Heräsin ihanaan aamuun – pilviä! Miten hyvältä tuntuu viileämpi aamu, ulkona yli kymmenen astetta vähemmän ja sisällä, no asteen verran.

Viikonloppuna mittari pyyhki punaisella, näillä seuduin kai jossain 35 asteessa. Nyt istuin rauhassa lehteilemässä aamun uutisia, siemailen kahvia, enkä tunne tarvetta mennä enää ikinä minnekään.

Helteellä on kaksi mahdollisuutta, joko pysytellä järvessä tai nousta pariin tuhanteen metriin vuorille. Mietin viikonloppuna jälkimmäistä, mutta koska otsoniluvut olivat nekin korkeat ja autossa istuminen on kuumassa ja ruuhkassa karmeaa, päätin jäädä istumaan pimeään kotiin. Ikkunat kiinni, verhot kiinni, luukut kiinni.

Naputtelin rästijuttuja kokoon, siivosin vessan, luin lehtiä. Tein kyllä ihmiskokeen, kävin kaupassa jalan. Otin reissusta kuvan todisteeksi ja ruusut osuivat korvan taa. Vielä tällä hetkellä kännykän kamera jaksoi ottaa kokonaisia kuvia.

Kadut olivat tyhjät, torillakin vaimeaa. Mäen jälkeen kaupan viileys tuntui ihanalta. Myös niistä sadasta muusta, jotka ovat ostoksilla. Puoli kylää on paennut kylmäaltaiden äärelle.

Kuumimpana hellepäivänä selviää, ettei kännykkääni ole tarkoitettu näihin olosuhteisiin. Se kuumenee kaikista toiminnoista ja saan otettua vain puolikkaita kuvia – ja ruutu pimenee. En halua luopua vanhasta toimivasta, tähänhän saa tilattua uuden akun. Niitä löytyy Zürichistä kolme. “Otetaanko kaikki?” kysyy Aldo. Nauran – ja kadun hetkeä myöhemmin. Ehkä luuri kestää vielä pidempään kuin uusi akku. Ehkä elokuun kuumassa tarvitsen seuraavan.

Zürichinjärven rantakadulla eletään kuin Floridassa, porukkaa suihkaa uikkareissa tai kylpytakki auki lepattaen, pyyhe olkapäillä kohti vihreää viileää. Varjot on kysyttyjä ja vedessä yllättäin tilaa. Rantojen uimalat sen sijaan ovat ihmismassoja, tungosta. Niissä on palveluja, suihkut ja syötävää.

Eräänä kuuman päivän aamuna (tulihan se kuuma selväksi?) olin sitä mieltä, että jos olen käynyt lenkillä Costa Ricassa rannalla, se onnistuu myös Zürichissä. Tosin Tyynellämerellä jolkottelin aamukuudelta, nyt kello oli jo puoli yksitoista. Läiskin aurinkorasvaa ja katua pitkin metsään. Kanjonissa kulkevaa jokivartta oli ihana kulkea, juoksusta oltiin aika kaukana, mutta väliäkö sillä. Täällä olivat kai ne loput zürichiläiset. Varjossa, matalassa joen lirussa asteli kiveltä veteen ja taas kivelle vanhempia lapsineen, nuotiopaikoilla leiskui tuli ja ylempänä pikkuruisen järven vieressä niityllä oli sama meininki.

Ylimmässä pisteessä vilja- ja heinäpeltojen keskellä auringossa sen sijaan ei ollut ketään. Aika nopeasti ymmärsin miksi. Ilma ei liikkunut ja kuumuus musersi. Pää ei ollut vielä niin paistunut, etteikö se olisi osannut muistuttaa järven viileydestä. Siispä suoraa tietä alas veteen.

Puolivälin jälkeen vesipullo oli tyhjä, jano karmea. Oli kurvattava lähimmälle lähteelle, mistä kertyi lisäkilometrejä. Mutta vesitankkauksen jälkeen oli hyvä.

Järven laineissa kelluessa vielä parempi. Sen sijaan nousu mäkeä ylös kotiin karmea. Paljasjaloin kävely oli vielä siedettävää järven tasolla, mutta mitä ylemmäs mentiin, sitä kuumempi oli asvaltti. Juoksin kantapäillä viimeiset metrit ja melkein talon portilla oli pakko vetää hätäisesti kengät jalkaan. Ei enää senttiäkään asvaltilla tai edes kivilaatoilla. Sain poltettua jalkapohjat niin, että ne olivat arat vielä seuraavanakin päivänä.

Illalla huomasin, että tilanne olkapäissä ja yläselässä oli toinen kuin olin kuvitellut. Läähmin paksun kerroksen viilentävää rasvaa. Hihaton lenkkipaita oli siis huono idea, voiteista huolimatta.

Nyt ikkunat ovat levällään, ovet myös. Kuulen sateen ropinan. Tunnen kuinka ajatus kirkastuu ja toivon ihmettä, joka elvyttäisi puhelimen. Jos on asiaa, lähetä minulle sähköpostia.