Kävin läpi viime vuoden kuvia ja tajusin, että olen ronkeli. Zürichistä otan kuvia vain erittäin ihanteellisissa olosuhteissa, silloin kun taivas on kirkas, kukat tai vaihtoehtoisesti talvi parhaimmillaan. Koska talvea ei ole aikoihin näkynyt, ainakaan valkoisessa asussaan, on kesän jälkeen otoksia todella vähän. Harmaa taivas ja harmaa kaupunki korostavat toinen toisensa ankeutta, joki virtaa tummana ja sormia palelee.

Olin sopinut treffit keskusasemalle ja jäin yhtä asemaa ennen pois junasta, vain katsoakseni, onko kaupungissa sävyjä. Saattoihan olla, etten enää nähnyt kaupungin kauneutta muulloin kuin ideaalisäällä. Mutta onhan se niin, että aurinko luo tietyn mielentilan ja esittelee parhaat puolet näkymästä. Hämäryydessä ja harmaudessa on kuitenkin omat puolensa ja Zürich lopulta viehättävä kaikissa valoissa.

Esteettinen näkökulma kaupunkiin iski päälle varmaankin siksi, että olin tapaamassa kaverin opiskeluajoilta. Kävimme aikanaan kirjallisuustieteen luennoilla, yritimme ymmärtää estetiikkaa taidenäyttelyissä. Käytimme teoksia tulkitessamme termejä kuten “ottaa vaari”, joka esiintyi usein estetiikan teorioita selvittävässä kirjassa ja kuulosti muinaismuistolta tai pikemminkin vitsiltä.

Zürichissä olimme jo käyneet Zürichin taidemuseon kokoelmat läpi, Monet´n hempeät ja valtavat teokset, Rembrandtit ja Mirót. Tänään vuorossa oli Rieterpark ja Rietbergin museo, taidetta ja muotoilua Euroopan ulkopuolelta.

Iltapäivän viimeisillä tunneilla museo oli hiljainen, vain kahvilassa oli tungosta. Museo on puistossa, joka kesällä on vehreä kukkula Zürichinjärven oikealla puolen. Yhdessä neljästä villasta asui aikanaan myös Richard Wagner. Upea paikka miettiä sinfonioita, mutta säveltäjä joutui lopulta pakenemaan kaupungista; syynä suhde ystävänsä vaimoon.

Näyttelyssä on niin runsaasti katsottavaa, ettemme ehdi keskittyä kaikkeen. Itse villakin on kaunis; puiset kaiteet ovat sileät ja lattiat narisevat. Vaihdamme kuulumisia viimeisiltä vuosikymmeniltä, mikä on mahdoton tehtävä. Mietin uudenvuoden vieraitamme Costa Ricasta, hekin entisiä koulukavereita, mutta siis miehen. Toisen heistä Aldo oli nähnyt viimeksi 42 vuotta sitten. Ajatus huimaa päätä.

Auringonlasku luo Rietparkin ylle vaaleanpunaisen valon. Hiekkateiden lamput syttyvät ja kävelemme mäkeä alas kohti järveä. Iltavalossa keskusta näyttää kutsuvalta. Käymme vielä istumassa hetken toisella puolen järveä, Zürichin oopperan takana kasvisravintola Tibbitsin bistron puolella.

Kävelen kotiin leppeässä illassa ja tajuan kuinka kovasti pidän näistä hetkistä, museokäynneistä ja kahvitteluista ystävien kanssa. Ikävöin niitä jo silloin, kun yliopistoelämä päättyi. Päätän ryhdistäytyä ja palata taiteen pariin useammin. Ei silti, ettenkö olisi käynyt näyttelyissä. Ne ovat ne ihmiset, ne tietyt ihmiset. Ne joiden kanssa vietimme kiireetöntä aikaa. Heitä kai kaipaan.

En resumen: Encuentro con una amiga del pasado. Somos ahora otros, aunque todavía los mismos. Un resumen de las vidas de las últimas decadas era demasiado exigente de hacer. Entonces, vamos a ver arte, como en aquel entonces, cuando eramos estudiantes de literatura y interpretámos obras por las teorías de estética. Y de pronto es como antes.

Kurzgesagt: Treffen mit einer Freundin aus Vergangenheit. Wir sind jetzt andere, obwohl die gleiche. Es war zu schwierig die vergangene Jahrzehnte zusammenzuziehen, also, gingen wir ins Museum, wie damals, als wir Literaturstudenten waren und Kunst durch Ästhetik interpretierten. Und plötzlich war es wie früher.