Ikinä en ole kiivennyt minkään paikan korkeimmalle huipulle. Luulisin. Tai ehkä Kotkassa Haukkavuorelle, 72 metriä merenpinnan yläpuolella.

Zürichin korkeimmalle huipulle Schnebelhornillekaan ei ole tullut kavuttua, sillä onhan meillä kunnon Alppejakin tarjolla. Se on silti ollut patikkalistoillani jo pitkään, kevätkohteena, silloin kun korkeammalla on lunta, mutta vaelluskengät alkavat levottomina kaivata poluille.

Korona ja lockdown tekivät tehtävänsä ja yhtäkkiä kaikki kotipihan ulkopuolinen vaikutti mahdollisuudelta seikkailuun. Patikointi on Sveitsissä ollut sallittua koko pandemian ajan, kunhan ei lähde kauas kotoa, läähätä kanssakulkijan niskaan ja välttää riskipaikkoja, ettei vie sairaaloiden kapasiteettia.

Siispä Schnebelhornille. Sortsit jalkaan, reppu selkään. Polku lähti Stegin asemalta itä-Sveitsissä. Muutama sata metriä katua ja käännyimme polulle, jyrkästi metsään, läpi niittyjen.

Painostavan kuuma sai hien pintaan välittömästi. Olin ottanut mukaan takinkin, saattaahan tulla viileä ja olin ihan väärässä. Johdin Aldoakin harhaan ja hän, tropiikin mies ja talvellakin kuumissaan, noitui jo autossa pitkiä housujaan. Sortsit oli onneksi mukana ja ne hän vaihtoi ne heti alkunousun jälkeen, yleisönä kaksi nuorehkoa lehmää, jotka äännähtelivät kannustavasti.

Olin laittanut reitin Suunnon urheilukelloon ja onneksi, sillä sanallinen ohjeistus ja viitat eivät olleet yksiselitteisiä. Vuorella risteilee muutenkin useita polkuja ja tämä oli vain yksi suositus. Yritin laittaa kello paussille siksi aikaa, kun Aldo vaihtoi varustustaan, mutta mitään ei tapahtunut. Kotona huomasin, että kello ei ollut tallentanut matkaa tämän pysähdyksen jälkeen. Hiukan harmitti, sillä olisin halunnut reitin kartalle. Ehkä seuraavalla kerralla muistan laittaa päälle automaattisen paussitoiminnon.

Kellosta viis, ilma oli upea, mäkeä riitti, väkeä taas ei. Rinteiltä näkyy aina Bodenjärvelle ja Alpeille, myös Itävallan lähimmille huipuille asti. Ilmassa oli tänään jotain huttua; vuoret kumottivat silti horisontissa.

Mitä ylemmäs nousimme, sitä enemmän oli edessä porukkaa ja myös takana. Välit pysyivät hyvinä, jossain vaiheessa vastaan tuli jokunen patikoitsija. Meidät ohitti myös pari maastopyöräilijää, aikamoisia tyyppejä. Reitti ei ole vaikea, mutta keuhkot ja lihakset saavat kyytiä jalankin, puhumattakaan että pyörällä. Yli puolivälin jälkeen maasto alkoi olla niin kivistä ja jyrkkää, että edessä oleva pyöräilijä antoi periksi, nosti pyörän selkään ja nousi loppumatkan menopeliään kantaen.

Zürichistä, myös Zürichin kantonista, tulee mieleen kaupunkiseutu, tiheys, mutta myös pellot ja risteilevät tiet. Tämä polveileva maasto oli rehevää ja maaseutumaista. Vuorella olimme uudelleen alkukeväässä; kotona jo ohi mennyt hedelmäpuiden kukinta oli täällä vielä vauhdissa. Toisaalta oli myös kuin Suomen kesä, maastossa kukki kieloja ja käki kukkui lähes koko matkan.

Kukkulan huipulla, 1292 metrissä, tuuli ja parveili väkeä. Kylttien vieressä oli risti ja siinä pieni kaappi, jonka huomasin vasta kuvasta. Kaapista löytyy kirja, jonne huipun saavuttanut voi laittaa puumerkkinsä.

Väkeä lojui pitkin poikin niittymäisessä rinteessä lepäilemässä. Toisella puolen vuorta on kaksi ravintolaa, koronan vuoksi vielä kiinni, joten eväät oli tuotava itse. Nuotiopaikoilla räiskyi tulet ja puhe sorisi.

Kuten kuvasta näkyy, olin tietenkin mätsännyt kynsilakan värin kuppiin. Ja jos oikein tarkkoja ollaan, niin myös juomapullon korkkiin sekä repun sisällä olevaan lenksuun.

Vinolla kedolla oli hyvä makailla, liiankin hyvä. Alpit siinsivät, ihmiset vertailivat jalkojensa vapina-astetta, nuotion käry yskitti ja jalalleni laskeutui kärpänen.

Alastulo oli jyrkän, kivisen ja huteranilkkaiselle koordinaatiivisesti haastavan alkupätkän jälkeen helppoa astella. Jossain vaiheessa loppui vesi, siis jälleen näitä vuoden ensimmäisten patikoiden ongelmia. Sitä pitää olla liikaa, vaikka Sveitsissä on pitkin poikin juomapisteitä. Loppuvaiheessa löysimme aivan uuden lähteen, kutsuvasti virtaavine vesineen, mutta varustettuna “Ei juomavettä”-kyltillä.

Tällä puolen Schnebelhornia oli maataloja, kanoja, vuohia, lampaita ja jotain todella outoja otuksia. Olisi pitänyt olla kiikarit, jotta olisi nähty tarkemmin, mutta nämä näyttivät pieniltä sarvipäisiltä laihoilta lehmän ja vuohen välimuodoilta, joilla oli hevosen häntä. Siis mitä häh?

Juomatilanne ratkesi, kun olimme jo takaisin Stegissä. Maauimala oli saanut avata kioskinsa ja porttinsa, vaikkei uimaan päässytkään. Ostettiin vettä ja myyjä esitteli innokkaasti “tosi hyviä mantelisarvia” ja muita myytäviä. Ruohikolle olisi voinut jäädä istuskelemaan, toisin Zürichin kaupungin alueella, mutta “saatte tietysti jatkaa matkaakin”, totesi kioskin mies. Ystävällisiä nämä stegiläiset.

Steg-Schnebelhorn-Tierhag-Sennhütte-Steg

17 km, 5 h 30, n.700 m ylös, n. 700 m alas

En resumen: En Suiza, pandemia o no, ir de excurciones en la naturaleza está permitido, mientras uno no se va lejos de casa o a lugares de riesgo. Por eso subimos al punto más alto del cantón Zurich, Schnebelhorn, 1292 m.

Kurzgesagt: Zum Glück darf man jetzt wenigstens wandern. Der perfekte Moment den höchsten Berg kanton Zürichs, Schnebelhorn, zu erobern.