Viikko alkoi notkahduksella; kosteutta oli sisällä asti, ulkona etanat surffasivat laineilla. Hämmentävintä oli se, että aamupala piti syödä sisällä. Tätäkö tämä nyt sitten olisi? Syksy? Ulko-olohuoneemme sulkeutuisi ja ovet pitäisi pitää kiinni, ettei hyhmä rantautuisi luihin ja ytimiin. Jalat verhoiltaisiin jälleen vaatteisiin, eivätkä uikkarit roikkuisi jatkuvasti pihatuolin karmilla kuivumassa.

Säätiedotuksessa meteorologi kertoi kulmat kurtussa tilanteen vakavuudesta, kyllä, syksyyn ollaan menossa, sadetta ja viileitä lämpötiloja. Siis kaksi päivää harmailla pilvillä ja reilu 20 astetta. Siitä eteenpäin ollaan takaisin kesähelteissä. Oi tätä sveitsiläistä syksyä.

 

Lauantaina Zürich oli eteläinen lomakeskus. Ilta hämärtyi, valot ja kynttilät nousivat esiin pimeydessä. Kadulla aaltoili ruokien tuoksuja, järven sivulla nurmikoilla keräiltiin kamoja, pyyhkeitä, eväiden rippeitä. Sirkat säksättivät ja ilma tuoksui lämpöiseltä kesäyöltä. Jokaisella mahdollisella terassilla oli juhlia; häitä, kihlajaisia, improvisoituja grillibileitä, skandinaavien rapujuhlia. Kaiken lomassa vielä zürichiläinen versio taiteiden yöstä, Lange Nacht der Museen, pitkä museoyö.

Järven tietämillä Sukkulenten Sammlung lupasi klassisen hetken. En ollut aivan varma minne olin menossa, museo se ei varmaankaan ollut. Ympärillä oli puistoaluetta, etsin siis jotain kasvihuonetta muistuttavaa. Ovesta näkyi jättimäinen rivistö kaktuksia. Oboe, kitara ja huilu -trio soitti klassisia sävelmiä mehikasvikokoelman Amerikka-osastolla, metrin päässä aloeverasta. Oboistin housunpunttiin tarttui piikikäs lonkero. Onneksi ei ollut tunkua. Ihmisten väistely olisi saattanut tuottaa kivuliaita vammoja.

Useiden näyttelyiden läpi juokseminen tuntui mahdottomalta, siksi bongailtiin lisää museoita musiikilla. Völkerurkundemuseumissa soi salsa ja bolerot, Helmausissa jonkinlainen folkjazz ja Landesmuseumissa erittäin coolien nuorten muusikoiden pipappadipappaduu jazz. Jälkimmäisen juuri valmistunut uusi osa peittää Zürichiin tunnelin kautta saapuvilta kauniin linnamaisen profiilin, jota aina olin ihaillut. Pikkuhiljaa olen alkanut silti lämmetä myös uudelle seinämälle, jota alunperin luulin vain rakennussuojaksi pyöreillä rei´illä. Sisältäkäsin tila on valtava, Kiasman tyyliin yhtä valoa ja avaruutta. Rappuset ovat ehkä kaupungin korkeimmat, mutta ovat näköjään monikäyttöiset ja soveltuvat myös tanssiesityksien näyttämöksi.

Museoiden välillä sahaaminen on hikistä puuhaa kesäyössä ja välietappii huilihetkeen löytyi siitä, missä Limmat-joki ja Zürichinjärvi kohtaavat. Huojuva silta johtaa vedessä kelluvaan Manifesto-taidetapahtuman installaatiolle. Ponttoonilta pääsee uimaan, myös pyörätuolissa istuville on systeemi, jonka avulla voi pulahtaa virkistäytymään. Seinällä oleva taideteos näyttää vähän sarjalta puhelimia, mutta ne ovatkin hiustenkuivaajia. Kelluvalla saarekkeella oleiltiin, osa uikkareissa pyyhkeeseen kääriytyneinä, toiset korkkareissa ja juhlamekoissa. Joku oli käärinyt housunpuntit ylös ja liotti pimeydessä jalkojaan järvivedessä. Joku toinen haki lisää leipää olkikoriin salaatin kaveriksi. Baarista sai pientä syötävää ja valtavalla screenillä pyöri lyhytelokuvia. Olimme kaupungin keskellä, mutta sittenkin vähän ulkopuolella. Pieni keinahtelu rauhoitti, ei ollut kiirettä mihinkään.

 En resúmen: El sábado era la noche larga de museos en Zürich. Ya que es imposible ver varias exposiciones una después de otra, nos concentramos en los pequeños conciertos que ofrecieron en los museos. El primer lugar- que definitivamente no era un museo – era en total un jardín de suculentas. Y si, tuve que buscar de un diccionario que son las suculentas. El pontón tampoco es exactamente un museo, sino que una instalación, donde se puede ver cortometrajes, tomar alguito del bar o tirarse al agua a un nadadito.

Kurzgesagt: Samstag die Stimmung in Zürich war wie im Süden; parties am Ufer, mehr Leute als während des Tages, Kerzen, drinks – und dazu noch Kultur. In der  Lange Nacht der Museen gibts nur ein Problem: zu viel zu sehen.