Jos tapahtumakrapula olisi olemassa, Zürich saattaisi kellua sen jälkimainingeissa. Valtava naisten lakko, joka vyöryi kaduille suurina massoina, riemua ja euforiaa, tarvetta muuttaa asioita. Sitten Pride, siinäkin tasa-arvosta ja hyväksynnästä kyse. Ja nyt tavallista arkea. Jälkipuintia, muuttuiko mikään, muuttuuko mikään, onko niin kuten Sveitsissä tavallista, jotain pääsee pintaan ja peitellään sen jälkeen hiljaiseksi.

Pöyhimisen ja ruodinnan, tekemisen ja pohtimisen keskellä tarvitsin jotain selkeää. Oli harmaita päiviä, rankkasateita; väritkin tekisivät hyvää. Siispä museoon. Konstruktiivisen, konseptuaalisen ja konkreettisen taiteen pariin. Ei mitään pieniä yksityiskohtia, vaan reiluja ja selkeitä linjoja.

Zürichissä on monta kymmentä taidetta esittelevää museota ja galleriaa, ties mitä tilaa. Haus Konstruktiv on yksi hämmentävimmistä. Kassan takana on ovi, joka näyttää hyvin yksityiseltä tai ainakin todella suljetulta. Sieltä mennään ensimmäiseen näyttelytilaan. Valoa, valtavia ruutuja, punaista, sinistä, lilaa. Arizonassa asuva Olivier Mosset on kuulemma yksi tärkeimmistä elävistä sveitsiläisistä taiteilijoista.

Ja minä ajattelen, että ei ole totta, maksoin 16 frangia tästä.

Liian vähän, liian vähän yritystä, nakutti takaraivossa. Huomasin, että näyttelyä jatkui toisen rautaoven takana.

Okei, ei sittenkään niin paha. Sitäpaitsi tämä on yhtä valoa, kirkkautta, raikkautta.

Ja samalla taas oli pakko kysyä, että miksi nämä värilliset ovat taidetta, mutta jos minä ne olisin maalannut, se olisi vain väriä. Opiskelemani estetiikan teoriat olen jo unohtanut.

Päätin myös unohtaa sisäisen mutinani ja vain todeta, että tässä tilassa on hyvä hengittää, selkeä olo. Siksi se on taidetta. Tai jotain sellaista ihmiselle hyvää tekevää.

Valoilla luodussa sinisessä huoneessa taiteen vaikutus iski heti. Aldo käski kuvata seinää ja hän kävelisi töppöaskelin kameran edestä, tietenkin ääniefektein. Syntyi 9 sekunnin taideinstallaatio, Mossetin inspiroimana.

Museon tilat on jaettu useampaan kerrokseen, joihin mennään rappukäytävän kautta. “Tässä olisi tämmöiset suojat, saa laittaa, mutta ei ole pakko,” meille sanottiin. “Siis lattian vai kenkien takia?” “Jos on kalliit kengät, ettei likaannu tai mene pilalle.” Katsoin omiani ja menin ovesta sisään ilman suojia. Askel tömähti sepelille.

Jos edellisessä huoneessa oli valo, täällä vallitsi pimeys, rosoisuus ja kovat pinnat. Sementtitasoille sai nousta. “Annattehan silmien tottua hämärään.” Tanskalaisen Kirstine Roepstorff oli lapioinut paikalle aimokerroksen maa-ainesta, joka muuttui seuraavassa tilassa hiekaksi. Ajattelin sitä pölyä, joka nousee ilmaan. Yskitti. Nauratti. Se yksinkertaisuus, kaunistelemattomuus ja ne kulmat, joihin olisi voinut lyödä pään.

Valon ja pimeän jälkeen ei voinut muuta kuin käyskennellä vanhan kasvitieteellisen läpi, lorvia joen vartta, istuskella puun varjossa ja etsiytyä Street Food -festivaalin kautta parhaimman jäätelöpaikan luo. Makuaistit tarvitsivat vielä täyttymystä. Gelateria di Bernan jäätelö maistuu juuri siltä, mitä odotat. Tuoreelta vadelmalta, kookokselta, marsipaanilta.

-Ja selkeys oli tässä.

En resumen: A veces hace falta claridad. Arte ayuda, también un buen heladito.

Kurzgesagt: Manchmal braucht man Klarheit. Da hilft Kunst und auch eine gute Glace.