen tiellä, vai mitenkäs se menikään. Parasta oli kyllä pakastimen aarteista löytynyt pala (myös vain yksi, mutta kahtia jaettu) mustikkapiirakkaa. Marjat oli kerätty syksyn alussa Maderanertalin rinteiltä.
Vieressä olisi ollut myös grillipaikka pöytineen ja penkkeineen, mutta niiden olemassaolon voi vain aavistaa. Päällä oli vajaa metri lunta.
Halot, kirveet ja muut tarjoaa talo. This is what I call service.Siinä se on. Ja jos ei toimi, vieressä on toinen kirves. Hier it is and if it doesn´t work, there´s another axe beside.Ja yhtäkkiä maisema on mustavalkoinen. And suddenly everything is black and white.
Sen sijaan puuliiteri oli tien vieressä ja saavutettavissa. Tässä kohtaa en voinut olla jo hehkuttamatta parasta infrastruktuuria ikinä. Katon alta löytyi halot, sanomalehteä, mutta myös kaksi kirvestä sekä pihdit. Mäkeä ylös nousevaa vaeltajaa auttaa aikalailla, jos mukana ei tarvitse kantaa kaikkia tykötarpeita.
Mäessä tuli vedettyä nenään yksi talvihyttynen. Niitä pörräsi huomattava määrä hangen yllä ja sopivasti siinä kasvojen korkeudella. Minkälaista lienee kesällä, jos itikat surraa pakkasessakin.
Hetkellisesti olemme sinisessä. For a moment we are in blue.Sitten keltaisessa. Then in yellow.Ilmanvaihto on taattu. The ventilation air is guaranteed.Kohti Mattia. Back to Matt.
Koska reitti lopulta päättyi lyhyeen, lähdettiin tallaamaan vielä laakson pohjaa joenviertä Mattista Elmiin. Ylhäältä käsin näytti, ettei matkaa ole kuin kivenheitto. Lisälenkkiä kertyi lopulta kolmisen tuntia ja ilta alkoi näkyä sinenä harmaalla taivaalla. Ei siinä mitään, reitti oli yhtä (melko) suoraa ja (melko) tasaista ja Elmiin ei jääty taivastelemaan. Tulipa käytyä ja mukavahan laaksossa oli kävellä.
Paperikauppa ikkunassa. A papershop in a window.Joen kivillä on lumihatut. The riverstones have snowhats.Melko viehkeä talo matkalla. Kind of cute house on the way.Ratkeama lumessa. A rip in the snow.
Sivustan rinteillä näkyi pieniä ratkeamia ja vyöryjä. Lumivyöryjen mahdollisuus oli tällä alueella 3 eli ei järin suuri. Jostain ylhäältä kumusi pariin otteeseen rojahduksen ääniä. Siellä minne silmä ei kantanut, tuli avaraa lumimassaa alas ja reilusti.
Elmin rosoiset huiput. The peaks near Elm.
Venäläisen kenraali Suworowin kasarmi löytyy muuten myös Elmistä. Vuonna 1799 hän ja 20 000 miestä olivat tulleet Italiasta, matkalla Panixer-solan yli kohti keskemmälle Sveitsiä ja lepäsivät hetken täällä. Meneillään oli siis Englannin, Itävallan ja Venäjän yhteinen koitos häätää ranskalaiset Glarusista ja Sveitsistä.
Me pyörsimme Elmissä ympäri ja takaisin palattiin juustotallin kautta. Sillä tottahan matkalla on ainakin yksi juustonmyyntipiste. Jääkaapissa navetan vieressä oli kunnon kimpaleita, miedosta voimakkaaseen alppijuustoon, Martín perheen tuotantoa ja mukaan voi ostaa mukaan myös kirjavat villasukat, jos sattumoisin olisi ollut tarvetta. Maksu tapahtui seinässä olevasta aukosta sisään tai sovelluksella. Täällä vuorilla ollaan ajan tasalla.
Mukaan lähti kaksi palaa juustoa, yksi meille ja yksi naapurin yhdeksänkymppiselle Sylvialle. Hän on Glarusista kotoisin ja ilahtui muuten aivan älyttömästi. “Tästä viillän heti viipaleen!”
Kenraalin kasarmi. The quarter of the General Suworow.Täällä hän yöpyi joukkoineen. Here he stayed overnightbefore trying to get rid of the French.
Kotona laitettiin talvipäivän jälkeen asiaankuuluvasti fonduet porisemaan, mutta erittäin vastoin sääntöjä. Caquelon eli savinen fonduepata pitäisi uittaa vedessä vähintään puolisentoista tuntia ja antaa kuivua vielä tunnin, eikä meillä nälkäisiä ollut moiseen hienosteluun aikaa. Jotten olisi posauttanut pataa levyllä tuusan nuuskaksi, päätin käyttää tavallista kattilaa. Aldon mielestä menettely oli kaikella tapaa väärin plus todella epäestettistä. Mutta se toimi. Joten kaikille fonduehifistelijöille: metallikattilakin käy.
Sininen iltahetki. The blue moment before sunset.
En resumen: En el primer paseito en la nieve descubrimos Weisseberge y su infraestructura fenomenal. En el lugar de hacer una fogata tenían además de leña, también dos hachas y pinzas. No tenés que traer nada más que algo para comer.
Kurzgesagt: Weissenberge hat eine super Infrastruktur, nicht nur eine Feuerstelle mit Holz sondern auch zwei Axte und sogar Grillzange. Man muss im Rucksack nur etwas zum braten bringen.
Viikonloppu oli kivasti balanssissa. Viidentoista asteen paikkeille noussut lämpötila toi kevään helmikuussa, mikä tuntui tietenkin ihanalta. Lauantaina herättiin peipposen lauluun, oltiin krookusfiiliksissä ja juostiin lenkkiä kevyissä vaatteissa. Ovet ja lävet olivat kotona selällään, ikkunat näyttivät kuten aina tähän aikaan vuodesta, siis siltä että jonkun pitäisi ne pestä. Tuli läjähdys rymsteeraus- ja laitanpa-paikat-kuntoon -energiaa, jonka tosin käytin kahvinjuontiin.
Ei kovin lupaava reitti tässä pisteessä. Not very promising at this point.Nyt jo polulla ja tyytyväisempänä. At this point I wasn´t complaining anymore.Varjossa on hyvä nousta. Going up in the shadow.Mäki on auringon sulattama ja kylmän jäädyttämä. The snow has melted and frozen again.
Sunnuntaina oltiin ihan, että nyt riitti tämä siitepölyily ja lekottelu, takaisin talveen. Heitettiin kamat autoon ja hurautettiin vuoristoon, ihan lähelle ja omassa kuplassa retkelle.
Jos joku sitä miettii, että miten on Sveitsin korona-tilanteen kanssa, niin juuri näin. Tullaan ja mennään, kunhan pysytään omissa miniseurueissa. Kuppilat on kiinni, ruokakaupat auki, siinäpä ne ne tärkeimmät. Kansa haluaisi kaikki auki, poliitikot arpovat kuis tehtäis ja epidemologeilla on kai kaikilla eri mielipide.
Samaan aikaan, kun Suomessa mietitään valmiuslakia 600 tapauksen tilanteessa, Sveitsissä liikutaan 1000 paikkeilla ja keväisen sään sekä väsymyksen plus ekonomisten huolien runtelemina ollaan nyt-tämä-on-melkein-ohi -tunnelmissa: juhui – eikö olisi jo aika avata kaikki?!
Druesberghütte näkyvissä! (Oikeanpuolimmaisen vuorinäppylän alareunassa.) Druesberghütte ahoy! (Underneath the rocky mountain on the right hand side.)Hütte! Tosin kiinni. The mountainhut – though closed.…Joten jospa jatkaisi vielä kappelille. …So, what if, we´d continue to the chapel.Melkein perillä!. And getting there!
Vuoren juurella laaksossa oli kuitenkin hiljaista. Jostain kaikui jodeliuu-musiikki, mutta jonoja ei näkynyt, pari yksittäistä kulkijaa sukset kainalossa. Parkkipaikat oli puolittain täynnä, ambulanssi lähti juuri asemalta hissukseen, joku ressu oli hajottanut itsensä mäessä. Pieni kuppila nökötti pimeänä, ei makkaramyyntiä tai edes juomia mukaan.
Ylhäällä Hoch-Ybrigillä, jonne vie köysirata, oli nettisivun mukaan toinen meininki: “Meillä saa terassi olla auki!” Tässä kulminoituu hetken ristiriita. Vuoristokantonit ovat antaneet luvan pitää terasseja auki, virallisesti take away -valikoimalla, koska näin pystytään pitämään paremmin järjestystä ja huolta siitä, että kaikki sujuu koronanormien mukaan. Liittohallitus taas kurtistelee kulmiaan, sillä terassien pitäisi vielä olla kiinni joka puolella.
Kippis!Lounasmaisemat pienillä lumivyöryillä oikealla. The lunchview with some avalaches on the right.Evästä. Lunch.En lähde tästä ikinä. Never gonna leave this place.Kävin kuitenkin kurkkaamassa, miltä näyttää kappelin takana. Went to check, what´s on the other side of the chapel.
Meillä oli oma terassi, kunhan puolen kilometrin korkeusero saatiin suoritettua. Pienen kappelin edustalla istahdettiin auringon sulattamalle ja lämmittämälle muurille, joka tarkemmin ajateltuani taisi olla penkere. Kankun alle laitettiin littaantunut jumppapatja. Eväät piti nekin raahata itse mukaan, mutta ainakin oli sitä mitä halusin tai siis ainakin sitä mitä sain aikaan, voileivät ja vähän lisuketta. Ja hyvältähän kaikki maistui alppiauringossa, raikkaassa ilmassa ja varsinkin, kun kaikki energiavarastot oli käytetty jäistä mäkeä noustessa ja viimeisetkin auringon lämmittämässä pöperössä tallatessa.
Turvavälit säilyivät, kun meitä oli samassa pisteessä noin kymmenen. Neljä kappelin oven edustalla, me muurilla ja pari toisella sivustalla. Rinteessä näkyi pisteenä muutama. Kiipesivät suksineen ylöspäin.
Lumen kiehkuroita. Snowfigures.Ja sitten kuitenkin takaisin. And then back.Löydettiin tämmöinen perhe matkalta. Found this family on the way.
Takaisin ajettiin Rapperswilin kaupungin läpi. Se oli tupaten täynnä ulkoilijoita, aurinkolasit päässä, vierivieressä, maskeitta, välimatkoitta. En ole nähnyt yli vuoteen samanlaista massaa. Pizzat ja muut eväät käsissä ihmisiä vaelsi etsimässä rantaa, penkkiä, jotain minne istahtaa. Zürichissä oli sama meininki ja jos mahdollista, kansaa vieläkin tiuhemmassa. Joten vuoristo ei ehkä sittenkään ollut se huono vaihtoehto. Noin epidemiamielessä.
En resumen: Si uno quiere ir en algún lado, sin el peligro de pandemia, en un día soleado, el monte es una buena opción. La multitud está en las ciudades, por las riveras. Y arriba lo que hay, es una paz perfecta.
Kurzgesagt: Wenn die Sonne scheint und die Temperaturen steigen, sind die Berge eine gute Idee in den Zeiten von Pandemie. Die Menge strömmt in der Stadt, an den Ufern. Oben herrscht anstatt eine herrliche Ruhe.
Juuri ennen kuin katu muuttuu tamppaantuneeksi talvimäeksi, pysähdyn laittamaan lenkkareihin liukuesteet. “Suositeltavaa!” kommentoi ohikulkija, harmaaviiksinen mies, joka kävelee usein vastaan. Mietimme Aldon kanssa, että onko hän se, jonka olemme nimenneet iloiseksi vanhaksi äijäksi, elViejo Felíz. Tällä miehellä on pikemminkin raskas ilme, mutta hymy leviää kasvoille kommentin myötä. Viejo Felíz kulkee hymyillen toisilla poluilla. Hänenkin kanssaan joskus on vaihdettu sana, pari.
Yaktrax on ollut pelastajani monet vuodet. Siis ne liukuesteet. Myyjä kertoi luotsaavansa juoksuporukoita Uetlibergillä, vastapäisellä vuorella tai kukkulalla, puhujasta riippuen. “Toimivat myös jäisessä mäessä, ylös ja alas mentäessä, rinteessäkin.”
Vähän yliviritetty, nämä liukujutskat. A bit too up, these anti-slip soles.Lumitaakka kaatoi puita ja siltakin sai osansa. Also some other problems on the way. Damaged bridge is under the trees.Tältä suunnalta siltakin näkyy. From this side you see better the bridge.Liukuesteiden pitäisi toimia myös kuvan kukkulalla. Yaktraks should work also on the hill in the picture.
Ähisen ja puhisen, pulssi nousee 145:n ja hikeä pukkaa niskaan. Ihan heiveröinen ei taatusti saa Yaktraxeja vedettyä kenkiensä pohjiin, kumilenksurat ovat tiukkaa tavaraa. Voi olla myös harjoituksen puutetta, sillä edellisestä kerrasta, kun näitä tarvittiin on useampi vuosi. Kuvista huomaan, etteivät ne ole ponnistuksista huolimatta edes aivan oikein paikoillaan.
Zürichin haaste on se, että poluilla voi olla hyvinkin talviset olosuhteet ja kadulla kukkii kesä. Jarruttavia elementtejä ei voi laittaa kotona pakoilleen, vaan vasta siellä, missä niitä tarvitsee.
Painelen ylämäkeä ja askel pitää. Siellä missä on pöperöistä, kosteaa lunta, liuskahtaa jalka kuitenkin. Mikään jarru ei pidä, jos alla on höttöä.
Vedin esteet liian eteen, kantapään paikkeilla pelkkää kumia. So I put them to far front. There´s nothing by the heel.Pikkujärvi yhä jäässä – ja sinistä taivasta luvassa! The small lake still frozen. And some blue sky coming up!
2,5 tunnin lenkillä on vartti tasaista, nousua ja laskua suurinpiirtein saman verran. Maastossa, jossa mennään joko ylös tai alas, on talvella tarpeeksi rankkaa ilman liukasteluakin. En vielä ihan osaa luottaa Yaktraxeihin, en muista mihin ne pystyvät, ja jännitän lihaksia haasteellisissa paikoissa.
Suistun pari kertaa polulta sivuun lumen mukana, mutta muuten pysyn pystyssä. Olen aivan sippi lopussa; kintut jäykistelevät edellisen päivän treenistä. Nilkkojakin polttelee; metallikierteet kengän alla tuntuvat samalta kuin korkkarit, askeleen huteruutena. Niin ja olihan sitä luntakin, pöperön lisäksi muhkuraista menoa ja hankea.
Sää vain paranee. The weather just gets better!Hetki kun lenkistä tuli todellinen nautinto. Ok, this is enjoyable.
Välillä on käveltävä, ei jaksa enää vetää mäkeä ylös, kun askel ei ihan tarraa maastoon. Ja tietenkin harjanteella. Maisema on kuin vuoristosta konsanaan. Lumikenttä loistaa, Alpit siintävät auringossa. Lähes tunnen, kuinka D-vitamiinia alkaa muodostua kasvoilla. Vastaan tulee nuori nainen ohuissa sukkahousuissa, lyhyessä hamosessa ja tennareissa. Hän pitää tiukasti kiinni seuralaisensa käsivarresta, vaikka ollaan tasaisella. Itse pyllähdän kuolleeksi kuoriaiseksi alamäessä, mutta vasta toisena päivänä ja ihan omasta syystä. Painelen menemään alamäkeä vauhdikkaasti uuden lumikerroksen sadettua. Pimeässä metsässä. Tasapohjaisilla kaupunkitennareilla. Aldo selittää jotain. “Liisa? Liisa??” kuuluu parin metrin päästä siitä, missä olen selälläni, jalat koukussa kohti taivasta.
Me ollaan melkein Alpeilla, eikö?! Weare almost in the Alps, aren´t we?!
En resumen: En el invierno, en la nieve y en el caso de hielo, en las cuestas hacia abajo y hacia arríba hacen falta unos aparatos en los zapatos, para no caerse. Hay que acordar, que ayudan sólo si están puestos. No, si se quedan en el closet. En el último caso uno se encuentra en la nieve en la posición del bicho muerto.
Kurzgesagt: Im Winter sind anti-Rutsch Schuhkrallen nötig, wenigstens, wenn man bergab oder bergauf läuft. Natürlich geht es auch ohne. Da muss man nur bereit sein, sich wie ein toter Käfer im Schnee zu befinden.
Pala Suklaata 