Hikisen ja levottomasti nukutun keskieurooppalaisen loppukesän yön jälkeen istun pihalla, kahvikupissa aamupalan lopuksi santsiannos ja katselen järvellä kiitäviä soutajia. Vielä on rauhallista, vaikka  rakennustyömaalla porataan ja naapurilla on pyykkipäivä. Lintuja lentää valtavina parvina jättikuusesta lehtikuuseen ja takaisin. Keräilevät joukkoja syksyä ajatellen. Mutta näistä lämpötiloista on kyllä vielä syksy todella kaukana.

 

 

Lämmintä oli myös pohjoisessa niiden muutaman viikon ajan, jotka vietin Ivalossa. Porot jolkottivat teillä paarmoja karussa ja vaikuttivat vähän tötteröisiltä, ehkä janoisina. Tai sitten ne vain ovat sellaisia, mene ja tiedä. (Porotuntemukseni on yhä vielä alkeellista ja rajoittuu kuvakirjoihin, YLE:n videoon joulupukin lähdöstä reissuun ja näihin muutaman viikon havaintoihin.)

Yritän miettiä Lappi-saldoa, nähtyä ja koettua, minkä sorttista ja kuinka paljon. Heti suoraan sanoisin, että saalista tuli reilusti. Kuten lakkahilloa, jota äsken laitoin aamupuuron sekaan. Ne 500 kuvaa, jotka räpsin. Kovasti naurettiin. Uusia mukavia tuttavuuksia. Opettajana astuin uusille urille. Sain nauttia Pirminin ja Annen mutkattomasta vieraanvaraisuudesta ja ihmetellen todistaa heidän muurahaistakin ahkerampaa työtahtia, jota ei hidastanut kuin saunanjälkeinen raukeus ja sekin vain hetkeksi.

 

 

 

Öisin tepastelin terassilla muistuttamassa itselleni yöttömästä yöstä. Yöuinti tuntui päivällä ihan mahtavalta idealta, yöllä taas laskeutuminen Pirminin rakentamia kiviportaita järvenrantaan ja nousu ylös talolle liian herättävältä. Siksi istuin vain portaalle ja katselin usvan leijumista, luonnon rauhoittumista valoisassa, satunnaisen hyönteisen lentoa.

Todistin myös yöttömän yön päättymistä, muistaakseni 22.7. Yö oli pitkän tauon jälkeen nälkäinen ja haukkaili isoja paloja päivästä. Jo muutamaa päivää myöhemmin aurinko laski kello 0.46 ja nousi 1.47.

 

 

 

Tapasin naisen, joka kertoi olevansa toimittaja ja poromies. Juttelin karhunkaatajan kanssa, olin lähellä rapsuttaa sympaattista Suomenpystykorvaa, rotunsa lähes täydellistä edustajaa, kuulemma. Näin karhun paljaaksi raastamia puunrunkoja ja jalanjäljen, luultavasti ahman ja ymmärsin, että tässä on eläin, jota saatan hiukan pelätä. Ennen en osannut, koska en tiennyt niiden olevan petoja, jotka tappavat poroja.

 

 

 

Luulin tuntevani kaikki suomalaiset viheliäiset otukset, mutta polttiaisista en muista koskaan kuulleeni, siis Lapista puhuttaessa. Tropiikissa on useampikin samantyyppinen hyönteinen; pienenpieniä ja jättävät ikävän jälkitunnun. Mutta että pohjoisessakin. Googlaaminen epämiellyttävien asioiden suhteen kannattaisi jättää vähemmälle, senkin opin. Kaavakuviossa näkyi, kuinka polttiainen ensin pistää ja sen jälkeen kärsällään longottaa reikää kraaterimaiseksi päästäkseen paremmin apajille. Tieto lisäsi vain toivoa siitä, että me emme koskaan kohtaisi.

Tuntui hyvältä kävellä paljain jaloin, kun kävyt pistelivät jalkapohjia. Poroilta jäänyt rutikuiva jäkälän jämä rutisi jalkojen alla ja kuulosti natisevalta pakkaslumelta. Kuivat papanat toimivat myös jalkahierontana metsäpolulla.

 

 

Opin myös kaikenlaista, Lappi-tietoutta ja että Ivalon lentokentällä pyydetään “tiketti”, eikä matkalippua tai tarkistuskorttia, boardinpassista puhumattakaan. Ja myös kuinka kuivata salaatti ilman linkoa, ei sillä että sellaista olisin koskaan käyttänyt. Mutta nyt tiedän, että pestyt lehdet voi kääräistä pyyheliinaan ja siitä vain pyörittämään. Mieluusti ulkona tai joutuu kuivaamaan seinät.

Mutta tässä kaikki tältä erää, sillä reissu Ivalon syksyyn on kohta jo ovella. Ja sitä ennen vielä paljon tehtävää.

 

 

En resumen: En Laponia tomé mil fotos, recogí moras árcticas de los que ahora disfruto en la jalea que cocinamos, ví el sol ponerse por la primera vez en meses, me topé con un hombre que ha matado osos, con un perro cazador finlandés y con una periodista que también tiene renos. Y ahorita voy allá de nuevo, a conocer el otoño lapones.

Kurzgesagt: In Lappland habe ich hunderte von Fotos genommen, Moltebeere gepflückt und jetzt als Confitur geniesse, den ersten Sonnenuntergang seit Monaten in Ivalo gesehen, mit einem Mann getroffen, der Bäre gejagt hat, mit einem finnischen Jagthund und mit einer Journalistin, die auch Rentiere hütet. Und bald gehe ich wieder dorthin, um den nördischen Herbst kennenzulernen.