Ollakseni rehellinen, tuona päivänä olin suht pitkään toista mieltä. Ihan vastakkaista. Nimittäin, että huonoja retkiä vasta onkin ja juuri nyt eletään yhtä niistä. Ärtymyksen rajalla, mutta vielä toiveikkaana katselin kulmat lievässä kurtussa kukkuloita, joille ei päässyt, joki jonka ympäristö ei viehättänyt ja polkuviittoja, jotka veivät liian kauas.

Tilanne oli siis tämä. Olin valinnut huolella kohteen, tehnyt eväät, vedellyt aurinkorasvaa, sillä helle oli melkoinen, ja pakannut porukat kasaan. Glarus on kantoni noin tunnin päässä, upeita rinteitä, eikä luksuspaikkoja tai instakohteita eli tilaa, tavallista väkeä tavallisin määrin.

Pienen pieni järvi, nuotion polttoa, kahvit, vähän tepastelua ympäristössä. Siinä kaikki, mitä halusin. Ei sinne kukaan tulisi, me mahtuisimme hyvin, ilman kasvosuojia, ilman stressiä kanssaihmisen hengitysmolekyyleistä.

Siinä missä tie lähtee pienestä kaupungista siksakkaamaan vähän ylemmäs seisoi oranssiliivinen mies. “Mihin matka? Mitä varten?” No patikoimaan. “Juu ei. Kun on korona ja kaikki, tiedättehän… Ainoastaan, jos olette menossa hotellille tai on muuta tähdellistä asiaa.”

U-käännös ja mietintää. Ei haittaa, sanottiin, ajellaan eteenpäin ja etsitään eväspaikka. Koko laakso vain tuntui olevan kaupunkialueen ulkopuolella yhtä rämppälää, teollisuutta ja asuintaloja. Schwandenin luona luovutettiin. Pysähdyttiin parkkipaikalle, reput selkään ja joen varrelle tallaamaan.

Tästä kohtaa lähdettiin viime vuonna ylös, kohti Leglerhütteä, mahtava retki, sinne haluan uudestaan.

Vaelluskengät kopisivat järjettömän kokoisen tuntuisina asvaltilla. Mutta onhan maisema kaunis, kun kääntää katseen ylös, totesin. Vuoret, vehreät. Huumaava aurinko. Ja joki, se on smaragdin värinen, janottavan pirskahteleva. Näin tässä kohtaa myös rappioromantiikkaa.

Tunnin verran jaksettiin tallata, polku vei kauemmas joesta, väliin tuli rakennushalleja. Hiki. Jano. Nälkä. Ei penkkiä, ei niittyä.

Onhan se hitto, puuskahdin ja käänyttiin takaisin.

Autossa oli ainakin sata lämmintä. Onneksi Hilja oli tehnyt popcornia, se on yllättävän lohduttavaa mönkään menneiden suunnitelmien kohdatessa. Ja olisi toiminut hätävarana nuotion sytytysongelmissa. Tiesitkö sen? Hyvin rätisee tuli, vaikkei sytykettä luonnosta löytyisi, kunhan repussa on poppareita. Kosteiden säiden kikka.

Ajettiin tietä yhä eteenpäin ja olisin lähtenyt ylittämään solatietä, sieltä olisi varmasti löytynyt sekä polku että eväspaikka. Mutta aika ei olisi riittänyt siihen. Oli tapaaminen illansuussa.

Kotona mentiin suoraan pihalle. Järvimaisema, aurinkoa, höyryävät kahvit termarista, leivät valmiina. Miksi edes lähdettiin täältä minnekään? Tässähän on täydellistä.

En resumen: El cantón Glarus no nos dejó ir al monte. Caminámos un rato por el rio en un día espectacular, pero entre edificios industriales. La pausa de café no lo tuvimos hasta que en casa, por falta de un lugar bonito, por falta de un potrero. Para qué salir si todo está perfecto en nuestro jardín, al frente del lago?

Kurzgesagt: Kanton Glarus wollte nicht, dass wir zur Obersee wandern. Deswegen sind wir am Fluss gelaufen, zwischen Industriegebiet und die Bergen oben mit Sehnsucht geschaut. Zurück zu Hause, im Garten, mit Seesicht haben wir Kaffee aus Thermoflasche serviert und die Sandwiches gegessen. Hat gut geschmeckt. Hätten wir auch ohne die Reise nach Glarus machen können.