Koska blogin nimi on Pala suklaata, on kai asiaankuuluvaa, että suklaa tulee aina silloin tällöin esiin. Ei silti, että elämä olisi kovin suklaista tai että eläisin suklaan ympäröimänä. Tai no, tavallaan kyllä, sillä toisella puolen järveä kimmeltävät pian suklaatehtaan miljoonat jouluvalot, kaupungissa tulevat ensimmäisten joukossa suklaaliikkeet vastaan ja vieressäni on lautasellinen suklaapatukoita; kuvausrekvisiittaa.

Sveitsissä syödään kymmenisen kiloa suklaata vuosittain per nenä, mikä on tajuton määrä, mutta pari kiloa vähemmän kuin aiempina vuosina. Suklaata napostellaan sohvalla ja iltamyöhällä, kertoo tutkimus ja mikä minusta kuulostaa kummalliselta. Itse olen iltapäiväsuklaansyöjä. Alan rapistella papereita siinä vaiheessa, kun kahvi on tulossa ja maito siihen lämpenemässä.

Pyysin tyttären kavereita listaamaan parhaat sveitsiläiset suklaapatukat, siis ei levyjä, vaan pienemmät pötköt, houkuttelevuusjärjestyksessä. Tuloksena oli kysymysmerkkejä ja ulkomaisia brändejä sekä muutama sveitsiläinen vakiopatukka. Suklaa ilmeisesti syödään sittenkin levynä. Patukat herättivät lähinnä hämmennystä.

Perinteiset sveitsiläiset patukat ovat aika samanlaisia, vaaleaa, pehmeää praline-tyyppistä suklaata, jossa on kenties pähkinämurua. Nämä ovat niitä, joita lapset tuovat kouluun synttäreinä. Jokaiselle lapselle on oma vaalea pullamainen voilla leivottu leipänen, jonka väliin laitetaan sulaapötkö, kuten Branche. Kesällä järven reunustalla uimalasta saa samoja patukoita hodari-leivän välissä lämmitettynä. Näitä on myös sarvien sisällä.

Myös Toblerone mainittiin, varmaankin näistä patukoista ainut kansainvälisesti tunnettu merkki. Onko se suklaalevy vai patukka, riippuu syöjän silmästä sekä valitusta koosta. Pienin menee patukkakategoriaan ja on yksi omista suosikeistani. Tosi olen alkanut kallistua tummaan versioon. Vaalea on liian makea.

Oma ykköseni on Kägi fret, vohvelisuklaa, jonka löysin jo ensimmäisellä Sveitsin reissulla. Rapea vohveli ei ole liian makea, mutta täyttää herkuntarpeen. Kägi fret vivahtaa Kismettiin, mutta on vähemmän vaniljainen. Kenties myös suklaakuori ohuempi? En tiedä, sillä ei ole juuri nyt vertailukappaletta saatavilla.

Maitosuklaan kehittänyt kansa ei selvästikään ole patukkaporukkaa. Sveitsissä ollaan ylpeitä innovatiivisuudesta, mutta maut ovat hyvinkin konservatiivisia tai niitä kokeillaan muualla kuin patukkateollisuudessa. Tietenkin on vaikkapa Lindtin trendisuklaat englanninkielisillä viesteillä, mutta ne tuskin ovat löytäneet vielä kansan sydämeen, vaan vetoavat pikemminkin turistiin. Nuorisokaan ei tunnu niistä syttyvän.

Niinpä alan jälleen tehdä ostoslistaa suomalaiselle joulutorille: Tupla, Fazerina, Royal ja Pätkis ainakin, Geisha ja joku mitä en nyt muista tyttärelle ja vielä nostalgian vuoksi Jim, Da Capo, Suffeli ja Susu…

En resumen: Barra de chocolate suizo no es un concepto, como sólo chocolate suizo. Probablemente, ya que les falta lo innovador. Claro que han surgido nuevos, pero nada que se haya quedado como un clásico, lo que te llama y que le daría el premio de la mejor barra del mundo. Eso ya le di a Tupla. O a Pätkis. O sería Kismet. Tal vez Fazerina…Esas son todas muy diferentes de una a otra – y finlandesas.

Kurzgesagt: Schweizer Schoggiriegel ist für mich immer noch ein Wunder. In dem Sinn, dass es wenige interessante gibt. Die klassische sind alle ziemlich ähnlich und die neue überzeugen mir auch nicht. Aber zwei haben auf meiner Liste von den besten Riegeln geschafft: Kägi Fret und Toblerone.