Keväällä iskee aina reissutarve ja onneksi on Luzernin sarjakuvafestivaali Fumetto; se tulee kuin tilauksesta oikeaan aikaan.

Heti näyttelyn ensimmäisestä salista löysin itseni. Siis jos olisin eläin. Tämä olisi ilmeeni:

Varhaiskevään tukkoinen hellepäivä oli niistää mehut heti ensi kättelyssä, mutta onneksi kaupungissa on lähteitä ja kahviloita. Luzern tarjoaa festivaalille muutenkin hyvät kulissit. Yltiökauniiden maisemien vastakohtana on sarjakuvan rosoinen maailma.

Festivaalikeskuksessa pyörii aina paljon porukkaa, on apetta, välikahvia ja festivaalikamaa. Piirtäjät myyvät omia töitään ja oheistavaraa, merkkejä, kasseja, kortteja, koruja…Suomalaiset eivät olleet niin esillä kuin aiemmin, mutta Ville Rannan L’exilé du Kalevala näytti olevan hyllyssä.

 

Koska olin valmistautunut Fumettoon surkeasti, kaikki oli yllätystä. Kuten se, että yksi sisäpiha esitteli latinalaisamerikkalaista sarjakuvaa. Vaikka meidän perhe on jotakuinkin 2/3 costaricalainen, emme tunteneet Edward Brendsin töitä ennakolta. Tai olleet ylipäätään koskaan kuulleet nimeä. Shame on us.

Satelliittinäyttelyt oli ripoteltu pitkin kaupunkia ja myös päänäyttelyiden perässä sai juosta kilometrikaupalla. Kellarimaisen varastotilan sisällä keskustan ulkopuolella oli ihana viilennellä ylikuumentuneita jalkoja. Eikä sarjakuvissakaan ollut mitään vikaa. Oikeastaan Miroslav Seculic-Strujan työt olivat päivän mielenkiintoisimpia.

Kellaritilasta jatkettiin vielä matkaa poispäin keskustasta, ohi eksoottisten vihannesmyymälöiden, pitkin likaisia katuja, kylttien mukaan kohti Baselia, rämppääntyneiden talojen viertä. Tähtäimessä “street art”. Kuumien kilometrien jälkeen, toiselta puolen rautatietä joen partaalta löytyi tämä:

Ei oltu vaikuttuneita. Odotin ainakin kymmenien metrien katutaidetta, mutta että yksi työ. Ja taisi siinä vieressä oli joku pieni toinenkin. Tässä vaiheessa näin enää jäätelönkuvia silmissäni ja olin vähällä heittäytyä jokeen viilentymään.

Psykologisesti mielenkiintoista, että vuorien katseleminen viilentää kiehuvaa oloa. En silti päässyt pakkomielteestäni saada jäätelöä, ennenkuin edessäni oli 2 suurta palloa keksillä ja ananaskirsikalla koristeltuna.

Iltasella luovimme aasialaisturistien ohi kohti illallista joen rannalle. Niin kuvittelimme. Kaikilla veden äärellä olevilla pöydillä oli varatut kyltit tai niissä istui jo porukkaa nauttimassa alku-illan drinkkejä. Oli turha yrittää etsiä kivaa ravintolaa hyvällä pöydällä, enää oli kyse vain pöydästä. Saimme ehkä sen viimeisen vapaan ja jäimme odottelemaan ruokaa. Söin korista kaikki leivät. Join veden. Kirjoittelin viestejä. Ihastelimme maisemaa. Kävimme läpi päivän annin. Väsyin. Olin todella nälkäinen. Epäilin valuvani tuolilta pöydän alle ja mietin olisiko se oikea tapa saada ruokaa. Maata voipuneena suu auki ja ripsiä heikosti räpytellen.

Tunnin päästä, sen jälkeen kun naapuripöydässä oli tilattu, syöty  kaksi eri ateriaa, maksettu ja poistuttu, saimme annoksemme. Parsarisotto ei ollut huonon näköinen, ollenkaan, mutta vahvisti säännön: älä koskaan tilaa mitään, mikä kotona on herkullista.

Koska aterioinnin yllä leijui ärtynyt musta pilvi, ravintolapäällikkö piffasi juomat. Ensi kerralla tilaan odotteluun pullon kalleinta viiniä. Ja otan kassiin omat alkusnäkit.

En resumen: Luzern en un día de primavera asoleado es muy bonito, un poco demasiado bonito. Por eso es un buen lugar para un festival de caricaturas. El paisaje, que parece a un escenario, se topa con el mundo áspero de comics. Y, por cierto, tenían esta vez también obras de dibujantes latinoamericanos, hasta de un tico, Edward Brends.

Kurzgesagt: Luzern im Frühling ist sehr schön, sogar ein bisschen zu schön. Und deswegen auch einen guten Ort für ein Comics Festival. Die kulissenhafte Landschaft trifft sich mit der karge Welt von den Comics. Und übrigens, dieses Mal gab es auch Werke von lateinamerikanischen Zeichnern, auch von einem costarricanern, Edward Brends.