Ulkona +30 ja risat, sisällä ehkä pari astetta vähemmän. Ikkunaluukut kiinni istun läppärin edessä ja varustaudun Oopperaa kaikille -tapahtumaan. Varmuuden vuoksi kävin tätä ennen dippaamassa itseni kolmesti järveen. Valitettavasti ylämäki kotiin aiheutti putousmaisen hikoilukohtauksen ja kotona turvassa ajattelin jo, etten enää lähde ulos. Tai ehkä sittenkin, mutta vasta lokakuussa.

En ole käynyt Zürichin oopperassa yhtä monta kertaa kuin olisin halunnut, sillä liput perheelle ovat samaa luokkaa kuin lento Suomeen ja vaakakupissa kyllä jälkimmäinen voittaa. Mutta nyt, kansanjuhla yhdistettynä Verdin oopperaan, tällä kertaa olisin tikkana paikalla.

Oopperassa ollaan tietoisia, että sen edustalle kerääntynyt väki ei ehkä ole kaikkein sivistyneintä oopperamielessä. Facebookiin ilmestyy tiedonhaluisille simppeli versio Naamiohuvien, Un ballo in maschera, juonesta. Playmobilhahmoilla leikitystä versiosta ymmärrän, että kyse on Ruotsin kuninkaasta Kustaa kolmannesta, Ulrikasta ja Renatosta. Kolmiodraamaa siis.

Olen mielestäni varustautunut koitokseen hyvin, kun läksytkin on tehty. Puen housut joilla on hyvä istua maassa ja sujautan kassiin vesipullon, puhelimen ja rahapussin. Ohelma alkaa puoli kuusi. Kymmenen minuttia sitä ennen marssin Sechseläuten aukiolle oopperan eteen. Kaksi kolmannesta aukiosta on täynnä. Osa porukasta istuu niiden muutaman äärimmäisellä laidalla olevan puun alla, loput sivelevät aurinkorasvaa ja asettelevat aurinkohattuja.

Paikalle valuu kokonaisia perheitä vauvasta vaariin, piknikkorien ja ruokakassien kera, viininjäähdyttimet käsissään, kylmän valkoviinin kaula ulos kurkottaen. Lähes kaikilla on jo edellisvuosilta oopperan taiteltavat tuolit pussukassa olkapäällä. Niitä saa ostaa viidellätoista frangilla. Vaihtoehtona on oopperan viltti, 5 Fr.

Tajuan, että olen liian aikaisin paikalla. Varsinainen ooppera alkaa vasta pari tuntia myöhemmin. Aukiolla on sietämättömän kuuma ja käyn viereisessä marketissa ostamassa jätskin. Kuten varmaan puolet niistä, jotka ovat tulossa ulkoilmaoopperaan. Seison varmaan vartin kassajonossa ja ihmettelemme edessäni olevan naisen kanssa yhtä tyhjää kassaa. Eikö siihen löydy ketään rahastamaan vaikka vain jätskiostoksilla olevia? Lopulta nainen pääsee maksuhommiin ja kassa tervehtii yleismaailmallisella “Hallo”:lla. Minulle sama kassa sanoo “Bonsoir!” Häh? Vastaan “grüezibonsoir”. Ihme etten lisää vielä “moi!” Painelen vauhdikkaasti sähköportaita ylös painostavaan ulkoilmaan.

Käyn jätskin kera tarkastamassa tilanteen. Aukio täyttyy. Ja lähden seuraavalla junalla kotiin.

Kotona yritän käyttää odotteluajan tehokkaasti ja pesen kylpyammeen. Tajuan, etteivät varusteluni koitokseen olleet sittenkään normimittaiset, tyylikkyydestä puhumattakaan. Päätän sivuuttaa tyylin ja pakkaan marimekon kangaskassiin peiton, jolla on ennenkin istuttu maassa, evääksi suolaisia kokojyväpipareita ja Gruyere-lohkoja. Surrautan vielä smoothiepurkkiin juoman vesimeloonista, hamppuproteiinipulverista ja limetistä. Maistuu karmealle ja väri on erehdyttävästi hometta muistuttava. Mutta kylmää ja virkistävää iltapalaksi helteellä.

Otto kaksi: jälleen kymmenen minuttia ennen alkua olen paikalla. Mietin monta litraa tämä ihmismassa on hikoillut sillä aikaa, kun olin kotona suhteellisen viileässä.

Poliisi on myös paikalla. Ja ambulanssit. En pidä itseäni hysteerisenä, kun mietin mistä suunnasta mahdollinen väkijoukkoon ajaja tulisi. Päätän etsiä istumapaikan vastakkaiselta puolelta. Enkä halua 10 000 ihmisen väkijoukon keskelle.

Ei silti että pääsisinkään. Kävelen massan reunaan ja totean, ettei tässä ole juuri valinnan ongelmaa. Aukio on täynnä ja sitä rajoittaa yhdeltä puolen kulkevat raitiokiskot, toisaalla autotie. Istun toiseen ääripäähän, ainoaan kohtaan minne mahdun ja näkymä on tämä:

Minä täällä, missä ooppera? Avaan eväsboksini ja narskuttelen juustoa. Hörppään smoothiani ja päätän juoda sen kokonaan, niin pääsen siitäkin tuskasta ja saan nesteytytettyä itseni. Vieressä lapsiperheen vaippaikäiset silmäterät kuopsuttavat puita ympäröivää hiekkamaata tehokkaasti. Aivastan ja ihmettelen, miten oopperan laulu ei ylitä hiekan rahinaa. Toisaalta vieressä eteeni availlaan tehokkaasti klappituoleja ja järjestellään mukavuuksia, viinipullo on avattu ja heitä naurattaa tilanne, jossa itse tapahtumaa ei näe ja siksi he jatkavat juttelua. Istun jalkakäytävän reunalla ja päätän kirjoitella kaupungin toisella puolen olevalle tyttärelleni. Välillä nousen katsomaan mitä skriinillä tapahtuu. En saa mitään tolkkua.

Volyymi ympärillä kasvaa, poliisi tarkistaa jonkun nuoren miehen papereita, autot huristelevat ja ohikulkevat iloiset tyypit ottavat osaa oopperaan kiekumalla. Varttia myöhemmin tytär on vieressäni ja lähdemme kotiin. Seuraavana päivänä luen lehdestä miten mahtava tapahtuma oli, kuinka oopperaa seurattiin Luganossakin ja kuinka tähdet tulivat parvekkeelle tervehtimään ulkona näytöstä seuraavia.

Kenelle ulkoilmaooppera oli sitten tarkoitettu? Köyhille? Piheille? Kansalle? Ohikulkijoille? Niille jotka eivät koskaan muuten tulisi oopperaan? Epäilen, että kaikkia näitä oli paikalla ja varmaan myös niitä, joista tulee uusi oopperasukupolvi. Ja varmaan myös niitä, jotka periaatteessa pitävät oopperasta, mutta käyvät harvoin. Mutta väitän, että ulko-ooppera vaatii enemmän omistautumista asialle kuin lippujen osto sisänäytökseen. Kaiken pitää natsata: ajoituksen, sään, nesteytyksen ja ravinnon. Mutta Oper für alle ei ehkä sittenkään ole oopperaa kaikille.

En resumen: Opera para todos, así se llama en Zürich el evento en Sechseläutenplatz. Transmitieron la opera de Verdi, Un ballo in maschera, abajo del cielo azul y que llegó a ser? Una fiesta de verano. Vinieron familias desde bebés hasta los abuelos con canastas de picnic, con botellas de vino, cobijitas y sillas plegables de opera de los años anteriores. La plaza se llenó tanto, que cuando yo vine, ya no había campo en ningún otro lado que en el otro extremo. Había estudiado el complot en facebook, donde la opera de Zürich había hecho un videillo jugado por los muñequitos de Playmobil. Un triángulo amoroso iba ser. Por dicha sabía al menos eso ya que no vi la pantalla, ni oí la música. La próxima vez voy a ver opera adentro en la opera y de mi propia silla, preferiblemente cerca del escenario.

Kurzgesagt: Opern für alle, so heisst es. Ich hatte meine Uftzgi gemacht, das Playmobil-video von dem Opernhaus über Un ballo in maschera in Facebook geschaut, das heisst, optimal vorbereitet. Das Wetter war fast zu perfekt, die Leute mit piknik-Körbli und Zürich Opernhaus -Klappstühlen wanderten Richtung Sechseläutenplatz. Zwei Stunden später, nach dem Vorproggram, war der Platz voll und ich am Rand, sitzend auf dem Trottoir. Leider konnte man weder Musik hören noch Bildschirm sehen. Das nächste Mal Oper lieber im Opernhaus. Mit reserviertem Platz.