Kylällä puhuttiin hiljattain pieneen punaiseen mökkiin muuttaneesta pitkäkarvaisesta kissasta, jolla oli vihreät silmät. Ja sen isännästä, ukosta, joka oli ihan tavallisen oloinen, tervehti ohi mennessään, touhusi mitä touhusi, sen enempää hämminkiä aiheuttamatta. Silti jokin hänessä sai kyläläiset pähkäilemään. Kun kylän saunassa äijät heittivät kilvan kipakoita löylyjä ja kärvistelivät ylälauteilla, tuli ukko vasta jälkilöylyihin, kun lämpö oli pehmentynyt. Pihalle hän istutti kitukasvuisimmat puuntaimet. Ja kahviin hän pisti vain puolikkaan sokeripalan. -Kumma äijä, tuumivat muut.

Kaupasta hän haki jouluksi vain pienen kinkunpalan ja porkkanoita, eikä pistänyt niitä reppuun, kuten kylällä oli tapana, vaan veti vähäisiä ostoksiaan perässään kelkassa. – On se perin outo, pähkäilivät kyläläiset raitilla, kun kelkka sujahti niiden jalkojen edestä, huis-suih. Ihan kuin ukko olisi halunnut esitellä vaatimattomia ostoksiaan, jotka kiikkuivat puukelkassa sinne tänne, lumihankea lähestyen. – No, eipä ole rohmuamassa kaikkia herkkuja, ne pohtivat edelleen. Kyläkauppa oli pieni ja juhlapäiviä ennen oli kisaa siitä, kuka ehtisi saada komeimman kimpaleen juustoa, parhaimmat paakelsit ja herkullisimmat sapuskat omaan pöytäänsä ja oven edessä jonotettiin jo aamusta. Ukon tyytymistä vähään pidettiin, niin, no, merkillisenä. Juhlaksi piti kyläläisten mielestä olla parasta ja reilusti. Ja saaliilla rehvasteltiin viikkokausia. Se raukka, joka sai viimeisen juustonkannikan, rupisimmat ja pienimmät perunat ja sen leivän, mitä kukaan ei olisi halunnut, sääliteltiin kovaäänisesti. Ukko ei halunnut ottaa osaa kilpaan, kukaan ei silti tiirannut häntä pahasti, ainoastaan kummeksuen. Hän teki asiat omalla tyylillään, eikä näyttänyt välittävän kylän tavoista.

Päästyään mökkiinsä ukko haki kaapista punavalkoruudullisen liinan ja laittoi pöydälle kynttilän. Kinkkupaketista avautui mehukas tuoksu. Porkkanat kiehuivat kattilassa ja sen vieressä lämpeni glögi, jonka hän oli keittänyt jo edellisenä päivänä valmiiksi.

Ukko silitteli kissaansa ja hörppäsi mausteista juomaa odottaessaan porkkanoiden kypsymistä. – Saapa nähdä toimiiko minun viritykseni, äijä hihitteli. Aina se oli kuitenkin tuottanut tulosta. Kaikissa kylissä, missä hän kissansa kanssa oli asunut, niissäkin, missä kateus, ylpeys ja kyräily olivat edenneet aina vihanpidon asteelle.

Kyläläiset seisoskelivat torilla ja miettivät. – Mitä jos käytäisiin katsomassa miten ukolla siellä mökissä menee, ehdotti joku. Ukon pitäytyminen omissaan ja tyytyminen vähään oli alkanut huolestuttaa väkeä. Eihän siitä kunnon joulua syntyisi, parilla porkkanalla ja kinkun viipaleella, he pohtivat. Ja niin alkoi ukon mökkiä lähestyä pieniä lyhtyjä kantava retkue, lumihiutaleiden leijaillessa maahan .

Ukko oli laittanut lautaselleen kinkun ja porkkanoiden päälle lorauksen öljyä. Hän istui selkä ikkunaan, mutta tunsi sieltä tiiraavat katseet. Ukko virnisti ja otti käsiinsä punavalkoruudullisen liinan, jota hän ei ollut levittänyt pöydälle, vaan jättänyt sen viikattuna odottamaan oikeaa hetkeä. Ukko kääntyi sivuttain ikkunaa kohti, levitti liinan, laittoi lautasensa sen sisään, käänsi jokaisen kulman huolellisesti liinan keskelle, keskittyi hetkeksi silmät kiinni ja avasi sitten kulmat uudelleen. Hän vilkaisi ikkunaan ja näki ymmyrkäisiä katseita ja kuuli ihmetyksen huokauksia. Liinalla oli kokonainen kinkku, kannullinen kastiketta, laatikoita, sinappia, hillosipuleita, herneitä, perunoita, luumutorttuja, joulukakkua ja pipareita. Kyläläiset katselivat kykenemättä sanomaan sanaakaan.

Ukko meni avaamaan oven ja patisti lämpimästi väkeä astumaan sisään. Kun kaikki olivat saaneet täpötäydet lautaset käsiinsä ja puheensorina täytti huoneen, uskalsi joku kysyä ukolta, että mitä se kaikki vähään tyytyminen oikein tarkoitti, jos kotona vallitsi yltäkylläisyys. – Jos olisin tullut kylälle kilpailemaan parhaista herkuista ja vienyt isoimmat kinkun kimpaleet mukanani, olisitteko te nyt täällä nauttimassa illallisesta kanssani? Kyläläiset mutustelivat aivan hiljaa ja hörppäsivät joulukaljaa. – Porkkanat ja kinkku riittävät minulle hyvin, kahviin en tarvitse enempää sokeria kuin puolikkaan, pienestä taimesta se kuusikin kasvaa ja ylälauteilla saunassa nahkani kärventyy, mutta seurasta nautin. Mitä enemmän, sen mukavampaa, ukko myhäili. Puheensorina alkoi jälleen porista ja kyläläiset nyökyttelivät hyväksyvästi. Kissa kiersi sylistä syliin, kaikki halusivat silittää sen pehmeää turkkia ja tuntea sen kehräävän. Näin kaunista kissaa ei kylässä ollut koskaan nähty. Sen smaragdinvihreät silmät lupsahtelivat kiinni. – Kyllä me ihan vain kahvillekin oltaisiin tultu, joku sanoi ujosti. – Selväähän se, totesi ukko. – Mutta kun kerran koko kylä tuli tänne asti ja vielä jouluna, niin täytyyhän sitä juhlia!

Jostain liinan helman liepeestä löytyi vielä suklaakonvehteja ja marmeladeja. Eikä kukaan tullut kahmineeksi parhaita ja suurimpia päältä. Tai ihmetelleeksi, että mistä niitä herkkuja oikein riitti.

¤¤¤

(Erittäin hyvällä tarkkuudella, lähes summamutikassa hyllystä valittu kirja: Sven Nordqvist, Viiru ja Pesonen saavat jouluvieraita. Ja täysin summamutikassa valitut sanat, joiden varaan tarina on kudottu (Nordqvistin Pesosta lämpimästi ajatellen): ukosta, alimmille, päästyään, kinkunpalan, porkkanoita, perässään, rohmuamassa, pahasti, katselivat, lumihiutaleiden)

(Kuvat: Zürich Hauptbahnhof, Christkindlimarkt)