Advertisements

4. ADVENTIN LUUKKU: TAIKALIINA

Kylällä puhuttiin hiljattain pieneen punaiseen mökkiin muuttaneesta pitkäkarvaisesta kissasta, jolla oli vihreät silmät. Ja sen isännästä, ukosta, joka oli ihan tavallisen oloinen, tervehti ohi mennessään, touhusi mitä touhusi, sen enempää hämminkiä aiheuttamatta. Silti jokin hänessä sai kyläläiset pähkäilemään. Kun kylän saunassa äijät heittivät kilvan kipakoita löylyjä ja kärvistelivät ylälauteilla, tuli ukko vasta jälkilöylyihin, kun lämpö oli pehmentynyt. Pihalle hän istutti kitukasvuisimmat puuntaimet. Ja kahviin hän pisti vain puolikkaan sokeripalan. -Kumma äijä, tuumivat muut.

Kaupasta hän haki jouluksi vain pienen kinkunpalan ja porkkanoita, eikä pistänyt niitä reppuun, kuten kylällä oli tapana, vaan veti vähäisiä ostoksiaan perässään kelkassa. – On se perin outo, pähkäilivät kyläläiset raitilla, kun kelkka sujahti niiden jalkojen edestä, huis-suih. Ihan kuin ukko olisi halunnut esitellä vaatimattomia ostoksiaan, jotka kiikkuivat puukelkassa sinne tänne, lumihankea lähestyen. – No, eipä ole rohmuamassa kaikkia herkkuja, ne pohtivat edelleen. Kyläkauppa oli pieni ja juhlapäiviä ennen oli kisaa siitä, kuka ehtisi saada komeimman kimpaleen juustoa, parhaimmat paakelsit ja herkullisimmat sapuskat omaan pöytäänsä ja oven edessä jonotettiin jo aamusta. Ukon tyytymistä vähään pidettiin, niin, no, merkillisenä. Juhlaksi piti kyläläisten mielestä olla parasta ja reilusti. Ja saaliilla rehvasteltiin viikkokausia. Se raukka, joka sai viimeisen juustonkannikan, rupisimmat ja pienimmät perunat ja sen leivän, mitä kukaan ei olisi halunnut, sääliteltiin kovaäänisesti. Ukko ei halunnut ottaa osaa kilpaan, kukaan ei silti tiirannut häntä pahasti, ainoastaan kummeksuen. Hän teki asiat omalla tyylillään, eikä näyttänyt välittävän kylän tavoista.

hbjoulu3

Päästyään mökkiinsä ukko haki kaapista punavalkoruudullisen liinan ja laittoi pöydälle kynttilän. Kinkkupaketista avautui mehukas tuoksu. Porkkanat kiehuivat kattilassa ja sen vieressä lämpeni glögi, jonka hän oli keittänyt jo edellisenä päivänä valmiiksi.

Ukko silitteli kissaansa ja hörppäsi mausteista juomaa odottaessaan porkkanoiden kypsymistä. – Saapa nähdä toimiiko minun viritykseni, äijä hihitteli. Aina se oli kuitenkin tuottanut tulosta. Kaikissa kylissä, missä hän kissansa kanssa oli asunut, niissäkin, missä kateus, ylpeys ja kyräily olivat edenneet aina vihanpidon asteelle.

Kyläläiset seisoskelivat torilla ja miettivät. – Mitä jos käytäisiin katsomassa miten ukolla siellä mökissä menee, ehdotti joku. Ukon pitäytyminen omissaan ja tyytyminen vähään oli alkanut huolestuttaa väkeä. Eihän siitä kunnon joulua syntyisi, parilla porkkanalla ja kinkun viipaleella, he pohtivat. Ja niin alkoi ukon mökkiä lähestyä pieniä lyhtyjä kantava retkue, lumihiutaleiden leijaillessa maahan .

hbjoulu4

Ukko oli laittanut lautaselleen kinkun ja porkkanoiden päälle lorauksen öljyä. Hän istui selkä ikkunaan, mutta tunsi sieltä tiiraavat katseet. Ukko virnisti ja otti käsiinsä punavalkoruudullisen liinan, jota hän ei ollut levittänyt pöydälle, vaan jättänyt sen viikattuna odottamaan oikeaa hetkeä. Ukko kääntyi sivuttain ikkunaa kohti, levitti liinan, laittoi lautasensa sen sisään, käänsi jokaisen kulman huolellisesti liinan keskelle, keskittyi hetkeksi silmät kiinni ja avasi sitten kulmat uudelleen. Hän vilkaisi ikkunaan ja näki ymmyrkäisiä katseita ja kuuli ihmetyksen huokauksia. Liinalla oli kokonainen kinkku, kannullinen kastiketta, laatikoita, sinappia, hillosipuleita, herneitä, perunoita, luumutorttuja, joulukakkua ja pipareita. Kyläläiset katselivat kykenemättä sanomaan sanaakaan.

Ukko meni avaamaan oven ja patisti lämpimästi väkeä astumaan sisään. Kun kaikki olivat saaneet täpötäydet lautaset käsiinsä ja puheensorina täytti huoneen, uskalsi joku kysyä ukolta, että mitä se kaikki vähään tyytyminen oikein tarkoitti, jos kotona vallitsi yltäkylläisyys. – Jos olisin tullut kylälle kilpailemaan parhaista herkuista ja vienyt isoimmat kinkun kimpaleet mukanani, olisitteko te nyt täällä nauttimassa illallisesta kanssani? Kyläläiset mutustelivat aivan hiljaa ja hörppäsivät joulukaljaa. – Porkkanat ja kinkku riittävät minulle hyvin, kahviin en tarvitse enempää sokeria kuin puolikkaan, pienestä taimesta se kuusikin kasvaa ja ylälauteilla saunassa nahkani kärventyy, mutta seurasta nautin. Mitä enemmän, sen mukavampaa, ukko myhäili. Puheensorina alkoi jälleen porista ja kyläläiset nyökyttelivät hyväksyvästi. Kissa kiersi sylistä syliin, kaikki halusivat silittää sen pehmeää turkkia ja tuntea sen kehräävän. Näin kaunista kissaa ei kylässä ollut koskaan nähty. Sen smaragdinvihreät silmät lupsahtelivat kiinni. – Kyllä me ihan vain kahvillekin oltaisiin tultu, joku sanoi ujosti. – Selväähän se, totesi ukko. – Mutta kun kerran koko kylä tuli tänne asti ja vielä jouluna, niin täytyyhän sitä juhlia!

hbjoulu

Jostain liinan helman liepeestä löytyi vielä suklaakonvehteja ja marmeladeja. Eikä kukaan tullut kahmineeksi parhaita ja suurimpia päältä. Tai ihmetelleeksi, että mistä niitä herkkuja oikein riitti.

¤¤¤

(Erittäin hyvällä tarkkuudella, lähes summamutikassa hyllystä valittu kirja: Sven Nordqvist, Viiru ja Pesonen saavat jouluvieraita. Ja täysin summamutikassa valitut sanat, joiden varaan tarina on kudottu (Nordqvistin Pesosta lämpimästi ajatellen): ukosta, alimmille, päästyään, kinkunpalan, porkkanoita, perässään, rohmuamassa, pahasti, katselivat, lumihiutaleiden)

(Kuvat: Zürich Hauptbahnhof, Christkindlimarkt)

Advertisements

ADVENTTIKALENTERIN 1. LUUKKU

Ensimmäiseksi kirjaksi valikoitui Thomas Mannin Buddenbrookit, joka on kirjaston poistomyynnistä joko Kotkasta tai Tampereelta vuonna 1987, marraskuun 22. päivänä. Ystäväni oli Buddenbrookit-televisiosarjan fani ja Thomas Mann kuului myös omien kirjallisuustieteen opintojen yleissivistävään osaan. Itse en muista olleeni yhtä vaikuttunut, mutta luin kirjan mielelläni ja yhtä mielelläni keräsin hyllyyn suuria nimiä.

Kirjasta summamutikassa poimitut 10 sanaa tarinan pohjaksi: talossa, jotakuinkin, voimakkaasti, ilmestynyt, rakennettuun, hevoset, nimikirjoituksilla, veljeensä, onnellinen, koholle.

(Kuvat: oman kylän joulumarkkinat, Zolliker Wienachtsmärt)

wmärt4

Onnellinen ukko

Pienessä teräväharjaisessa talossa, Alppien katveessa, asui harmaapartainen mies, jolla oli iloiset silmät ryppyisten ja auringossa ahavoituneiden kasvojen keskellä. Hän eli monien mielestä köyhyydessä. Tupa oli vaatimaton, mutta sen sydämenä oli kunnon puuhella. Leivän käntty riitti ukolle hyvin särpimeksi, hän lämmitti sen uunissa juuston kannikan kera, söi kyytipoikana pari säilömäänsä suolakurkkua ja hörppäsi kahvia päälle. Maitoakin riitti, sen takasi pihapiirin navetta. Omasta mielestään hän oli onnellinen.

Jotakuinkin puoli vuotta sitten oli kuitenkin alkanut tapahtua ukkoa ihmetyttäviä asioita. Syksyllä talkoovoimin rakennettuun, vanhan ja lahon korvanneeseen hevosaitaukseen, oli ilmestynyt uusi kaukalo. Seuraavalla viikolla hevoset askelsivat ukon kummastukseksi tavallista tasaisemmin; ne oli kengitetty. Tuoreita kauroja ilmestyi päivittäin, välillä muutama porkkana ja omenakin. Apean oloiset hevoset virkistyivät, karva alkoi kiiltää eivätkä kylkiluut enää törröttäneet. Navetan puolella oli sama tilanne, lehmät lypsivät yhtäkkiä enemmän ja kermaisempaa maitoa.

Ukko alkoi jo epäillä höpertyneensä ja näkevänsä näkyjä. Kylillä puhuttiin, että mies oli löytänyt suuren alppikristallin tai saanut kaupungista perinnön. Mies rypisti kulmiaan voimakkaasti, sai aikaan lähes ankaran katseen ja kielsi saaneensa mitään mistään. Kateus alkoi silti ottaa sijaa kyläläisissä, sillä kovat talvet ja sateiset kesät olivat jättäneet jälkensä; maanviljelijöillä sadot olivat huonot ja karjankasvattajilla eläimet nälkäisiä; kukapa ei olisi kaivannut muutamaa ylimääräistä frangia.

Ukko päätti ottaa yhteyttä veljeensä. Hän raapusti iltasella kynttilän valossa kirjeen, jossa hän pyysi apua kummalliseen ongelmaansa. ”Veli hyvä, minua on kohdannut onni, joka herättää kyläläisissä kateutta. Toivoisin, että tulet tarkistamaan, etten vain ole vanhuuden höperöisyyksissäni alkanut turvautua toisten omaan. Itse en saa tästä enää tolkkua, enkä keksi järjellistä selitystä. Terveisin, isoveljesi.”

wmärt11

Muutamaa päivää myöhemmin, auringon noustessa lumihuippuisten vuorten takaa, ukko viritteli tulta hellaan aamukahvia varten. Hän leikkasi leivästä paksuhkoja viipaleita ja levitti päälle voita ja hilloa. Tuvassa tuoksui kahvi, kun ovelta kuului koputus. Veli oli saapunut paikalle. Miehet joivat yhdessä kahvit ja lähtivät sitten katsomaan paikkoja. ”Ja sinä et muista näitä itse hankkineesi?” kyseli veli. Ukko totesi olevansa aina vain unohtelevampi, mutta muistavansa yleensä tämänsorttiset asiat. ”No entä onko naapureilta kadonnut jotain, mitä sinulle on ilmestynyt?” kyseli veli edelleen. Ei, eivät olleet moisesta valitelleet. Veli jäi miettimään asiaa. ”Jopas sinä olet liemeen joutunut”, hän murahti.

Iltasella miehet nostivat jalat koholle puupölkylle hellan eteen lämmitelläkseen varpaitaan ja juttelivat niitä näitä. Ukko kertoi kesän tapahtumista, kuinka hänen lehmänsä olivat nauttinut alppiniityistä ja siitä kerrasta, kun hän irrotti sotkuiseen piikkilanka-aidan pätkään juuttuneen saksanhirven. Hirvi oli ollut väsynyt ja hätääntynyt, mutta vahingoittumaton. Ukolle oli jäänyt mieleen hirven katse. ”Tarkemmin ajatellen, se ei kyllä tainnut olla saksanhirvi, väri oli vähän outo ja muutenkin vieraan näköinen otus.” Miehet jäivät miettimään tapausta ja muistelivat muita huolimattomien ihmisten loukkuihin jääneitä eläimiä. Kaikilla ei ollut yhtä hyvä onni kuin ukon pelastamalla nelijalkaisella. ”Niinkö se oli, että kaikki mitä tänne on ilmestynyt on eläimille?” varmisti veli vielä. ”Näin on”, vakuutti ukko. ”Hm, on se kyllä merkillistä”, mietti veli vaipuen ajatuksiinsa.

wmärt6

Liekit hellassa olivat hiipuneet kekäleiksi. Miehet nousivat venytellen ylös ja päättivät vetäytyä yösijoille, kun ulkoa kuului kellon kilinää. Se ei ollut lehmän eikä mikään muukaan tuttu kello, vaan pienempi, tiukumaisempi. ”Liekö naapurilta karannut joku otus”, totesi ukko, veti palttoon päälleen ja astui ulos tähtikirkkaaseen iltaan. Veli seurasi perässä. ”No, jo nyt on, mitä ihmettä”, puhahti ukko tallin edustalla. Maassa oli kolme puulaatikkoa, joita koristivat suuret punaiset rusetit. Yhdessä loimet hevosille, toisessa lehmille apetta ja kolmas oli täynnä jouluherkkuja. Jälkimmäisestä laatikosta löytyi myös kirje: ”Toivottavasti teidän tokassanne voidaan hyvin. Tässä vielä vaatimaton kiitos avusta. Terveisin, Joulupukin koko porotokka, Finnland. P.S. En enää koskaan karkaa omille teilleni Alpeille. Terv. Poro Jr.” Kirje oli koristeltu nimikirjoituksilla, poron sorkkien hopeaa hohtavilla jäljillä. ”Jaahas, arvoitus on sitten ratkaistu”, totesi veli. ”Oikeastaan tämä sattui aika mukavasti”, ukko pohti ja taputti veljeään olkapäälle. ”Olet täällä sopivasti jouluaterialle ja nyt on kystä kyllä, vaikka koko naapurustolle”. Sana kiersi talosta taloon ja illalla ukon tupa oli täynnä väkeä. Porotokan kirjettä ihmeteltiin yhdessä useaan otteeseen, eikä kukaan enää muistanut kateellisia puheita.

Pian tulossa: joulukalenteri

huurteinen zollikon

Makaan vatsataudin jälkitunnelmissa miettien kalenterista tältä viikolta yliviivattuja menoja. Bernin sipulimarkkinat. Badenin jouluvalot. Oman kylän joulumarkkinat. Viimeisen suhteen on kyllä vielä toivoa, mutta ole varma jaksanko laahautua ylämäkeä kohti Glühweinia, jota en luultavastikaan halua edes haistaa. On siis todettava, että kaiken ensimmäiseen adventtiin liittyvän aktiviteetin on hoiduttava ajatellen, sillä en vielä jaksa liikuttaa eväänikään. Sormiakin vain rajoitetusti.

Kirjallisen adventtikalenterin aion silti saada aikaiseksi: luukkuja on neljä ja ne avautuvat aina adventin jälkeisenä maanantaina. Homma toimii niin, että poimin kirjahyllystäni sattumanvaraisesti suomenkielisen kirjan ja valitsen sieltä eri kohdista, silmät kiinni ja summamutikassa kymmenen sanaa. Olla-verbit hylkään kylmästi, niitä käytän joka tapauksessa. Ja ankarien sääntöjeni mukaan sanojen on oltava samassa muodossa kuin missä ne ovat kirjassa. Niiden ympärille rakennan pienen Sveitsiin sijoittuvan joulutarinan.

Ensimmäinen luukku avautuu siis maanantaina.

%d bloggers like this: