Ruskapatikka – kun halusin halata maailman isointa kuusta

Ruskapatikka – kun halusin halata maailman isointa kuusta

St. Martin St. Gallenissa kuulostaa siltä, mitä syksyllä tarvitsee: energiaa. Väittävät, että sieltä löytyy useita voimapaikkoja ja lisäksi maailman jykevin kuusi. Ei sillä, että olisin herkkä väitetyille väreilyille, mutta ikivanhan kuusen voimaan kyllä uskon.

Alku vaikuttaa päinvastaisesti. Viimeiset kilometrit kylään eivät taitukaan autolla kuten luvattu, vaan tie on suljettu liikenteeltä. Joten kulkuneuvo jää patosillalle. Aldo ei kuulemma koskaan vapaaehtoisesti jättäisi autoa niin epävarmaan kohtaan. Minusta padon sortumistilanteessa auton menettäminen olisi pieni huoli.

Joten jalan eteenpäin mars. Yhden kaistan tie on tasainen ja kulkee patojärven reunaa. Kahdesti marssimme kivisen muhruisessa kapeassa tunnelissa. Järvi, padottu tai ei, on huumaavan turkoosi. Tässä huomaan energiat ja lumoudun kokonaan ruskankeltaisen ja turkoosin yhdistelmästä. Taas kerran mietin villapaitaa. Näillä väreillä. Jos suunnittelen, kutooko joku?

St. Martinin kylän liepeillä tajuan miksi autoliikenne on poikki. Kylä oli täpärästi välttynyt päätymästä joen vietäväksi. Mutta toisaalta, se on jököttänyt paikoillaan jo 1300-luvulta lähtien, joten kohta on kai valittu huolella. (Kylästä lisää seuraavassa postauksessa)

Tavaraa, siis puita, kiviä, hiekkaa, vettä, on tullut kahdelta suunnalta vuorilta ja massa vienyt sillan sekä ison alueen ympäristöstä. Jokiuomassa riittää leveyttä ja laveutta, niukasti vettä.

Pohjilla jolkottaa otus. Muhevahäntäinen kettu hypähtelee, tutkiskelee ja kun olen ottamassa kuvaa, se huomaa ihmiset ja saa sätkyn, ryntää siksakkia ylös joenvarrelle, missä lopulta on pöheikköä.

Ensimmäiseen yhdistettyyn energia- ja kulttipaikkaan on kaksi tietä, meillä valittuna jyrkempi ja nopeampi vaihtoehto. Polku ja todennäköisesti sille viittaavat kyltit vain ovat jäänyt kaiken roinan alle. Luotan Suuntoon kuin raamattuun ja lähdin vinttamaan metrien korkuisen epämääräisen kasan yli, kohti kanjonin päätyä, oletettua suuntaa.

Suunto on kuitenkin yhtä pihalla kuin minä. Aldo sen sijaan löytää roinaosuuden jälkeen porrasmaisen ja rapaisen liukkaan polun, joka nousee tiukasti ylös. Sinne.

Huippu ja risti löytyvät ja tässä kohtaa jalkani vapisevat. Energian lisääntymisen sijaan tunnen, kuinka paikka imee voimista loputkin. On pakko istahtaa ja syödä pari rypälettä. Kapea tornimainen huippu sortuu taatusti jokeen seuraavan tulvamaisen sateen aikana.

Loppuretki on ainoastaan hikistä, joten siitä pisteet reitille. Seuraavaksi etsimme kuusta ja kyltin mukaan myös Friedhöfliä, pientä hautausmaata. Muutama risti rinteessä; rauhallinen paikka levätä.

Samalta reitiltä löytyvä kuusi loistaa poissaolollaan. Kävelemme polkua eteenpäin ja olemme todella sivussa gpx:ien osoittamalta reitiltä. Tovin jälkeen pyörrämme ympäri. Maailman suuri kuusi? Ihan sama. Läpimitan piti olla 1,84 metriä. Se pitänee paikkansa, mutta maailman suurin se ei ilmeisesti kuitenkaan ole. Kotona pitkään selailun jälkeen löydän jonkun postaaman käsin piirretyn kartan. Kuuselle olisi ollut vielä matkaa. Olisi vain pitänyt uskoa, ei epäillä.

Kontrastit kanjonissa ovat aivan uskomattomat. Olen heittää luurillani alppinaakkaa. Kuvat eivät meinaa onnistua millään. Sen lisäksi henki huuruaa. Alkumatka kuljetaan kirpakassa pakkassäässä ja varjossa, mitä ylemmäs mennään sitä enemmän on kesä, kissankelloja ja heinän tuoksua.

Eikä juuri ketään missään. Koko pätkällä näemme kourallisen väkeä. Lehmätkin on viety jo alavammille maille, murmelit vetävät hirsiä koloissaan.

Hengitän värejä, huokailen keltaista ja sen sävyjä.

Malanseralpilla istahdamme kaltevalle niitylle ja kaivamme kullanarvoiset eväät esille. Suomesta roudattu ruispala maistuu ihanalta, jälkkäriksi Kotkassa iskän kasvattamasta kesäkurpitsasta Tytin leipomaa kakkua. Eipä sekään kesäkurpitsa tiennyt nousevansa meren tasolta yli 1800 metriin.

Laskeudun melko vastentahtoisesti aurinkoiselta alpilta on kanjonin varjoon. Silmät tottuvat pikkuhiljaa, eikä ole yhtä kylmä kuin aamusella. Lehtikuuset ja koivujen muutamat jäljellä olevat lehdet loistavat keltaisina ja kukapa olisi ajatellut, että ne pääsevät erityisesti oikeuksiinsa järven turkoosia vasten.

Voimalliset värit tunkeutuvat silmiä pidemmälle, tuntuvat tulevan mukaan kotiin. Siihen kyllä uskon. Luonnon väriterapiaan.

Sumuvyöhykkeellä.
Fogzone.
Lupaavaa!
Very promising!
Padon sivussa kalliossa on luolastoja.
By the dam there are some kind of holes.
Tämmöinen vuoristopatikkapolku. This kind of mountain hiking path.
Koivun viimeiset lehdet.
The last leaves of birch.
Reikä tunnelissa.
A hole in the tunnel.
Kettu säntää salamana pakoon.
The fox running for his life.
Tuhoaluetta ja St.Martin. Distruction area and St Martin.
Ensimmäinen voimakohta.
First energyplace.
Lehtipuu, jonka oksilla kasvaa kaksi kuusta.
A hardwoodtree with two spruces.
Pieni hautuumaa. A tiny cementery.

Vuoret. Mountains.
Apina vuorella? Tästä vuorelle?
A monkey in the mountain? Here to the mountain?
Polku varjossa. A path in the shadow.

Ruskaa. Fall colors.
Vihdoin auringossa. Finally in the sun.

Lisää syksyvärejä ja vähän talvea. More fall colors and a bit of winter.
Paussi. Time to rest.
Ruisleipää Suomesta. Ryebread from Finland.

Tyytyväiset patikoitsijat.
Happy hikers.
Yhä aurinkoisessa osassa.
Still in the sunny part.
Lehtikuusi. Larch.
Päivä kääntyy iltaan.
Turining to evening.
Hämärämpää, mutta keltainen näkyy yhä. Darker, but you still see the yellow.
St Martinin liepeillä. Almost in St Martin.

En resumen: La lema del viaje, El afuera nos espera! Fuimos a buscar lugares de buena energia. Y encontrámos terápia de colores.

Kurzgesagt: Wir haben Kraftorte gesucht und sind in Farbtherapie gelandet.

Patikan pelastava alppivaarin käsi

Patikan pelastava alppivaarin käsi

Syksyllä täytyy olla tikkana säiden kanssa, jos haluaa aurinkoon. Sitä luulee, että tätä tämä nyt on, yhtä harmautta, sumua ja pilveä. Odottelee taivaan repeämistä. Vetää verhot kiinni ja paketoituu peittoon.

Sääihmiset huutelivat kuitenkin, että nyt liikkeelle, upeat olosuhteet, kauas näkyy valtavan hyvin, hopihopi vuorille.

Mikä ihana tunne, kun hissin noustessa hiljaisessa pilvessä harmaille kasvoille alkoi pikkuhiljaa loistaa aurinko. Se lämmön kontrasti, kylmä koppi, yhä reilusti lämmittävät säteet.

Harmaan hutun jälkeen aurinkoa.
Sun after the gray cotton wool.
Churfirstenin huiput toisella puolen.
The peaks of Churfirsten on the other side.

Jonkinlainen syyslaiskotus ja varmaankin monet tekemiset rästissä pistivät lähtemään vain lähelle. Ei mitään pitkää matkantekoa, ajatuksena vain nousta vielä tänä vuonna kävellen yli 2000 metriin, sillä hyvin pian olisi jo talviset olosuhteet.

Maschgenkammin asemalla kuhisi lapsiperheitä, kaikenlaisia porukoita, auringonnälkäisiä. Kiersimme lämmön puolelle. En ollut edes miettinyt retkeä kovin tarkkaan, kunhan ylhäällä ja jonnekin. Levitin asemalta mukaan tarttuneen kartan ja näytin, että mitä jos tuonne ja sitten tänne.

Patikan alku: Maschengamm.
Start of the hike: Maschgenkamm
Ensimmäinen tauko: Leist.
First break: Leist.
Maailma on pilvimerta.
The world is a cotton wool sea.

Seitsemän huipun patikka oli ollut mielessä joku aika sitten, mutta laskin tunteja ja päivää, hetkeä, jolloin oltaisiin varjossa, koska aurinko menisi vuoren taa. Oli liian kylmä olla rinteessä enää niihin aikoihin, joten päädyttiin kolmeen huippuun. Neljännen olisi saanut heti lähtiessä ylitettyä, mutta otettiin rauhallisesti, sightseeingin kannalta ja nautiskellen.

Leistille noustiin 2222 metriin. Aika hyvä ja tasainen lukema hymisin. Churfirstenin huiput pistivät pilvimassasta esiin kuin lohikäärmeen selkä. Polku nousi mukavasti, mudassa olin liukua takaperin. Paikoittain maa oli niin jäässä, ettei edes sauvaa tarrannut kiinni.

Terävämpiä pikkuhuippuja.
Sharp small peaks.
Gulmenin huippu näyttää liukkaalta ja missä polku?
The peak of Gulmen seems slippery and whatabout the path?
Kuvatodiste, että Rainissaltsin huipulla olin vielä hengissä.
A document to show, I was at the Rainissalts peak still alive.

Jo melkein ylhäällä tuli toppi. Kaarteessa polku oli kapea, pudotus tietenkin vieressä ja edessä ehkä metrin pätkä jäistä, alaspäin viettävää parinkymmenen sentin polkua. Puntaroin, että minne saan sauvat, kuinka jarrutan, jos kenkä lipeää. Hikoilinkin hiukkasen ja myöhemmin huomasin purreeni huulen rikki. Takaa kuului ranskaksi ohjetta (koska me puhuimme espanjaa). Aldo kertoi jälkeenpäin, että mies kehotti kävelemään kuin kotona. Juupa juu, kotona olisin jo varmaan lentänyt selälleni, iskenyt kallon maahan ja makaisin tajuttomana reippaan askellukseni takia.

Alppivaarin manööveri oli sitä luokkaa, että nyt epäilen selässä lepatelleen siivet. Hän ohitti ensin Aldon ja tuli taakseni. Kerroin, että kenkäni eivät ihan satavarmasti pidä tuossa ja vaari naurahti, kyllä ne pitää. Painauduin seinämää vasten ja hän sauvoineen muineen, lyhyine jalkoineen, koukkasi rotkon kautta ohitseni ja hyppelehti huonon kohdan yli.

Kirkassilmäinen alppimenninkäinen ojensi kätensä ja minä tartuin. Uskoin ja astuin.

Nyt ajateltuna voin visualisoida monta tilannetta, kuten esim. että olisin horjahtanut vaarin mukaan vetäen. Sain vain pienen henkisen köyden ja selvisin ihan hyvin.

Se on se jää, johon suomalainen suhtautuu hyvin kunnioittavasti. Varsinkin kaltevilla pinnoilla. Tavallisena kuivana kesäpäivänä tuskin olisin paikkaa edes sen kummemmin ihmetellyt.

Rainissaltsin huipulla henkilö, vasemmalla pieni piste.
A person on Rainissalts, a dot left hand side.
Gulmenilla on talvisemmat olosuhteet. Lumisissa kohdissa ei juuri kuvailtu.
By Gulmen it gets wintery. No pictures of the snowy parts.
Ylhäällä!
Made it!

Mies jatkoi matkaa mahdottomalla vauhdilla, välillä mudassa liukastellen, silti tiukasti vetäen.

Huipulla puhaltelin hetken ihan vain maiseman takia. Nyt oli hetki keskittyä siihen. Maailma oli jaettu kahteen osaan, pilvien alapuolelle ja yläpuolelle.

Pieni saksalainen tyttö äitinsä ja isoäitinsä kanssa tuli iloisena letit heiluen ja totesi äidilleen: “Enhän ole kirjoillut kovinkaan paljon tähän mennessä?” Äiti siihen: “Et ainakaan ensimmäisen tunnin aikana”. Seuraavalla huipulla isoäiti oli varmaankin se, joka oli päästänyt ärräpäitä suustaan. Hän levisi maahan istumaan jalat harallaan uupumuksesta. “Sinä saat levätä, me jatketaan matkaa!” totesi tyttö.

Joka suunnassa upeita vuoria.
To all directions great mountain views.
Tästä sitten hoipakkaa alas.
And downhill we go!
Syksyn ensimmäinen lumipallo. Ja katse silti vuoristossa.
First snowball and still just concentrating in the mountains.

Toinen huippu oli lähinnä tasanko ja valmistelua seuraavaan. Pohdimme mitä siitäkin tulisi, sillä jyrkkä rinne oli valkoinen, eikä polkua missään. Päätettiin mennä katsomaan. Otin kuvan dokumentiksi – tänne asti olen päässyt, jatkosta ei ole tietoa.

Huipun juurella vastaantulijat vakuuttivat, että hyvä on nousta. Polku olikin lumeton, mutta paikoittain jalan alla oli jäätä ja sen alla mutaa, niin oudolta kuin se vaikuttaakin.

Tuolta ylhäältä tultiin tiukasti jarrutellen. Näyttää mukavammalta tältä puolelta.
Gulmen doesn´t seem that bad from this side.
Sächerseeli
Lampi. A pond.
Polkua. The path.

Huiput ovat pieniä, mutta oltiin sen verran ylhäällä, että vuoristomaisemia on joka suuntaan. Gulmenilla hikiset patikoitsijat näyttivät iloisen tyytyväisiltä, pyörivät ympäri kameroineen; älyttömän kaunista.

Housut sain rapaan polveen asti ja Aldon mukaan kangas on hiutunut jo vaarallisesti kankun kohdalta (tämä on pistettävä muistiin seuraavaa keikkaa ajatellen). Kengissä oli vielä kotonakin parin sentin kuiva mutakerros.

Tästä eteenpäin mentiin vain alaspäin, Gulmenin heinäistä rinnettä jarrutellen. Koukkasimme matkalla pienen järven kautta, joka oli tuttu ennestään ja sieltä takaisin kohti lähtöpistettä. Paitsi että pilvikerros oli painunut alemmas ja skippasimme hissin, jatkoimme vuoristopolkua vielä alemmas.

Vuoristohotelli Seebenalp. Mountain hotel Seebenalp.
Vähän vähemmän pilviä, mutta silti.
A bit less clouds, but still.

Tuuli puhalsi todella kylmästi, käsissä ei ollut tuntoa, mutta en jaksanut kaivaa hanskoja repusta. Pienet lammikot olivat jäässä, kasvustoa peitti huurekerros. Ilmassa tuoksui tuleva talvi.

Rompsoteltiin mäkeä alas kilometrin verran, sinne missä pilvet velloivat rinnettä kohti, peittivät yhtäkkiä näkymän ja virtasivat taas toisaalle.

Niin ja kuinkas ovat olosuhteet nyt? Voit käydä katsomassa live-kamerasta näkymiä – valkoista on!

Lehdet huurteessa aurinkoisen päivän jälkeenkin. The leaves are frozen even after a sunny day.
Syksyn värejä. Fallcolours.

En resumen: Las montañas

Kurzgesagt: Die Bergen!

Sanna, vuohileidi Isenthalista

Sanna, vuohileidi Isenthalista

Auringossa sinisen turkoonsina kimmeltävä Vierwaldstätter-järvi ja muhkeat vuoret, sen ajattelin kohtaavani, kun ajeltiin aamusella kohti Isenthalia, kylää Urin vuoristossa. Auton ikkunaan alkoi ropsua sadepisaroita ja epäilin ylhäällä olevan vain pilveä tai ehkä kaatosadetta.

Kiersimme järven mutkan toiselle puolen, uusille maille ja mannuille. Isletenistä lähtisi mutkitteleva vuoristotie ylös ja nousu piti ajoittaa niin, ettemme kohtaisi postibussia yhden auton levyisellä kulkureitillä. Aikaa oli hintsusti, mutta Aldo veti mutkia suoraksi costaricalaisella varmuudella ja bussi tuli vastastaan kylässä, siellä missä tilaa jälleen oli. Sannan mukaan on käynyt niinkin, että ylös on päästy autolla, mutta paluuseen ei enää ole riittänyt rohkeutta.

Olisiko tuolla joku herkullinen puska?
I wonder, if there were some green goodies for me?
Jano. Thursty

Honigbergin Sanna Laurén ja Markus Fehlmann asuvat Isenthalissa vuorten keskellä. Kovin monta taloa täällä ei ole, ei myöskään turistivyöryä tai ylipäätään hälinää. Lumivyöryjen ja joen tulvimisen varalta on kaapissa aina parin viikon ruokavarat. Luonto määrittää elämää ja sitä on kuunneltava.

Jätimme auton pikkuruiselle hissiasemalle, eikä laakson kurjasta säästä ollut edes aavistusta. Viimeinen rakennus tien varrella oli Sannan talli. Vuohet Onni, Sulo, Toivo ja Sisu tulivat portille kiinnostuneina tutkimaan vieraita.

Isenthalin laaksoa.
The valley of Isenthal.

Jotta voisimme liikkua laumana, piti meidän tutustua otuksiin. Ja vuohien meihin. Olin juttumatkalla, tekemässä artikkelia vuohivaelluksesta ja siinä asiaan perehtyessä harjailin vuoren kuvetta.

Itäsveitsiläinen rotu, Capra Grigia on harvinainen. Ainakin meidän kylän vuohiin verrattuna nämä olivat valtavan isoja ja vantteria, täyttä jämäkkyyttä. Sarvia täytyi vähän varoa, varsinkin pienimmät olivat vielä teräviä ja Sanna painotti, ettei niihin saa muutenkaan tarrata.

Alunperin ajateltiin nousta vuohien kanssa hissillä ylös, mutta Sisulla ei ollut vielä kokemusta köysiradasta, eivätkä toisetkaan olleet vielä tänä vuonna käyneet ajelulla, joten päädyimme lähtemään patikalle suoraan tallin edestä. Säätä täytyi myös tarkkailla. Pouta tuntui painostavalta; ukkosta oli luvassa puolilta päivin. Siihen mennessä haluttiin olla takaisin.

Hyvin mahdumme kaikki polulle. Tai sen viereen. There´s on the path – or beside- place for all of us.

Vuohet kurvasivat heti ensimmäisille maukkaille ruoho- ja voikukkamättäille ja siitä vähän edemmäs lähipuskiin. Tunsin sielunyhteyttä; ihan kuin minä. Eväältä eväälle. Tahmeahkoon lähtöön tepsivät Sannan huutelut. Kun yksi saatiin mukaan, tulivat toisetkin. Vuohet ovat muuten kaksikielisiä, ne ymmärtävät suomea ja sveitsinsaksaa.

Siellä missä rinne nousi, polku kapeni ja ihminen alkoi hengästyä, kipittivät vuohet varman vauhdikkaasti eteenpäin. Askeleen keveydessä oli mallia otettavaksi.

Metsässä olimme auringolta suojassa, silti juomapaussi oli pidettävä, niin vuohien kuin ihmistenkin. Vuohet tykkäävät myös yrttiteestä, mutta mukana oli ihan vain vettä. Sannalla oli taitettava kuppi, josta hän tarjoili vettä suojateilleen. Lopuksi hän otti hörpyn itsekin. Eläimet ovat ykkössijalla.

Vuohiasetelma, keskipisteessä Sanna.
A goat composition. In the middle, Sanna.

Ylempänä niittyaukealla pidimme paussin, vuohet etsiytyivät varjoon syömään ja lepäämään, me istahdimme ruohomättäälle. Sanna on kouluttautunut Svetsissä vaellusoppaaksi ja tuntee Urin rinteet ja polut kuin omat taskunsa. Markuksen kanssa he tekivät 2017 Urner Alpenkranz vaellusreittien oppaan uusiksi. He vaelsivat yhteen pötköön koko reitistön, 40 Etappia majatalolta majatalolle yhteen pötköön, kahden kuukauden aikana.

Huiput loistivat taustalla ja vieressä valkoisina ja harmittelin vähän, ettei aika ja sää antaneet periksi kiivetä korkeammalle. Laaksossa järven rannassa vallitsee leppeä ilmasto, siellä kasvavat palmut ja viikunat. Ylöspäin noustessa vaihtuvat kasvillisuusvyöhykkeet nopeaan tahtiin, pohjoisempiin lajikkeisiin ja lopulta jäätikköihin ja karuun vuoristoon. Puoli päivää tuntui ehdottomasti liian lyhyeltä ajalta. Tarvitsisin ainakin viikon näille seuduille. Voisin ilmoittautua vapaaehtoiseksi Sannan retkille, vaikka kantamaan vuohien vesipulloja tai muuten vain kuormajuhdaksi.

Sisu ei välitä, vaikka Aldo-ihminen nostaa sen sylkkyyn.
Sisu doesn´t mind the human-Aldo holding him.
Snäkkihetki.
Snacktime.
Hop yli!
Jump to the other side!
Taas jano.
Thursty again.

Sanna kertoi tulevansa päivittäin viimeistään kahdeksalta tallille siivoamaan ja ruokkimaan vuohet. Hän vie eläimet toiselle laitumelle päiväksi, tarkistaa, että niillä on kaikki hyvin ja tuo illalla taas takaisin. Tallissa asustelee myös kukko ja pari kanaa. Tuoreet tipuset ovat kotona pesukorissa lämpölampun alla kasvamassa.

Isenthalin seutu on Sannan mukaan Urin kauneinta seutua, samoin Maderanertal, missä he Markuksen kanssa viettävät kesää. Maderanertal kilkatti mielessäni kelloja. Sielläkään en ole käynyt, mutta olin jokunen viikko sitten suunnitellut sinne patikkaa. Jäi menemättä; sade tuli tielle.

Sisua pökittiin polulla taaemmas, vuohilauman peränpitäjäksi. Pienokainen ei ollut syntynyt täällä ja etsi vielä vähän paikkaansa porukassa. Välillä tunsin jonkun tulevan vierelleni, Sisuhan se siinä. Hetken se tepasteli samaa tahtia, kirmasi sitten muiden vuohien perään.

Pienokainen.
A baby.
Markuksen hunajasatoa.
Markus´ honey harvest.
Kukko pitää yllä järjestystä.
Keeping order.

Pienten purojen kohdalle oli hetken empimistä, mutta kevyellä hypähdyksellä vuohet olivat pian toisella puolen. Alamäessä, kivikossakin, kirmailu yltyi, vauhdikkaat hypyt veivät puolelta toiselle singahtelevia vuohia kohti laaksoa. Välillä pysähdyttiin rapsuttamaan päätä sopivien puunrunkojen kohdilla. “Sarvien väli kutisee”, kertoi Sanna.

Pilvet peittivät taivaan juuri takaisin tullessa. Markus odotti meitä terassilla kahvin ja piirakan kera. Itävallassa mehiläistarhausta opiskellut tarhaajamestari esitteli meille vielä ukkossateessa suojattinsa. Vuosi on ollut hankala, kylmä ja sateinen. Kukat eivät silloin avaudu kunnolla. Markus kertoi, että hänellä oli aiemmin mehiläisiä Luzernissa luostarin alueella, nyt ne ovat täällä. Vuosittain hunajasatoa kertyy satoja litroja.

Sannan järjestää patikoita ja vaelluksia vuohien kanssa sekä ilman, mutta myös joogan kera. Ensin päivä rinteissä ja illalla rentoutus. Tulevaisuudessa siintävät myös suunnitelmat vaelluksista hevosen kera.

Saan sata uutta patikkareitti-ideaa ja yöllä näen unta vuohista. Olen ollut vähän isommassa porukassa vuorilla ja tämä oli niistä ehkä erikoisin joukko. Omapäiset ja persoonalliset otukset olivat kuitenkin mitä parhainta patikkaseuraa.

Kaksi sisukasta. Minä ja Sisu. Two with sisu. Sisu and me.

En resumen: Las caminatas de Sanna en los Alpes de Uri son especiales no solo por el paisaje increible, pero por la compañia. Son rasa Cabra Grigia, enormes con cuernos grandes, pero divertidos y super simpáticos.

Kurzgesagt: Die Wanderungen von Sanna in den Urner Alpen sind einzigartig, nicht nur wegen der wunderschönen Aussicht, aber auch wegen der Gesellschaft. Sie sind Capra Grigia Ziegen, gros, aber lustig und sehr sympatisch.

Juliette Binochen ja Malojan käärmeen jäljillä

Juliette Binochen ja Malojan käärmeen jäljillä

Pakko päästä Sils Mariaan, ajattelin Sils Marian pilvet -elokuvan jälkeen. Pakko päästä Sils Mariaan ajattelin myös nähtyäni kuvia laaksosta, järvistä ja syksyn väreistä. Vierähti vuosi ja toinenkin, mutta nyt olin Sils Mariassa, Silserseen toisessa päässä.

Itse kylä oli täynnä reipashenkistä ulkoiluporukkaa. Ytimessä maan alla on varmaankin koko kylän kokoinen parkkihalli. Söpö paikka muutoin, ei siinä mitään, mutta selvästikin kokonaan turismin valtaama. Onhan täällä kaikenlaista, Nietschenkin talo. Filosofi vietti täällä seitsemän kesää, kävellen maita ja mantuja ja oletettavasti asioita funtsien.

Kivikkoisia, nämä Sils Marian läheiset rinteet.
The hills are pretty stony near Sils Maria.
Silsersee
Järvessä on myös pari saarta.
A couple of islands in the lake.

Elokuvassa Juliette Binoche, ah, niin ihana ranskalainen näyttelijä, esittää niin ikään näyttelijää, keski-ikääntyvää naista, joka joutuu pohtimaan uransa kulkua – ja tapahtumat sijoittuvat Sils Mariaan.

Itä-Sveitsissä Engadinissa on vuorten välissä peräkkäin kolme järveä. Sääilmiö, jolloin kiemurteleva pilvivyöhyke valuu laaksoon, kutsutaan Malojan käärmeeksi. Elokuvassa näyttelijä on esiintynyt nuoruudessaan saman nimisessä näytelmässä ja kipuaa nykyajassa vuorelle katsomaan laaksoon kiemurtelevaa valkoista käärmettä.

No tämän tietysti halusin nähdä tai ainakin paikan. Itse ilmiö on harvinainen, enkä lopulta odottanut, että se osuisi kohdalle. Leffa on tunnelmaltaan kiinnostavan ahdistava, mutta siitä ei Sils Mariassa kyllä ollut jälkeäkään. Mietin missä rinteessä Juliette patikoi, enkä osaa päättää, oliko se Sils Marian vastarannalla Malojan yläpuolella (todella kivistä jyrkännettä) vai sittenkin vastakkaisessa suunnassa (ehkä enemmän niittyjä?). Jälkimmäinen olisi loogisempi vaihtoehto, sillä ilmeisesti käärme lipuu Italian puolelta. Silti mielessäni se tapahtuu päinvastaisesti.

Vihreä niitty on kosteaa matalikkoa.
Green field is actually a wet bank.
Isolan kylä.
The village Isola.

Koska takana oli 63 tunnin palautuminen (!!) edellisen päivän retkeltä, otettiin Silserseen ympäri kiertävä lenkki sightseeingina. Ajattelin, että ehkä käveltäisiin vain pari tuntia toiseen päähän Malojaan ja takaisin lipuisimme laivalla. Auringossa kinttuja lepuutellen, tarjoilusta nauttien.

Polku oli varjoisaa, helppo ja kevyt kävellä. Ja siksi täynnä porukkaa. Meneillään oli myös parivaljakoiden uinti-juoksu -kisa ja järvestä nousi märkää populaa. Keli oli hyytävä, täällä ollaan 1700 metrin paikkeilla ja tuntui alkusyksyltä. Ei ihme, ettei vedessä näkynyt muita uimareita.

Puurakenteinen, vähän pelottava hotelli Malojassa.
Wooden, a bit spooky hotel in Maloja.
Silsersee Malojasta katsottuna, Sils Maria siis toisessa päässä.
Silsersee seen from Maloja.

Järven sivulla on laajalti kosteikkoa, missä näkyi saappaissa hampparoivia kalastajia matkalla selvemmille vesille. Tällä puolen reitille osuu vain yksi kylä, Isola, jonka perustajaa epäilen suomalaistaustaiseksi. (Tietoa ei kuitenkaan ole vahvistettu ja se on mitä luultavimmin väärä.) Sinne olisin joka tapauksessa voinut jäädä yöpymään. Tuoretta taimenta grillistä, lepotuoleja, aurinkoa, punkka, vuoristomaisema ja järvi.

Toisessa päässä leirintäalueen jälkeen alkoivat joukot hiipua. Malojassa oli hiljaista, vain valtava puurakenteinen luksustyyppinen hotelli näkyi yksinäisenä vähän rannasta etäämmällä.

Toisel puolel järvee, vuoristopoluilla.
On the other side of the lake, on the mountain paths.
Muutaman talon kylä lehmineen.
A village of a couple of houses + cows.
Sammalhan kukkii.
The moss is blooming.
Siellä menen.
There I go.

Laiva osoittautui pieneksi purkiksi ja tarjoilu toiveajatteluksi eli ei sittenkään houkutteleva vaihtoehto. Ajattelin, että kyllä jalka vielä nousee, eikä korkeusmetrejä pitänyt polulla olla yhteensä kuin 300. Myöhemmin, kun noustiin ensin pikkupolkua, sitten isompaa, ohitettiin pari muutaman talon kylää, lehmiä ja päädyttiin kivikkoon, tajusin, että ne metrit on sittenkin jonkun verran, kun palautuminen edellisestä keikasta on vielä meneillään. Ei sillä että olisi kivistänyt paikkoja. Oli vain sellainen olo, ettei tarvitsisi hirveästi liikkua.

Vastakohtien seutua; on jylhää ja kaunista.
It´s pretty but also rugged.
Seuraava kylänen, vähän isompi.
Next village, a bit bigger.
Tässä voisin asua kesän.
I could live here in Summer.

Mutta – ehdottomasti kannatti kävellä loppuun asti. Maisemat vaihtuivat kesäkukkien koristamasta metsästä ankaraan ja kasvittomaan vuoristorinteeseen, lehmien laitumeen, vuohitilaan ja sieltä kivivyöryjen läpi takaisin järvelle. Kivikoissa ei tehnyt mieli aikailla. Varsinkin siellä missä on liikkuvaa vettä, voi olla myös vyöryvää maa-ainesta, ainakin viime aikojen järkyttävien sateiden jälkeen.

Tämäkin talo kävisi.
This would be ok too.
Vihreää niittyosuutta. The green meadows of the way.
Ihan hyvin merkitty reitti.
Pretty well marked this path.

Kyläsen poikki kävellessä tuli mieleen kahvi, mutta ei, täällä tarjottiin vain idyllisiä näkymiä. Kukkia oli jokaisessa mahdollisessa lokosessa, pikkuruisissa penkeissä ja ruukuissa.

Joku ohitti meidät maastokelpoisella autolla, parkkeerasi kylän tienoille, juoksi maatalouskoneelleen (ei tietoa värkin nimestä) ja alkoi työntää aparaattia ja niittää. Vieressä kyykötti pikkulapsi tarkkailemassa varmaankin isänsä hommaa, joka tietää kolme vuotiaana enemmän maataloudesta kuin aikuinen kaupunkilainen.

Loppuvaiheessa aloin nähdä sieluni silmillä kahvilan aurinkoterassin ja itseni siellä kofeiinin ja hiilihydraattien parista. Veikkaisin, että viimeiset pari kilometriä tarvoin pohtien mistä sellainen löytyisi, vähimmällä vaivalla ja parhain herkuin, enkä suinkaan ihastellen faunaa ja flooraa.

Sils Marian pilvet pitänee katsoa uudestaan. Bongaillakseni paikkoja, luonnollisesti. Ja saadakseni elokuvasta vähän enemmän tolkkua.

Loppua kohti seutu on kivisempää.
Getting a bit rocky.
Alhaalla häämöttää Sils Maria.
Down by the lake Sils Maria.
Kivet ovat tällä polulla isompia.
Stones are getting bigger.
Havupuiden keskellä on hyvä olla.
A good feeling being surrounded by the coniferous trees.
Ei pelkkää kivikkoa.
Not only stones.
Sils Mariassakin on sivussa vähän hulppeampi hotelli.
In the woods there´s a hotel, which seems to be a bit towards luxus.

En resumen: Tuve que ir a ver, donde es que filmaron la pelicula con Juliette Binoche, Las nubes de Sils Maria.

Kurzgesagt: Wollte sehen, wo sie den Film Die Wolken von Sils Maria, mit Juliette Binoche, gefilmt hatten.

Alppimännyt, henkeni pelastajat

Alppimännyt, henkeni pelastajat

Siellä helteissä on ehkä vaikea kuvitella, että Sveitsissä eletään apokalyptistä sadekesää. Vettä on tullut täysillä ehkä jo kuukauden, pienillä tauoilla, mutta kuitenkin. Järvet ja joet on piripinnassa tai jo yli sen, osassa vuoristoa lumipeite, Zürichin kaupungin alueella myrsky kaatoi puita, tönäisi helikopterin nurin, hajoitti paikkoja. No tätä lähdettiin pakoon, Sveitsin itäiseen sakaraan, missä piti olla suht kuivaa.

Yhtään ei tiedetty mihin ollaan menossa, autojuna tuli eteen ihan puskista ja kylä oli yllättäin kuin vanha töppönen, mukava ja kotoisa.

Zernezin iltaa.
Zernez in the evening.
Iltakävelyllä kurkattiin minkä joen yli lähdetään polulle.
Went to check which river to cross in the morning.
Näkymät hotellin ikkunasta.
The view of the hotel window.

Zernez on Engadinia, missä taloja koristellaan ja ihmisten ystävällisyys tuntuu ylitsepursuavalta. Siis Zürichiin verrattuna.

Pikkuruisen hotellin omistaja halusi ihan välttämättä puhua retoromaania, oli sitä mieltä, että kyllä me espanjan pohjalta sitä ymmärretään. Noh, jotakuinkin. Suomikin auttoi; ei ollut epäilystäkään, mikä oli Tualetta.

Puusilta toimii porttina reitille.
Wooden bridge is the gate to the path.
Zernez

Zernez on ihan kansallispuiston kyljessä ja reitti ylös kohti Chamanna Cluozzaa kohti, siis puiston majataloa, lähti muutama sata metriä hotellilta. Ajattelin, että sinne ja takaisin on varmaan ihan hyvä retki, mutta paikanpäällä todettiin, että tästä voisi vielä jatkaa saman verran eteenpäin ja tulla bussilla takaisin. Infrastruktuuri on ihan mahtava erämaassakin.

Puusillalta lähdettiin peltojen poikki, lehtikuusimetsässä nousevaa vuorta ylös ja lumihuippujen vieressä oltiin ihan pyörryksissä kauneudesta. Pistettiin menemään lopulta koko reitti, kansallispuiston etappi 6, Zernez-Vallun Chafuol. Ja siis täysin autio puoliväliin asti. Ei ketään missään. Muurahaisia lukuunottamatta, siis. Toisella puoliskolla vastaan tuli kaksi alppivaaria ja meidän istuessa tauolla, ohitse kulki hengästynyt nuorukainen.

Ollaan jo suht ylhäällä.
Already climbed a bit.
Ensimmäinen ilmava kohta.
First tricky part of the path.

Siinä vaiheessa, kun sopivan leveä polku oli suljettu ja kierrettiin yläkautta pienempää ja “ilmavaa” reittiä, kuten Honigbergin Sanna osuvasti sanoo, olin, että hm…mutta omaksumallani tekniikalla, aivan pieniä askelia töpöttämällä selvitin kohdan helpohkosti. Kiitin luontoa siitä, että oli kuivaa, sillä näille jyrkänteille, sorapoluille ja avoimille rinteille en todellakaan lähtisi sateen jälkeen.

Hermoni pelastajat: matalat männyt. Hyviä tarrattavaksi. My saviors: the low alpine pines. Good to grab.
Joki ylitettäväksi.
A river to pass.
Vielä pieni nousu majatalolle.
Still a bit up to the Chapanna.
Paussi majatalon pihalla.
A break by the alpine inn.

Luonnonpuistossa ei saa yöpyä muualla kuin majatalossa ja sekin oli vähän vaiheessa eli palvelut oli rajoitettu ruokaan ja vessaan. Meidät vastaanotti kaivuri ja rakennustyömaa; meneillään oli remppa, selvästikin katon teko ja pihamaan muokkaus. Tähän mennessä oltiin noustu n.700 korkeusmetriä, joten mielellään istahdettiin hetkeksi. Sapuskaa lennätetään mökille helikopterilla ja päivällä on tarjolla pientä purtavaa, makkaroita, kaakkuja jne. Omat eväät voi myös pistää pöytään, onneksi, sillä olin ladannut repun täyteen. Juotiin viisi kuppia kahvia ja neljä pientä tuopillista vettä. Hämmästelivät meidän kapasiteettia.

Kyselin jatkosta, sillä oikeastaan en halunnut palata samaa reittiä takaisin, sillä tuntemattomaan on helpompi suhtautua ilman huolta. Oltiin sitä mieltä, että kevyesti taitetaan vielä toiset 700 korkeusmetriä, siitä ei ole kyse. Lähinnä ongelmakohdat kiinnostivat. “Kyllä suomalainen pystyy, jos berliiniläinenkin” totesi penkillä istuva ja kirjoitteleva paljasjalkainen nainen, henkilökuntaa siis, mutta tällä kertaa hän oli vain tullut moikkaamaan partneriaan.

Apua kaapelista.
Help from the cable.

Se kohta, missä polku oli enintään 15 senttiä ja avoimessa rinteessä, olisi varmistettu kaapelilla, meille kerrottiin. Kun sen keskipaikkeilla maasto olikin valunut laaksoon ja pidin koukuissa roikkuvasta turvasta kiinni, mietin kuinka suhtautuisin siihen, että harpatessa heilahtaisin rotkon puolelle. Käsivoimat on hyvät, mutta silti. Oli pakko luottaa kaapeliin, joka on siis sen verran löysä, että antaa periksi.

Aldo odotteli osuuden alussa, ettei kiskoisi turvakaapelia kriittisellä hetkellä. Loikkasin ja taputtelin itseäni henkisestä voitosta.

Haastavampi pätkä, onneksi lyhyt.
The tricky part, luckily short.
Mukavampi osuus.
A much nicer path.
Appenzellin Biber, hyvin makea ja täynnä energiaa. Appenzeller Biber, really sweet and full of energy.
Hymyä riittää, yli kilometri noustu. Still smiling, climbed already more than a kilometer.

Reitti on vuoristopatikkapolku ja vaativa sellainen. Huomaan kehittyneeni, menen hitaasti ja huolellisesti, enkä kuluta voimia panikointiin. Silti vaelluskengät on saatava vaihtoon. Jyrkässä irtokivikohdassa lähdin valumaan alaspäin, polkua, en itse seinämää.

Lehtikuusimetsän ja Cluozzan kanjonin jälkeen noustiin murmelivyöhykkeelle. Niittymäiset rinteet oli täynnä sinne tänne vilkkaasti enemmän tai vähemmän lyllertäviä otuksia, pienokaisista aikamoisen kokoisiin rontteihin. Päästiin lähemmäs kuin ikinä ja yhdessä murmelin kanssa todistettiin saksanhirvien laukkaa ylhäältä kohti laaksoa. (Pieni videopätkä löytyy Instagramin highlights-kohdasta.)

Niityillä on kiva kävellä.
Meadow paths are nice to walk.
Murmelihan se siinä.
A marmot came to say hi.

Niityt oli vaaleanpunaisten ja kirkkaan sinisten alppikukkien läikittämiä ja Murterin kohdilta avautui aivan uskomattomat huippurivit. Ylistin päätöstä jatkaa matkaa ylöspäin ja vielä toistamiseen, kun näimme joitakin kauriita tai ehkä saksanhirvien perhettä jälkikasvuineen ja gemssejä lepäilemässä suojaisessa rinteessä, sekä toisella puolen muutaman gemssin aterioimassa lumiläikkien vieressä.

Zernez on 1473 metrissä, reitin korkein piste 2545 metrissä ja päätepiste 1693 m:ssä, joten pari taukoa piti vielä pitää, varsinkin alaspäin mennessä. Polut oli jyrkkiä, kapeita ja hiekkaisaa “liukasta” riitti. Reunan ihmistä matalammat alppimännyt toi henkistä varmuutta ja toimivat turvaköysinä; roikuin niissä kiinni, kun jalat jatkoivat liukuen matkaa.

Kukkien aika. Time to blossom.
Isompia otuksia aterioimassa. Bigger animals, chamoix, having snack.

Kahdeksan tuntia kertyi yhteensä pelkkää tallaamista, josta osa kyllä meni askeleen ottamisen suunnitteluun ja loput eläinten ja maisemien katseluun. Fysiikka kesti hyvin ja hermoilleni annan kehuja ylenpalttisesti. Lopussa ylitettiin toinen rotko jokineen ja siinä vaiheessa oltiin aika kypsiä bussikyytiin, mutta ei, ihmisestä tiristettiin viimeisetkin mehut, sillä tielle pääsi vain mäkeä ylös.

Huipun toiselta puolen löytyi tämä.
This is what we found on the other side.
Ja nämä…
And these..
Töppöstä toisen eteen ja kohti alamäkeä.
Towards the downhill part
  • Yhteenveto: Vaatii hyvää kuntoa, hyvät kengät, hyvät hermot.
  • Tuloksena: Yksi rakkula jalkapohjassa.
  • Ylistyskategoria: Ihan mahtava reitti, älyttömän upeat maisemat, vähän porukkaa ja runsaasti otuksia.

Tuo veden väri!
The color of the water!
Yli kanjonin.
To the other side of the canyon.
Vähän lähempänä. A bit nearer.

En resumen: Casi 1500 m subiendo y bajando un poco menos en un Parque Nacional Suiza, ruta de Zernez a Vallun Chafuol. Buen reto para la fisica y para los nervios. Pero merece la pena. Vean las fotos.

Kurzgesagt: Fast 1500 Höhenmeter hinauf und ein bisschen weniger herunter in Nationalpark, von Zernez nach Vallun Chafuol. Eine Herausvorderung für den Körper, aber auch für die Nerven. Aber es lohnt sich. Schau mal die Fotos.

Hangilla helteessä

Hangilla helteessä

Keksin paeta vuorille Zürichin helteitä. Uikkarit mukaan ja vuoristojärvelle, vähän samaan tapaan kuin edellisellä reissulla ja suurin piirtein samoille korkeuksille, 1800 metrin paikkeille.

Köysirataa ei löytynyt navigaattorista ja muutenkin oltiin teillä tietymättömillä. Laakso vaikutti avautuvan salaisesta kohdasta toiseen dimensioon. Muotathalissa eletään vähän syrjässä ja mitä pitemmälle mentiin, sitä epätodennäköisemmältä tuntui, että tien päädystä löytyisi yhtään mitään.

Kabiineja oli koko köysiratasysteemissä tasan yksi, mikä huolestutti tasapainosta huolehtivaa insinööriä. Mutta kuusi pitkää ja paksua parrua, mies lumikenkien kera, kaksi patikoitsijaa ja me mahduimme kyytiin.

Hissiasemalla odottaa yllätys.
A surprise by the station.
Tästä lähdetään, liukastellen, mutta varmasti.
Kind of slippery, but here we go.
Aivan upeaa! Mutta missä kesä?
Incredible, but what about the summer?

Lumikengät herättivät pientä levottomuutta meissä sortseissa liikkeellä olevissa. Asemalla en siis hirveästi yllättynyt, kun polulla oli lunta. Nyppylän takaa avautuva täysin luminen laakso sen sijaan tuli pienenä järkytyksenä.

Glattalpia sanotaan epävirallisesti Sveitsin kylmimmäksi paikaksi, täällä on mitattu ennätyslukemia, 52.2 astetta pakkasta. Ehkä siinä syy tai sitten tavallista lumisemmassa talvessa, mutta kesäkausi ei vielä ole kyllä saapunut.

Talvipatikkamerkkejä ei ollut, mutta seurasimme jalanjälkiä ja gpx:ien avulla päätettiin yrittää järven rantaan. Pienen Gasthausin jälkeen jälkiä oli aina vähemmän, lämpimissä kohdissa vähän puhdasta polkua ja siellä täällä muutama rentukka ja yksi vaivainen littaantunut valkoinen krookus. Takaisin tullessa lämpö oli saanut jo sinisiä katkeroitakin auki.

Polku vie pienelle Gasthausille.
The path brings us to a small Gasthaus.
Aivan mahtavaa!
Very, very happy.
Hm. Jospa sen uinnin siirtäisi toiseen kertaan.
Maybe today is not the day for a swim.

Koska hanki upotti, ei kengän goretex paljon auttanut ja sukat oli märät melko nopeasti. Se ei menoa haitannut, sen sijaan polun alla poikittain järveä kohti virtaavat purot epäilyttivät. Ne kalvavat lumimassaa sisältä käsin ja – hups – ihminen sujahtaa metrin verran alas, ehkä taittaa kinttunsa tai päätyy järveen.

Saharan pöly oli värittänyt lumen kellertäväksi, paikoittain oli punertavaa hiekkaakin. Perhoset näillä main, suht vilakoissa olosuhteissa, olivat tavallista vantterampia ja lentelivät tehokkaasti sinne tänne. Se, joka pysähtyi sukalleni lepäilemään, oli höyhensarjaa. Ehkä siksi voipunut.

Sieltä hän tulee.
There he comes.
Sulava lumi valuu alas jokina.
The melting snow comes down in small rivers.
Laakson ja järven toinen pää. The other end of the valley and the lake.

Siinä kohtaa, missä olin menossa uimaan, oli jäät. Vähän sulaa, niin vähän, ettei sitä juuri vedeksi voinut sanoa. Toisessa päässä laaksoa, siellä missä piti kääntyä vastakkaiselle puolelle, kellui jäälauttoja. Päätin siirtää uinnin kotirantaan.

Järven kiertolenkin käännekohdassa pupu meni pöksyyn. Pohjoisranta oli yhtä lumikenttää ja jyrkkä. Ylhäällä näkyi irtokiveä, lumimassaa ja epäilin kaiken sen valahtavan alas ilman lämmetessä. Tai sitten luiskahtaisin polun pettäessä järveen. Maalailin näitä mielikuvia Aldolle, joka oli ihan, että hän kyllä pistelee menemään, hän joka on syntynyt Tampereella ja aina juoksennellut lumessa.

Melko arktisen näköistä.
Pretty arctic.
Laakso toiseen suuntaan. The valley to the other direction.
Kesä heräilee. The summer waking up.
Paussi.
A break.

Pienen sillan kohdalla pysähdyin kuin aasi. Siitä eteenpäin ei näkynyt enää jälkiä. Kukaan ei siis ollut tänään kulkenut sieltä. En halunnut ruveta pioneeriksi ja pyörsin ympäri.

Vastaan tuli mies suuren kamerasysteemin kanssa, pysähtyi kuvailemaan. Järven ääripäässä mies otti paidan pois ja kaivoi uuden repusta ja jatkoi matkaan pohjoisrantaa myötäillen, ei pudonnut, ei saanut niskaansa vyöryä. Hänen perässään olisin saattanut ehkä mennäkin, mutta me olimme jo palaamassa samaa reittiä.

Katkero.
Enzian.
Aarteita lumella. Treasures on the snow.

Laakso oli upea, samoin olosuhteet, enhän koskaan olisi varta vasten lähtenyt reitille, joka ei vielä ole sula. Gasthausin terassilla törmäsimme lumikenkämieheen. Hän oli vetänyt parrut köyden perässä hissiltä tänne asti ja rakenteli niistä nyt hyllyä tai muuta kalustetta terassille. Ilmeisesti paikan isäntä. Kahvit tuonut toinen tyyppi kertoi, että kesäkuun alussa lunta oli vielä kaksi metriä. Tavallisesti tähän aikaan laaksossa tepastelevat lehmät.

En ole koskaan ollut yhtä lumisessa ja helteissä ympäristössä, mikä oli yhtä aikaa aivan älyttömän ihmeellistä ja upeaa, mutta myös haastavaa. Liukas, sulava lumi ja upottava polku luo hikiset olosuhteet. Ja vaikka olevinaan rasvasin iholle suojaa sain aikaan pahimmat palovammat ikinä. Reisissä on omituisia läikkiä, luultavasti hikoilu, roiskuva lumi, räiskyvä vesi ja ties mikä pyyhki aurinkovoiteet pois.

Luontokuvaaja työssään. Nature photographer in action.
Kuka uskoisi, että täällä vallitsee kesähelle?
Who would think, it´s a hot, summer day?

En resumen: Mi idea escapar el calor de Zurich y ir a nadar a un lago de los Alpes. Tuve que cancelar lo de nadar, pero encontrámos uno de los lugares más increibles que he visto.

Kurzgesagt: Meine idee aus der Hitze von Zürich zu fliehen und in einem Bergsee schwimmen war gut, aber musste abgesagt werden. Sonst war das winterliche Alptal wunderschön.

Vuoristojärven ympäri keveästi asvalttia pitkin

Vuoristojärven ympäri keveästi asvalttia pitkin

Jos vain pienen kävelyn heittäisi. Jossain muualla kuin lähiympäristössä, joka on koluttu niin tarkkaan, että jo hiekan ropse kengän alla tuntuu aika tavalla tutulta.

Joten lähelle, mutta uusiin kulisseihin. Eikä ropsu hiekka, jalkojen alla on nimittäin asvalttia. Innerthalin Wägitalersee, siis järvi, on sen verran pieni, että sen ympäri kiertää kolmessa tunnissa, vaikka ottaisi kuvia ja jäisi ihastelemaan kukkia.

Kyselin itseltäni, että mitenkäs sen asvaltin kanssa on. Että tuntuuko petokselta tai liian kaupunkimaiselta. Toisaalta, asvaltillahan sitä kaupungissakin kävellään, joten ei se nyt niin huono juttu ole.

Ongella.
Fishing.
Perheen onkisessio.
Family fishing.
Mökit ja lunta rinteessä.
Huts and snow on the hillside.

Innerthalissa alkaa paljastua miksi asvaltti on sinne vedetty. Rantatörmät ovat jyrkkiä, vesi syö niitä pikkuhiljaa, paikoittain aika vauhdilla. Toisella puolen järveä reitti on talvisin suljettu; niskaan voi tulla lumivyöry. Ilman pitävää mustaa kerrosta tie häviäisi nopeasti järven aaltoihin.

Keväinen meininki Wägitalerseellä.
Springfeeling in the Wägitalersee area

Menomatkalla kylään vastaan tuli seitsemän Lamboghinia ja yksi Maserati. Kivisestä rannasta muistan vuorovesivaihtelun paljastaman pohjan Britannian rannikolla. Sama meininki muutoinkin; ongitaan ja grillaillaan. Epäilen, ettei näillä autoilla tulla ongelle. Mutta mistä sitä tietää.

Korkeimmat huiput ovat pilvien alla; välistä pilkottaa lunta. Vaikka tietä pitkin silloin tällöin pöräyttää mopo tai autokin, on rauhallista.

Tänne varmaan tullaan viettämään kesäpäiviä. Ympäristössä on aistittavissa pientä kyllästymistä vierailijoihin. Telttailusta kerrotaan ropsahtavan sakot, tosin vain vähän enemmän kuin parkkisakko ja huomattavasti vähemmän kuin hotelliyöpyminen. Pysäköinnistä ollaan myös eri mieltä. “Pyydämme: älä edes mieti parkkeeraavasi tähän.”

Tähän ei ole parkkeeraamista.
Don´t even think about parking here.

Niin rauhallista.
So peaceful.
Järveen pulppuava lähde.
A well, that pumps new water to the lake.
Löydettiin pieni putous.
We found a small waterfall.

Sää on kummallinen, ei kylmä, ei lämmin, mutta perille tultaessa tukka on kuin harakanpesä ja kasvot punottavat tehokkaasti.

Sirkat sirittävät aivan hulluna. Minusta keli on niille liian viileä. Ne eivät kuitenkaan mielipiteestäni välitä, vaan jatkavat siritystään.

Kaivattu aurinko näyttäytyy.
Oh, sun, we have been missing you.
Järvenneitona paussilla.
Me, the lakemaid.
Yljäällä olisi vielä talvea.
Winter still to be found.
Lisää valkoisia huippuja. More white peaks.
Vaaleanpunaisia lemmikkejä? Ainakin samaa sukua.
These look like the more common blueones, but are they the same family?

Joltain unohtui kelkka.
Someone forgot the vehicle.
Onko tämä Matterhornin serkku?
Is this Matterhorns cousin?

Juuri ennen Wägitalerseen padon siltaa meitä odottaa toinen, pienempi silta työmaatilassa. Sivussa oleva putous saa vain nopean huomioinnin, sillä on pakko miettiä millä ilveellä saan itseni ylittämään tutisevat metallilevyt, jotka on pantu meitä jalankulkijoita silmälläpitäen. Jokaisella askeleella levy notkahtaa ja toinen heilahtaa.

Kävely tuntuu akillesjänteissä; syytän asvalttia. Siltin virnistän kuin aiemmin näkemäni lammas. Olo on kuin vatsa olisi täynnä alppiheinää, virkistynyt ja raikas.

Etualan tyyppi oli kovin äänekäs.
This guy in front was very loud.
Z-merkittyjä lampaita. Z-marked sheep.
Tässä on tilanne päällä. Ja kiva putous.
Ok, we have situation. And a nice waterfall.
Ylitys ei ollut lempiosuuteni.
Walking to the other side – not my favorite.
Ehkä tulemme takaisin? Maybe we´ll come back?

En resumen: Este caminito alrededor de Wägitalersee es bonito y plano. Le quita un poco de sabor la calle pavimentada, pero en total, no es para tanto. No siempre tiene que ser un trillo en el monte.

Kurzgesagt: Der Weg rund um Wägitalersee ist schön und flach. Das er asphaltiert sei, ist zum Schluss nicht so schlimm. Es muss nicht immer einen Pfad am Hang sein.

Päivä keväässä, päivä talvessa

Päivä keväässä, päivä talvessa

Viikonloppu oli kivasti balanssissa. Viidentoista asteen paikkeille noussut lämpötila toi kevään helmikuussa, mikä tuntui tietenkin ihanalta. Lauantaina herättiin peipposen lauluun, oltiin krookusfiiliksissä ja juostiin lenkkiä kevyissä vaatteissa. Ovet ja lävet olivat kotona selällään, ikkunat näyttivät kuten aina tähän aikaan vuodesta, siis siltä että jonkun pitäisi ne pestä. Tuli läjähdys rymsteeraus- ja laitanpa-paikat-kuntoon -energiaa, jonka tosin käytin kahvinjuontiin.

Ei kovin lupaava reitti tässä pisteessä.
Not very promising at this point.
Nyt jo polulla ja tyytyväisempänä.
At this point I wasn´t complaining anymore.
Varjossa on hyvä nousta.
Going up in the shadow.
Mäki on auringon sulattama ja kylmän jäädyttämä.
The snow has melted and frozen again.

Sunnuntaina oltiin ihan, että nyt riitti tämä siitepölyily ja lekottelu, takaisin talveen. Heitettiin kamat autoon ja hurautettiin vuoristoon, ihan lähelle ja omassa kuplassa retkelle.

Jos joku sitä miettii, että miten on Sveitsin korona-tilanteen kanssa, niin juuri näin. Tullaan ja mennään, kunhan pysytään omissa miniseurueissa. Kuppilat on kiinni, ruokakaupat auki, siinäpä ne ne tärkeimmät. Kansa haluaisi kaikki auki, poliitikot arpovat kuis tehtäis ja epidemologeilla on kai kaikilla eri mielipide.

Samaan aikaan, kun Suomessa mietitään valmiuslakia 600 tapauksen tilanteessa, Sveitsissä liikutaan 1000 paikkeilla ja keväisen sään sekä väsymyksen plus ekonomisten huolien runtelemina ollaan nyt-tämä-on-melkein-ohi -tunnelmissa: juhui – eikö olisi jo aika avata kaikki?!

Druesberghütte näkyvissä! (Oikeanpuolimmaisen vuorinäppylän alareunassa.)
Druesberghütte ahoy! (Underneath the rocky mountain on the right hand side.)
Hütte! Tosin kiinni.
The mountainhut – though closed.
…Joten jospa jatkaisi vielä kappelille.
…So, what if, we´d continue to the chapel.
Melkein perillä!.
And getting there!

Vuoren juurella laaksossa oli kuitenkin hiljaista. Jostain kaikui jodeliuu-musiikki, mutta jonoja ei näkynyt, pari yksittäistä kulkijaa sukset kainalossa. Parkkipaikat oli puolittain täynnä, ambulanssi lähti juuri asemalta hissukseen, joku ressu oli hajottanut itsensä mäessä. Pieni kuppila nökötti pimeänä, ei makkaramyyntiä tai edes juomia mukaan.

Ylhäällä Hoch-Ybrigillä, jonne vie köysirata, oli nettisivun mukaan toinen meininki: “Meillä saa terassi olla auki!” Tässä kulminoituu hetken ristiriita. Vuoristokantonit ovat antaneet luvan pitää terasseja auki, virallisesti take away -valikoimalla, koska näin pystytään pitämään paremmin järjestystä ja huolta siitä, että kaikki sujuu koronanormien mukaan. Liittohallitus taas kurtistelee kulmiaan, sillä terassien pitäisi vielä olla kiinni joka puolella.

Kippis!
Lounasmaisemat pienillä lumivyöryillä oikealla.
The lunchview with some avalaches on the right.
Evästä.
Lunch.
En lähde tästä ikinä.
Never gonna leave this place.
Kävin kuitenkin kurkkaamassa, miltä näyttää kappelin takana.
Went to check, what´s on the other side of the chapel.

Meillä oli oma terassi, kunhan puolen kilometrin korkeusero saatiin suoritettua. Pienen kappelin edustalla istahdettiin auringon sulattamalle ja lämmittämälle muurille, joka tarkemmin ajateltuani taisi olla penkere. Kankun alle laitettiin littaantunut jumppapatja. Eväät piti nekin raahata itse mukaan, mutta ainakin oli sitä mitä halusin tai siis ainakin sitä mitä sain aikaan, voileivät ja vähän lisuketta. Ja hyvältähän kaikki maistui alppiauringossa, raikkaassa ilmassa ja varsinkin, kun kaikki energiavarastot oli käytetty jäistä mäkeä noustessa ja viimeisetkin auringon lämmittämässä pöperössä tallatessa.

Turvavälit säilyivät, kun meitä oli samassa pisteessä noin kymmenen. Neljä kappelin oven edustalla, me muurilla ja pari toisella sivustalla. Rinteessä näkyi pisteenä muutama. Kiipesivät suksineen ylöspäin.

Lumen kiehkuroita.
Snowfigures.
Ja sitten kuitenkin takaisin.
And then back.
Löydettiin tämmöinen perhe matkalta.
Found this family on the way.

Takaisin ajettiin Rapperswilin kaupungin läpi. Se oli tupaten täynnä ulkoilijoita, aurinkolasit päässä, vierivieressä, maskeitta, välimatkoitta. En ole nähnyt yli vuoteen samanlaista massaa. Pizzat ja muut eväät käsissä ihmisiä vaelsi etsimässä rantaa, penkkiä, jotain minne istahtaa. Zürichissä oli sama meininki ja jos mahdollista, kansaa vieläkin tiuhemmassa. Joten vuoristo ei ehkä sittenkään ollut se huono vaihtoehto. Noin epidemiamielessä.

En resumen: Si uno quiere ir en algún lado, sin el peligro de pandemia, en un día soleado, el monte es una buena opción. La multitud está en las ciudades, por las riveras. Y arriba lo que hay, es una paz perfecta.

Kurzgesagt: Wenn die Sonne scheint und die Temperaturen steigen, sind die Berge eine gute Idee in den Zeiten von Pandemie. Die Menge strömmt in der Stadt, an den Ufern. Oben herrscht anstatt eine herrliche Ruhe.

Mikä siinä lumessa on?

Mikä siinä lumessa on?

Ennen, siis Suomessa, suhtautumiseni lumeen oli välinpitämätöntä tai kenties vain neutraalia. Sitä tuli, siinä kaikki. Valon rekisteröin ja kai ihailin puiden oksia painavaa paksua kerrosta. Mutta lumi oli sittenkin vain lunta. Ja kuten kaikki muukin arkinen, välillä ärsyttävää, toisinaan ihanaa, riippuen siitä olinko liikkeellä hangessa pyörällä vai katselinko sitä munkkikahvilan ikkunasta kahvikupposen ääressä.

Meillä päin, Zürichin vieressä ja kaupungin lähistöllä, mäkisessä maastossa, se nähdään vaivana. Autot liukuu kitkarenkaissakin kuin mahakelkat, teitä suolataan reilulla kädellä ja suola sotkee vaatteet, kengät, lattiat. Katujen putsaaminen synnyttää lisäkuluja. Huonona budjettivuonna kaduille ilmestyvä kyltti “Ei talvikunnossapitoa kunnassa!” on jalankulkijan painajainen. Mutta vuorilla on toinen juttu, sinne sen pitäisi sataa, eikä mitään pientä huitukkaa, vaan metrimitalla, jotta päästään laskettelemaan, lumikenkäilemään, vaeltamaan.

Talvi, täältä tullaan!/Winter, here we come!
Turvavälit tietenkin huomioitava, vaikka ollaankin vuorilla. /Social distancing in the mountains.
Aurinko yrittää kovasti. /The sun, trying very hard.

Zürichin aurinkoterassiksi kutsutussa Arvenbüelissä kengät litsahtelevat ensialkuun märässä loskassa. Eikä ole sitä aurinkoakaan, joten olen ihan perinteisissä talvifiiliksissä.

Lumeen suht kiihkottomasti suhtautuvalle suomalaiselle on talvien typistyminen lämpimimmiksi ja sateisimmiksi silti sittenkin jättänyt jonkinlaisen puutostilan. Heti kun polku muuttuu jalkojen alla loskasta kunnon lumeksi, olen välittömästi virkeä ja innostunut.

Lumikenkäilijöillä on omat polkunsa. /Snowshoers have there own paths.

Ja läähätän, tietenkin, koska tamppaamme mäkeä ylös. Se, että pulssi on tapissa ja hiki valuu talvitamineiden alla, ei vähennä euforista tilaa, pikemminkin lisää sitä.

Kuusten alta tulemme aukealle, eikä edes pilvinen sää estä säteiden heijastusta, on pakko vetää aurinkolasit silmille. Lumi narskuu – ihan mahtavaa!

Yhden värin ympäristö. /One color environment.
Käännöspiste ja palkintona lievää auringonpaistetta. /The turning point – and as award, some slight sunshine.
Tämä polku vie kultaiselle Jeesukselle. /This path takes to the golden Jesus.

Mäkeä riittää aina kultaisen Jeesukseen asti. Ristillä on näköalapaikka, josta tosin on juuri nyt aika hintsusti näkymää. Pyörähdämme ympäri ja palaamme hiukan takasin päin, talvilevolla olevan alppitilan luo, kuten kaikki muutkin.

Valo luo uusia sävyjä. /The light brings new colors.
Iloisia vaeltajia. /Happy hikers.

Korona sirottelee ihmiset pieniin rypäleisiin ympäri seutua. Palkit, pöllit ja penkit on kysyttyjä, sillä ylhäällä ei ole minkään sortin palveluja ja matkan varrella vain pari kioskiksi muuntunutta ravintolaa. Omat eväät on päivän sana ja istua voi jos kankku kestää kylmää tai mukaan on tullut otettua alusta.

Takaisin taivallamme samaa tietä takaisin. Ei ole kiirettä, täytyy nauttia, sillä nyt voi jo melkein sanoa, että aurinko paistaa. Sitäpaitsi kotona kasvaa jo krookuksia ja talvi on kylmästä huolimatta kääntymässä kevääksi.

Siis siitä valkoisesta harsosta huolimatta, pienestä hiutaleiden tanssista, jota nytkin, tätä kirjoittaessa, ikkunasta katselen. Onhan se kaunista. Ja minä kai muuttumassa lumitunteilijaksi.

Nyt näyttää hyvältä! /Ok, this is why we came here!
Juuri ennen iltaa. /Just before the evening.

En resumen: Un paseito en la nieve refresca los pulmones y el alma.

Kurzgesagt: Eine Winterwanderung erfrischt die Lungen und die Seele.

Kävellen kohti uutta

Kävellen kohti uutta

Selailin urheilukellon satoa tältä vuodelta ja sen mukaan olen liikkunut 573 tuntia tänä vuonna. Siis yli kolme viikkoa aina liikkeellä. Saattaa tuosta joku retki puuttuakin, välillä taas kello raksutti, vaikka istuin lepäämässä.

Yllättäin pyöräily ja patikointi ovat suht samoissa. Mielikuvissani olen ollut enemmän liikkeellä jalan, mutta ei. Pyörällä kertyi lähes kolminkertainen määrä kilometrejä, mutta se nyt ei ole ihme. Patikointitunteja tuli siis kokoon 113, kilometrejä 356. Jotakuinkin sama, kuin jos kävelisi Kotkasta Siilinjärvelle.

Hyinen Schübelweiher ja Alpit / Frozen Schübelweiher and the Alps.
Talvikoristeet. /Winter decorations.
Ensimmäinen isompi putous. /First bigger waterfall.

En tee näillä tiedoilla oikeasti mitään, hymistelen vain, että jopas jotain, kylläpäs on oltu menossa. Eikä aikomukseni ole ensi vuonna taivaltaa ennätystäni, kunhan vain muuten kuljen.

Samalla mentaliteetilla lähdettiin kävelemään polkuja, joita yleensä suhaamme pyörillä. Siis minä ja Aldo. Lensin kauan sitten talvella kaupan pihassa jäisessä säässä, iskin leuan asvalttiin, pyörän viereen. Yhä kartan jäätä kuin ruttoa, enkä lähde varsinkaan joen viereen ylä- ja alamäkiä ajelemaan. Joten jalan.

Talvimaisemaa./Winter landscape.
Ruokaa odotellessa./Waiting for something to eat.

Vuoria etsittiin, sillä föhn-puhalsi ja se tarkoittaa Zürichistä katsottuna upeaa näkymää Alppirivistölle. Alkutiellä oli vain paikoittain jäätä, järven pinta kirjottu kylmällä, läpinäkyvällä pitsillä ja joessa puikkoja.

Muutama sata metriä ylempänä tulimme lumirajalle ja maatilan luo. Alpakat oli kai viety jonnekin lämpimämpään, yksi vaalea, toinen lähes musta, kikkarin otsatukin. Lampaat sen sijaan loikoilivat oljilla. Kohta näytti lumettomalta, ehkä omalla ruumiinlämmöllä sulatettu. Paikalle pakitti lava-autolla punaposkinen ja karvahattupäinen maanviljelijä-nainen, joka ruiskutti tankista vettä juotavaksi ja sai liikettä otuksiin. Ne saivat varmaan myös jotain apetta. Ja vastaanottivat kaiken ilolla. Mää.

Tie Alpeille. /A road to the Alps.
Taukomaisema./Break view.
Toinen suunta./The other direction.
Snäkki. /Snack.

Vielä ylempänä tulimme tielle, joka johtaa vuorille. Siis kohtaan, josta ne näemme upeasti. Kääntöpisteeseen. Lounaspenkki oli jäässä, joten istahdimme kaiteelle. Sekin tuntui kylmältä. Kuuma kahvi-kaakao lämmitti vain hetken käsiä, se oli pakko juoda nopeasti ja kaataa heti lisää.

Kinkkuvoileivät dijon-sinapilla, limettimarinoiduilla punasipuleilla ja suolakurkulla maistuivat taivaallisilta – ja kylmiltä. Heitin perään vielä pari piparia ja suklaan, mutta kylmiä rypäleitä ei kumpikaan kaivannut.

Jäinen koristenauha reunassa. /Icy decoration in front.
Vähän isompi putous. /A bit bigger waterfall.

Lounasmaisema oli mitä upein. Kellertävä taivas yhtäällä, samean uhkaava toisaalla.

Paluu keväisempään luontoon metsän läpi oli vilakka. Käsiä paleli ja lonkankoukistajat väsyivät. Edellisestä kerrasta vaelluskengin on aikaa. Tuhottoman painavat. Lenkkareissa olisi vain tullut kylmä ja näillä pysyi paremmin tiellä liukkaassakin.

Vuoden patikkasaldoon kilahti 17 kilometriä ja olo oli raukea. Sauna tuli loppumetreillä mieleen. Kuuma suihku kelpasi sekin.

En resumen: A veces hay que subir un poco, para encontrar la nieve y las montañas. Pero vale la pena. Con chococafé del termo nos calentamos y por su puesto, no hay caminito sin pancito.

Kurzgesagt: Manchmal muss man ein bisschen hinauflaufen um den Schnee und die Alpen zu sehen. Aber es lohnt sich. Mit Schoggi-Kaffee haben wir uns aufgewärmt und es gibt auch keine Wanderung ohne Sandwich.

Jääpuikkoja muodostumassa. /Icicles forming.

%d bloggers like this: