Sveitsiläiset pysyttelevät mieluusti omilla kielialueillaan, eivätkä ole kovinkaan kiinnostuneita muiden tarjonnasta. Näin väitti artikkeli aamun lehdessä ja kehotti esimerkiksi länsi-sveitsiläisiä piipahtamaan Kronbergillä, jolla on kuulemma “huimasti annettavaa”, vaikka onkin Alppien joukossa nysä, vain 1663 metriä. Ranskankielisen alueen väki tuskin avaa saksankielistä Tages-Anzeigeria tai ottaa kehotuksesta vaarin. Mutta sen sijaan me, suomen- ja espanjankieliset, pakkasimme kamat ja lähdimme oitis tutkimaan Kronbergin rinteitä.

Takana oli vaellusväsymystä, joten pieni lenkki jossain huipun tuntumassa, lounaalla ja auringolla terästettynä, kuulosti täydelliseltä. Samoin “Kraftweg”, voimauttava lenkki nyppylän ympäri. Paikallinen vaeltajia opastava tyyppi lähetti meidät matkaan kylttien osoittaman suunnan sijaan vastapäivään. Normaalin kierroksen alussa on “ainakin sata rappusta alaspäin”, meille sanottiin. Paikan kohdalla selvisi varoittelun todellinen sisältö: puisista askelmista ei ollut juuri mitään jäljellä, vain hiekkaa ja kiviä. Ja kyllä, pätkä oli huomattavasti parempi kulkea ylös- kuin alaspäin.

Matkalle osui myös Jaakon kappeli eli Jakobskapelle. Reitti on osa Sveitsin läpi kulkevaa Santiagon tietä, joka päätyy Espanjassa Santiago de Compostelaan. Kappelilta tie kapeni ja kulki horisontaalisti vuoren sivua. Jyrkänne ja laakso vetivät minua puoleensa kuin magneetti. Maasto oli matalaa, hiukkasen kumpuilevaa ja alavuutta riitti kauas, niin kauas, aina Bodenjärvelle ja Saksaan. Lintu minussa halusi levittää siivet. Maakrapu taas piti kiinni kasveista, kuin hengenhädässä. Siinä vaiheessa, kun polku oli enää kahden vaelluskengän levyinen ajattelin takaisinpäin kääntymistä. Toisaalta, tie olisi yhtä kapea sinnekin suuntaan. Jalkani sen sijaan eivät ajatelleet enää minkäänlaista liikettä. Tilanne oli kuin muulin kanssa. Kehotuksia sateli, eteenpäin, mars, yks, kaks, mutta mitään ei tapahtunut. Jalka ei ottanut nytkäystäkään astuakseen eteenpäin.Eikä taaksepäin. Puoliso totesi, että ehkä merenpinnankorkeus on saaressa syntyneelle sittenkin se oikea korkeus. 1500 metrissä syntynyt ei havainnut polussa ja mitään ongelmaa.

Kuvittelin, että polku on Mussalossa, meren rannassa ja siinä ne aallot liplattelevat vieressä. Helppo nakki, tästä näin askelletaan. Ei ynähdystäkään. Sitten rähisin jaloille hetken ja sain ne lopulta hitaasti liikkeelle. Laahauduin vinossa, ylärinteeseen tukeutuen, heinissä ja alppikukissa roikkuen. Lihasten hyytelömäinen tila alkoi palautua normaaliksi. Aiemmin olin kokenut saman kuvausreissulla teollisuuslaitoksen katolla. Tarkoitukseni oli ottaa artikkeliin kuvia antennissa roikkuvasta asentajasta, mutta muutama metri kertaa metri katolla siitä ei tullutkaan mitään. Jouduin istumaan keskelle kattoa ja kun lopulta sain jalat toimivaan kuntoon, kapusin yhä tutisevin koivin tikkaita alas.

Jyrkkä rinne ei haittaa, ei edes kilometrin pudotus, eivät kiviset ja huonokuntoiset polut. Tältä polulta puuttui henkinen tuki, samoin sieltä katolta. Vieressä nouseva vuori olisi vienyt aavalta pudotukselta kärjen. Tai alemmassa rinteessä nousevat pari puuta, kenties vähän kasvustoa, puskia tai nokkosetkin olisivat kelvanneet. Niillä olisi tyynnytetty jostain kumpuava saarelaisen paniikki korkeuksissa.

Onneksi Jakob silloin aikoinaan Santiagossa heitti vaelluskeppinsä menemään. Legendan mukaan se tulla singahti Appenzelliin, tänne Kronbergin kylkeen ja sai aikaisiksi energisoivan lähteen. Sillä tämän polun keskellä todella tarvitsin voimaa. Ripulinkin uhalla join desikaupalla vettä. Epäilin hikoilleeni itseni pelkästä hermostuksesta nestehukan partaalle. Kapealla osalla ei nimittäin otettu repusta yhtään mitään, ei vesipulloa, eikä kameraa.

Siinä vettä maistellessani tajusin,  että joutuisin todennäköisesti kävelemään polun toistamiseen.Olimmehan Riikan kanssa päättäneet kulkea osissa Santiagon tien Sveitsin osuuden.Vesihuikan jälkeen tunsin oloni mainioksi. Mies sen sijaan alkoi nähdä siellä täällä sinisiä pieniä sammakoita.

This slideshow requires JavaScript.

Takaisin lähtöpisteessä, Kronbergin kuppilan terassila, tuoli tuntui hyvältä ja vakaalta istua. Käänsin katseeni vuoristoon ja dokumentoin siipensä levittäviä liitäjiä, mutten enää tuntenut tarvetta liittyä heidän joukkoonsa, vaan halusin keskittyä eteeristen tunnelmien sijaan realiteetteihin. Adrenaliinin ylituotanto nimittäin johtaa nälkään. Lieneekö sitä silmälläpitäen vai kohtalon oikku, mutta ruokalistalla ei ollut mitään kevyttä; kasvissyöjä saisi täällä tyytyä pieneen alkusalaattiin.

Vuorelta laskeuduttuamme Jacobsbadin aseman vierestä löytyi nunnaluostari, Kaputzinerinnen Kloster (josta ottamani kuvat onnistuneesti kadotin). Kyltit veivät luostarin pieneen kauppaan, josta ostettiin tuliaisia, tummaa minttusuklaata ja valkosuklaata, jossa oli aronian marjoja, ja lisäksi pieni pullo mustaseljalikööriä. Nunnilla on bisnekset hallussa, sillä suklaista veloitettiin melkein kahdeksan frangia/100g. En oikeastaan tiedä miten nunnat suhtautuvat maallisiin nautintoihin, mutta ehkä tuo on hinta pienestä synnistä.

En resumen: En un sabado queríamos hacer una vuelta pequeña y comoda, un poco de sol, aire fresco y buen almuerzo. Así que fuimos a Appenzell, a Kronberg, una montaña de 1663 m. Caminamos la vuelta alrededor del pico, la vuelta de energía. Según la leyenda, Santiago tiró su bastón en Satiago de compostela y vino hasta aquí y en ese punto nació una fuente. Tomámos agua y me sentí refrescada. Mi compañero mantañero (que no vio ningún problema con el camino tan angosto, que era de dos zapatos de caminar, a la par de un guindo) en vez empezó a ver ranas azúles por todo lado. Yo sólo vi un camino, donde mis pies eran como burros, no querían tomar ni un paso. Tal vez el tiene razón: la mejor altura para mi, es en el nivel del mar.

Kurzgesagt: Kronberg sollten auch die Leute von Romandie besuchen, schrieb jemand in der Tagesszeitung. Wir, von Deutschschweiz, hatten den Berg auch nicht erlebt. Also, hinauf marschieren! Oder eigentlich: hinauf mit dem Seilbahn! Oben wollten wir den Kraftweg laufen. Etwas gemütliches für Samstag, frische Luft, Sonne, Mittagsessen…und schwer war es nicht, nur für mein Gehirn. Der Weg war teilweise so schmal wie zwei Wanderschuhen und meine Füsse meinten “Das war´s”. Ich konnte keinen Schritt nehmen. Nur ein paar Bäume neben dem Hang oder wenigstens einige Blümen hätten schon geholfen. Aber es war zu Steil und dann zu flach, bis Bodensee und nach Deutschland. Ich brauche Bergen neben mir um mich sicher zu fühlen, war meine Theorie. Zum Glück gab es Jacobsquelle auf dem Weg und mit dem Wasser haben wir uns erholt und konnten weiterlaufen. Ich – ziemlich ohne Probleme und er – na ja, er sah einige blaue Frösche ab und zu. Vielleicht hatte der Wasser mehr Kraft als wir hätten geglaubt.