Laihan-Pupun seikkailut 3: Jääluola

Laihan-Pupun seikkailut 3: Jääluola

Valo oli läsnä. Sarastus. Laiha-Pupu mietti olisiko jo ihan oikeasti aika herätä vai yhä liian aikaista. Vatsassa kutkutteli jännitys, se ihana tunne, kun ollaan vieraassa paikassa ja kaikki on erilaista ja kummallista. Pupu räväytti silmät auki ja heitti paksun höyhenpeitteen sivuun. Yhdellä loikalla se oli ikkunan ääressä ja vetäisi verhot auki. Aamuauringossa kimmelteleli rivistiö vuoria, keskellä terävähuippuisena Matterhorn. Laihis avasi ikkunan ja veti keuhkot vuoristo-ilmaa täyteen. Niin täyteen, että koko turkki meni kananlihalle. -Hrr, se hyrisi ja sulki ikkunan. Kaukana alhaalla oli kyliä, teitä, autoja. Ne olivat pienempiä kuin tulitikkurasiat. Laaksoa reunusti valkohuippuisten vuorten seinämä. Oltiin melkein taivaassa.

Olivia oli varustautunut Alppi-lomalle kahden pupun kera. Uni-Pupu kastoi, asiaankuuluvasti unisena, voisarvea kaakaoon. -Ihawaa, wäidä hawuan kowonakin, se sanoi. -Anteeksi kuinka? kysyi Laiha-Pupu. -Ihanaa, näitä haluan kotonakin, Uni-Pupu toisti nielaistuaan sarven palan. -Ja tietysti myös suklaasarvia, se ahnehti ja kaappasi korista muutaman.

Ensimmäinen aamu vuoristossa oli lupaava. Illalla heidän noustessa köysirataa pitkin kuplahissillä puput luulivat tulleensa hattaraan. Joka puolella, alhaalla, ylhäällä, sekä edessä oli pelkkää valkoista sumua. Mistään ei voinut päätellä olevansa korkealla. Mistään ei vonut myöskään päätellä olevansa jossain, kun hädin tuskin näki omat kenkänsä. Nyt aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta.

-Lähdetäänpäs liikkeelle, hätisti Olivian isä, jo ulkovaatteet päällä. Olivia pakkasi omaan reppuunsa pähkinöitä ja rusinoita. Ulkotaskuun pääsivät puput. Läppä laitettiin kiinni soljella ja sen kummaltakin puolelta, kankaisen katoksen alta, pilkisti pää. -Ei noin tiukalle, henki ei kulje, valitti Uni-Pupu. Olivia löysäsi hihnaa ja puput saivat käpälätkin ulos. -Ei hullumpi tapa patikoida, Laiha-Pupu kehui.

Majapaikan läheltä nousi hissi kohti Bettmerhornin huippua. Ylhäältä näkisi jäätikölle, Euroopan suurimmalle. -Se nimi on Aletsch, kertoi Olivia. Laiha-Pupu maisteli sanaa Jää-tikkö. Jää oli tietenkin jäätynyttä vettä, mutta mikä se -tikkö olisi? Jää-tikku oli varmaan pienempi. Jää-telö kermaista syötävää, vaikkei Laiha-Pupu muistanutkaan kuulleensa puhuttavan -telö:stä. Paitsi töt-telöstä. Tötteröstä tuli töttelö, kun söi liikaa jäätelöä ja kieli jäätyi. Jää-TELÖtöt-TELÖ, se mutisi. Näin monimutkaisten asioiden ajattelu huimasi sen päätä.

Laiha-Pupu ei oikein tiennyt lopulta mitä odottaa, mutta jännittävää sen piti olla, sillä odotuksen kihelmöinti tuntui hissijonossa; monilla oli kamerat käsissä.

Kuplahissi kohosi välillä vaappuen. Mahaa nauratti ja se tuli kaikista ulos kikatuksena. Ylhäällä vuorenhuipulla Olivan jalat tuntuivat raskailta. Isä selitti, että se johtui korkeudesta. Ilma oli ohuempaa. -Ohutta tai paksua, ihan samalta tuntuu nenässä, mietti Laiha-Pupu. Jäätikkö näkyi huipun toisella puolen, laakson pohjalla mutkittelevana ja valkoisena. Sen päällä näytti olevan jäisiä marenkeja.

Isä keräsi joukot ja lähdettiin taivaltamaan. Reitti kulki harjannetta myötäillen. Vielä muutama viikko sitten olisi tarvittu lumikengät, nyt aurinko oli sulattanut polkuja niin, että vaeltaminen sujui vaivatta. Laiha-Pupu ja Uni-Pupu vetivät itsensä ulos taskusta ja istahtivat repun päälle. -Ei hullumpi idea, näin näkee paremmin joka suuntaan, kehaisi Uni-Pupu. Laiha-Pupu nyökytteli ihastellen.

-Isä, haluan tässä valokuvan, huusi Olivia ja kävi kyykkyyn selkä jäätikköön päin aivan kiveyksen reunalle ja hymyili kameralle. Laiha-Pupu lojui lököisästi repun päällä. Uni-Pupu röhnötti, se ei oikein löytänyt mukavaa asentoa. Se nousi pystyyn venytelläkseen. Oliviakin nousi pystyyn. Uni-Pupu lensi kohti jyrkännettä. Laiha-Pupu ojensi sille liian myöhään käden ja seurasi kaaressa. Pudotus ei ollut pitkä, sillä alla oli loivaa rinnettä. Mutta kerran lumeen tupsahdettuaan, puput jatkoivat matkaa pyörien, kasvavina lumipalloina.

Koska Laiha-Pupu oli paljon hintelämpi kuin Uni-Pupu, se tajusi, että pyöriäkseen samaan paikkaan kuin ystävänsä, se tarvitsi lisäpainoa. Sitä ei huvittanut jäädä lojumaan Alpin rinteelle aivan yksin. Jos ollaan vaarassa, niin mieluummin kaverin kanssa, se tuumi. Pyöriessään se nappasi lumen alta pilkistävän sileän kiven ja kävi sen ympärille kuin vyötiäinen. Ja jatkoi kierimistä. Olo oli kuin pesukoneessa, vain vesi puuttui.

Laihan-Pupun silmissä vilisi kaikenlaista, se ei ollut oikein varma siitä, missäpäin oli taivas ja missä maa. Vauhti hidastui ja se kuuli tömähdyksen. -Au! Sen täytyi olla Uni-Pupu. -Au! Sekin oli törmännyt johonkin. Hetken aikaa se tunnusteli jäseniään ja kun maailman pyöriminen tuntui tyyntyneen, se avasi silmänsä. -Katsopas, tultiin ihan täsmälleen samaan paikkaan, se totesi ihastuneena. Puput olivat ryvettyneitä, turkit harmaina ja kuraisina.

Ne olivat päätyneet päin kaatunutta, puolilahoa puunrunkoa. Onneksi. Muutoin ne kierisivät yhä kohti jäätikköä. Sieltä olisi kovin pitkä matka takaisin vuoren harjanteelle. Laiha-Pupu katsoi ylös. Oikeastaan sinne oli kovin pitkä matka jo täältäkin. Tarkemmin ajateltuna aivan mahdoton matka. -Voi hyvä ihme, että jouduttiin tämmöisen paikkaan. Olivia joutuisi etsimään uudet unikaverit, sillä näistä pupuista tuli kertaheitolla Alppien eläimistöä. Eikä takaisin ollut paluuta.

Puput päättivät katsella paikkoja, kun kerran jäätikköseudusta oli tulossa niiden uusi koti. -Vähän niinkuin ympäristöoppia, Laiha-Pupu mietti ja raivasi tieltään oksia. Kallioisen seinämän edessä oli laakea kivi, joka näytti lohjenneen ja jämähtäneen pystyyn. Uni-Pupu harppoi katsomaan paikkaa. Lohkareen yllä kasvoi puita, joiden oksat toimivat kattona. Lumen alta sulaneista heinistä roikkui ohuita jääpuikkoja, jotka heiluivat tuulenvireessä, kimmeltelevänä tuulikellona.

-Tämähän on kuin luola, ihasteli Uni-Pupu, joka oli jo ennättänyt lohkareen ja seinämän väliin. -Ei mutta, täällähän on luola, se hihkui. Laiha-Pupu rämpi minkä ohuilta koiviltaan pystyi. Se pysyi keveänä lumikerroksen pinnalla, mutta liukkaassa ja sohjossa oli vaikea edetä. -Tule nyt, hoputti Uni-Pupu jostain, missä ääni muuttui kumisevaksi. Lohkareen ja vuorenseinän välissä valo oli erilainen, kuultavan sinertävä. Laiha-Pupu meni varovasti pidemmälle. -Huhuu, missä olet? huuteli  Laiha-Pupu. – Jodeliuuu! Uni-Pupu vastasi. Laiha-Pupu käveli eteenpäin ja silmien totuttua hämärään, se tajusi olevansa jääluolassa. Kahden jäämöhkäreen välistä kiivettyään se näki Uni-Pupun, joka istui jäämuodostelmien, veden hiomien luonnon taideteosten ympäröimänä. -Eikö ole mieletöntä? Uni-Pupu hihkaisi. Jostain kajasti valoa, ehkä tunnelissa oli pitemmällä reikä.

-Mennään vielä vähän pitemmälle, Uni-Pupu ehdotti. Valoa riittäisi vielä jonkun matkaa. Ne kiipesivät, hyppelivät, nostelivat koipiaan pienten purojen yli. Kevät teki tuloaan tännekin. Laiha-Pupu meni kahden jääpylvään välistä ja kääntyi ympäri huikatakseen Uni-Pupun paikalle, katosta nimittäin lirisi maistuvaa vettä janon sammuttamiseksi. Sen silmiin kuitenkin osui jotain hämärässä nurkkauksessa. Seinämässä oli kohuma, joka ei ollut jäätä. Sitäpaitsi se näytti liikkuvan. Tai ei, eihän se voinut. Ehkä sittenkin. Kyllä, se aaltoili selvästikin. Laiha-Pupu kavahti taaksepäin, elävästä jäästä se ei ollut kouullut koskaan. Sitäpaitsi kohouma oli kuin joku otus, jotain ryömivää, aaltoilevaa ja elävää. Se ei näyttänyt kovin isolta tai vaaralliselta siinä sätkyessään, mutta mistä sitä tiesi. Laiha-Pupu kääntyi ympäri ja hyppeli rivakkaan tahtiin Uni-Pupun luo, joka oli ihailemassa katosta roikkuvia erimittaisia ja paksuisia jääpuikkoja. -Tuolla on joku, Laiha-Pupu sanoi jännittyneenä ja osoitti nurkkausta vetäen Uni-Pupu mukaan. -Onko luola asuttu? hämmästeli Uni-Pupu. -No, miten sen nyt ottaa, sanoi Laiha-Pupu ja työnsi kaverinsa jääpylväiden läpi ja osoitti aaltoilevaa kummajaista. -Eipä ole moista osunut ennen kohdalle, hämmästeli Uni-Pupu. -Tuo ei voi olla kovin suuri uhka, noin pieni ja laihakin. Sitäpaitsi siinä on jotain tuttua, Laiha-Pupu mietti. Hahmon keskellä nöpötti tupsu, joka heilahteli. Sillä näytti myös olevan kaksi suikeroa korvaa muistuttavaa uloketta. -Jos se ei olisi täysin mahdotonta, sanoisin, että tuossa on puppeli, totesi Laiha-Pupu. -Jolla tosin ei ole kasvoja, pohti Uni-Pupu epäluuloisena. -Onko sinulla häntä samalla puolella kuin kasvot? kysyi Laihis. Uni-Pupu kääntyi tarkastamaan tupsun paikkaa, mietti hetken ja myönsi: -Olet oikeassa. Sillä voi olla kasvot toisella puolella.

Sillä hetkellä otus jälleen kiemurteli. Laiha-Pupu haki luolan edustalta kiven, jolla rikkoa jäätä pupun pään ympäriltä. Uni-Pupukin nakutti ja pamautti, mutta jää vain säröili. Ne väsyivät ja istuivat huohottamaan. Urakka tuntui epätoivoiselta.

-Huhuu, onko täällä ketään? kuului luolan suulta. Puput pomppasivat pystyyn ja hyppelivät valoa kohti. Luolan edessä seisoi reppuselkäinen mies ja hänen takanaan pariskunta. -Täällä, tännepäin, huutelivat puput. Mies sytytti taskulampun. -Mikäs hätä täällä on? hän kysyi. Puput kertoivat siitä, kuinka ne olivat pudonneet, vahingossa löytäneet luolan ja seinässä aaltoilevasta otuksesta. -Tuossa se on, Laiha-Pupu sanoi kiihtyneenä. Otus alkoi aaltoilla, aivan kuin olisi kuullut äänet.  -Eiköhän tämä tästä, mies tuumi ja otti repustaan termospullon. Hän kaatoi kuppiin höyryävää teetä ja alkoi varovasti liruttaaa sitä lusikalla jäistä seinämää pitkin. Ensin irtosi pää, sitten kädet ja lopulta jalat. Pupu tömähti maahan pitkälleen. Niin saattaa käydä, kun on kuukausikaupalla liimautuneena jääseinämään. Laiha-Pupu tuijotti pupua, pupu tuijotti Laihista. Häntä oli näyttänyt tutulta. Kasvojen puolelta otus oli vieläkin tutumpi. Se nimittäin oli Tupsu, Laiha-Pupun pikkusisko. -Laihis, tiesin että tulet apuun, Tupsu hihkaisi maatessaan potsojollaan. Nyt oli sitten siskokin löytynyt.

Reppumies oli tuonut pariskunnan vaellukselle katsomaan luolaa. Sillä aikaa kun he tutkivat uumenia, puput keräsivät nuotiotarpeita. Oppaan repusta löytyi makkarat ja voileivät. Tee oli kulunut Tupsun irrottamiseen. Laiha-Pupu otti lunta käpäläänsä ja imeskeli sitä.

Evästauon jälkeen opas pakkasi puput reppuunsa ja koko retkue lähti kohti Riederalpia, jonne Olivian perheenkin oli määrä vaeltaa. Repussa oli kosteaa ja kylmää, mutta muutaman tunnin patikan päässä olisi lämmin tupa ja lounas. Puput rupattelivat lämpimikseen. Sisarusten edellisestä tapaamisesta oli jo aika tovi ja kuulumisia riitti vaihdettavaksi. Tupsu oli päätynyt perheeseen, joka myöskin vietti lomaa Alpeilla, mutta jo edellisenä vuonna, samoihin aikoihin. Huipulla oli noussut föhn-myrsky, johon perhe ei ollut osannut varustautua, he olivat nimittäin saarelaisia ja ensikertalaisia vuoristossa. Tupsu istui tyttären taskussa, kun navakka tuuli pyyhkäisi takin auki. Helma lepatti kuin purje, tuuli tarttui Tupsuun ja se lensi harjanteen polulta alas aina jääluolan lähettyville.

-Tuo kuulostaa tutulta, hihitti Laiha-Pupu. -Tupsu sai lentää kuin leija, taatusti miellyttävämpää kuin kieriminen, valitti Uni-Pupu. Lentoretkestä toipuakseen Tupsu oli istahtanut kannolle. Alas jäätikölle oli pitkä matka, samoin harjanteelle. Oli alkanut sataa. Läpimärkänä sille juolahti mieleen etsiä suojaa. Hetken kuljeksittuaan se näki kallion seinämää vasten laakean kiven. -Ja sinä löysit luolan! Huudahtivat Laihis ja Uni-Pupu yhteen ääneen. -Aivan, menin sisemmälle, aivan kuten tekin, sinisen valon perässä ja sitten näin jotain jään sisällä. Tupsu oli mennyt lähemmäs, ottanut märillä käpälillään tukea, mennyt vieläkin lähemmäs, likistänyt itsensä kiinni ikijäähän nähdäkseen paremmin, vaikka poskia ja kulmia paleli. Kuva oli yhä epäselvä. Se yritti irrottaa käpälänsä, sekään ei onnistunut. Pupu oli kiikissä.

Siinä Tupsu ihmetteli koko pitkän talven edessään näkyvää kuvatusta ja näinä pitkinä päivinä oli tullut selväksi, että se oli kotilo. Oliko tieto niin tärkeä, että kannatti jumittaa itsensä ikuisuuksiksi jääseinään, oli tietysti toinen juttu. Siinä se oli odotellut kevään tuloa ja jään sulamista. -Olisi pitänyt arvata, ettei isosisko jätä pulaan, se virnisti.

Reppumies oli käärinyt puput kaulaliinaan ja niitä alkoi keinuvassa liikkeessä nukuttaa. Puput havahtuivat aimo tovin myöhemmin juuston tuoksuun. Reppumies pysähtyi ja otti puput repusta ja laittoi ne ikkunalaudalle, jonka alla oli patteri. Ne kaipasivat vielä pientä kuivatusta. Laiha-Pupu katseli muihin pöytiin. Monissa oli keskellä tuikun päällä kattila ja sinne pisteltiin pitkän haarukan päässä leivänpaloja. Juusto venyi, kun haarukka vietiin suuhun. Oi, miten nälkä silläkin oli. Suu, johon leipä katosi vaikutti tutulta. Olivia! -Tuonne! huudahti Laiha-pupu ja hyppäsi kaulaliinakääreessä ikkunalaudalta alas vetäen samaan pakettiin käärityt Uni-Pupun ja Tupsun mukanaan. Laiha-Pupu irrottautui huivista ja juoksi pitkin loikin suoraan Olivian syliin. Se ei haluaisi erota Oliviasta enää ikinä. Ja patikoille lähdettäisiin vain turvaköyden kera.

Lomalta palattuaan Laiha-Pupu saattoi Tupsun veneelle, joka veisi pikkusiskon takaisin kotisaareen. Se halusi varmistaa, että Tupsu pääsisi perille. Tupsu vilkutti kannelta. -Kerrankin riittävän jännittävä ja pitkä loma! se huusi ja nauroi ihastuneena.

Osa 2: Duo

Osa 1: Laiha-Pupu saapuu taloon

%d bloggers like this: