Syksy uhittelee, puhaltaa ja vihmoo, mutta riehukoon, me tiedämme, että se on sen olemus. Lämmitän kaakaota ja mietin olisiko omenakakulle tarvetta. Miten turhaa mietintää; totta kai sille on tarvetta.

Kaivelen kuvia kesältä ja muistan lämmön ja kirkkauden. Tuurimoottorin kyydissä olin siellä missä pitääkin, merilevän tuoksuisen tuulen pyöriteltävänä. Mikä tuuri, kysyt ehkä. Hyvä tuuri, että mahduimme tuuriin – jota muut kuin kotkalaiset ehkä siis vuoroveneeksi tai vuoroyhteysalukseksi (mitä kauheaa kirjainten tuhlausta!) kutsuisivat.

Sapokan venesatamasta livuimme kantasataman sivulta Summan ohi kohti mangrovea ja krokotiilejä tai siltä se ainakin näytti. Kellertävän vihreä matto veden yllä rajoitti vesitietä niin, että epäilin matkan päättyvän tähän.

Koht myö mennää sillan alta! Sitä ennen moikattiin vastaantulevan meriläismallisen veneen kipparia.

Täs on meijän tuurin turistikokoelma. Kaik haluttii tulla kattoo et milt tääl nyt sit oikeest näyttää. Oltiihan myö jo lehest luettu, et hianoo on ja et taas se puutarhuri Laaksonen oli pistänyt parastaan.

Kotka on puhjennut kukkaan, puistoja on siellä täällä, kaunista kaupungin keskellä ja nyt Karhulassakin.  Kierrämme sujauksessa jokipuiston ja harmittelemme, ettei mukana ole evästä, sillä pöydät ja penkit kutsuvat istahtamaan. Käsittämätöntä, että moottoritie kulkee kivenheiton päässä.

Matka pysähtyy taulun eteen ja se on joku Claude Monet´n lumme-aiheisista teoksista. Vaaleanpunaiset vesililjat, valkoiset kaarisillat ja ryöppyävät pajut (kai ne ovat pajuja?) olisivat Monet´n mieleen. Tänne näkisin iltapäiväkävelylle herraskaisia pariskuntia, pitsivarjoin, korissa leivonnaisia, viinirypäleitä ja viltti.

Merellä istun täkillä ja syön jäätelöä kananlihalla, tytär kainalossa. Esittelen, kuinka äiti vietti lapsuutensa. Laineilla keinuen, tukka tuulessa liehuen. Tuon saarimaiseman tuntisin missä vain. Kaunissaari, Tuohipöllö, Lehmä.

Ulapalla.

Ja tämä kaupunki on…?

No et sie sitä tiiä, sehän on tiätyst Kotka!

Ja tuon kaupunkiprofiilin tunnistaisin kaukaakin. Kolme pistetaloa ja oikealla piippu. Se on Kotka.

En resumen: En el verano salimos del centro de Kotka en bote o será barco, tal vez algo en el medio, pasámos entre las islas y por el río a ver algúno de los cuadros de nenúfares de Claude Monet – un parque chiquitillo.

Kurzgesagt: Wir sind im Sommer mit dem kleinen Schiff von Kotka zwischen den Inseln, den Fluss entlang nach Karhula gefahren. Da gab es ein Bild von den vielen mit Wasserlilien von Claude Monet – ein kleiner Park.