Meillä jatkuivat tropiikista tulleen langon ulkoilutukset. Köhä ja nuha olivat siinä jamassa, että veljekset alkoivat pohtia seuraavan luontoaktiviteetin toteuttamista. Jostain netin sfääreistä lanko oli löytänyt kuvan kesäisestä putouksesta, jonne hän halusi. Toisaalta, aamiaispöydässä miehet puntaroivat asiaa ja totesivat, olisi todella hyvä päivä keskittyä maistelemaan sveitsiläisiä oluita pihalla auringossa. Kuulemma aivan selvästi teepaitakeli ja kylmän juoman paikka. Sitä, että oli helmikuu ja yöllä vähintänkin nollassa ei noteerattu mitenkään.

Putous sattui olemaan lähellä, Zürichin kantonissa, Wetzikoniin kuuluvassa Kemptenissä. Jälleen pikapakkaus, vettä, aurinkolasit, pienet eväät, puhelimeen kartat ja lähtö. Rengasreitti kuulosti hyvältä, joten vanhalle naulatehtaalle ja siitä metsään.

Tässä kohtaa tajusin, että viettäisimme aurinkoisempaakin aurinkoisen päivän pimeässä juoenuomassa, jossa onkin kylmä. Ja liukasta. Kotona oli kevät, pihalla krookuksia ja maa ihan sula. Täällä metsätie oli jäärata. Ja talvisten lenkkipolkujeni pelastus, Yaktraxin liukuesteet, kotona.

Veljekset olivat sitä mieltä, että jää ei haittaa ja teepaita riittää metsässäkin. Itse olin vaatteiden lisäämisen kannalla ja laitoin hanskat lentämisen varalta. Tie muuttui ajoittain helpompikulkuisemmaksi ja retken pääkohde edessä. Olimme saapuneet putoukselle kuljettuamme pari sataa metriä.

Olihan se hieno, eittämättä. Nostin kameran eteeni. Pakarat ja keskivartalo oli jännitettävä maksimiin, että olisin pysynyt jään peittämällä, jokeen viettävällä tiellä. Lanko halusi poseerata lähempänä putousta, vedestä pilkistävillä kivillä. Epäilin, että sinne jäisi tropiikin mies.

Mutta ei jäänyt. Ketterästi palasi tielle. Kuvaussession jälkeen oli päätettävä jatketaanko lenkkiä vai oliko tämä sitten tässä. Edessä oli korkeat portaat, 10 sentin jääkerroksen alla. Näin itsestäni kuvan astumassa. Liukastuisin, iskisin leuan jäähän, kieli hampaiden välissä, solisluu vinossa.

Yläpäässä laskeutumista yritti vanhempi pariskunta. Mietin mitä tehdään, jos vanhukset lierivät alas. Me emme saisi heitä pysäytettyä ja kaikkien matka jatkuisi jokeen asti. Sivussa ei ollut kaidetta eikä oikein puita tai vankkoja kasvejakaan joista roikkua. Mies pysyi kuin ihmeen kautta pystyssä ja piti tiukasti liukuvasta rouvasta kiinni. Minä kampesin portaiden sivua, rotkon puolta, korkeutta uhmaten, lumihangessa ylös.

Pariskunta turvallisesti alhaalla, me ylhäällä, vannoin, että tästä en tule alas. On oltava toinen polku.

Ylemmälle metsäpolulle paistoi aurinko, hanki oli pehmeää. Risteyksessä kyltti kertoi ympärilenkin olevan vankilan kohdalta toistaiseksi suljettu. Hä? Mikä vankila? Missä? Netti ei toiminut. Kumpikaan kyltin osoittama suunta ei antanut lisäinformaatiota reitistä. Päätettiin jatkaa niin pitkälle kuin pääsisimme.

Ohi lumista ja osittain jäistä polkua nousi tyyppejä maastopyörillä. Alaspäin valuivat sivuluisua.

Matkalla oli kolme tornia teollistumisen ajalta. Oltiin varustauduttu sähkön tuottamiseen, mutta niitä ei lopulta otettu koskaan käyttöön.

Pienet eväät vetäistiin lämpimässä rinteessä. Olihan tässä jo tallattu, peräti 1,78 km. Jäällä jännittäminen oli kuitenkin tyhjentänyt energiavarastot. Tai sitten oli muuten vain nälkä. Onneksi paussi tuli pidettyä, sillä tietämättämme olimme jo lähellä sivilisaatiota eli reitin päätymistä tympeälle teollisuusalueelle. Oranssit patikkapolkukyltit kuitenkin kehottivat jatkamaan kohti Bergrestaurant Rosinlia. Siellä pitäisi olla hyvät näkymät, olin lukenut. Joten töppöstä toisen eteen.

Itse kylä, jonka läpi kuljimme, Adetswil, oli kotoisa. Lyhyttä mäkitreeniä tekevä nainen ohitti meidät pariin otteeseen. Pääsimme nopeasti kylästä ylemmäs maatalousvyöhykkeelle. Lehmät tervehtivät navetasta. Käännähdimme katsomaan selän taakse. Edessä avautui ehkä levein näkymä Alpeille, joka Zürichin kantonissa on mahdollinen (täysin subjektiivinen oletus kylläkin. Alempana video, jonka oikeassa laidassa sahalaitainen Pilatus-vuori ja tulivuorimainen Rigi.) Valkoisten huippujen yllä leijui kymmenen kuumailmapalloa. Peipposet lauloivat, lehmänlanta tuoksui. Aurinko porautui maksaläiskiin ja huumaannuimme keväästä. Perhonenkin leijaili hangen yllä.

Rinteessä, vähän lehmien jälkeen, oli instituutti, erityisopetuksen sisäoppilaitos, ikkunoista hulppeat maisemat vuoristoon. Meille patikoitsijoille talvireitti kulki ensin pätkän tietä pitkin ja lopulta metsässä puolimetrisessä hangessa. Tässä vaiheessa kaikilla oli kuuma, mutta silti veljesten teepaita-look herätti erinäisiä katseita vastaantulijoissa, jotka olivat kietoutuneet toppatakkeihin, pipoihin ja kaulaliinoihin.

Bergrestaurant Rosinlin luona tuoksui vanhalta paistorasvalta. Paikka vaikutti vähän nuhjuiselta, mutta terassi oli täynnä sunnuntaitallaajia. Jupisin, että taas on aivan mahtava näkymä ja sapuska tietysti ihan surkeaa, niihän se aina on. Ei meillä edes ollut tarkoitus syödä, koska oli ne eväät, mutta kahvi kyllä maistui. Otin jätskinkin, kevään kunniaksi. Veljekset olivat janoisia ja raikkaan ilman innoittamina tilasivat pöydän täyteen salaattia, ranskalaisia, parit bratwurstit, olutta, kahvit ja leipää. Pyörsin sanani onnettomasta ruuasta, sillä salaatti oli tuoretta ja kaunis, eikä vanha öljykään maistunut missään. Greifensee kimmelsi kirkkaana ja Alpit piirtyivät sinistä taivasta vasten harvinaisen selkeästi.

Olimme puolivälissä, eikä vankila-aluetta ollut tullut vastaan. 825 metrin korkeudesta näimme alas tutulle kurpitsafarmille ja lähikaupunkeihin. Täällä netti pelasi, mutta vieläkään en löytänyt mainintaa vankilasta reitiltä. Makkaranpaistaja kertoi, että kannattaa mennä takaisin samaa reittiä. Ympärilenkin jatko-osa olisi sohjoinen ja liukas ja vankilan seudulle ei muutenkaan ole asiaa.

Kotona tutkin uudestaan reittiä. Vankilakin löytyi, tosin kokonaan toisen kaupungin alueelta. Ilmeisesti ympärilenkkejä oli useita, eikä tavalliselta kauniilta asuintalolta näyttävä, mutta kyseenalaista mainetta saanut vankila, ollut lähelläkään tätä polkua. Yleensä reittimuutosten kohdalla on kartta ja selkeät ohjeet. Murr. Mutta näille poluille tullaan taatusti uudestaan – kesällä.

En resumen: Tuvo que ser el hombre del trópico, quien nos contó, que cerca de Zurich hay una catarata que vale la pena de visitar. Todo el camino estaba lleno de sorpresas: calle de bosque y escaleras cubiertos con hielo, una parte de la ruta cerrada, primavera con mariposas y pajaritos, invierno y nieve hasta la rodilla – y una vista increible a los alpes.

Kurzgesagt: Es musste einen Mann aus den Tropen sein, der uns erzählt hatte, dass es in Zürich einen wunderbaren Wasserfall gibt. So war es, aber der Weg extreme Eisig. Auf dem Weg gab es noch mehr Überraschungen: Treppen mit einen dicken Schicht Eis, einen gesperrten Teil, Frühling mit Schmetterlinge, Schnee bis Knie und eine Wahnsinnsaussicht zu den Alpen.