Olen huikeiden Alppimaisemien jälkeen lipunut lokakuusta eteenpäin antiklimaattisesti, mutta hyvin marraskuisesti. Zürichiläisten niskaan on kaadettu paljullisia vettä, tasaisella tahdilla, jopa niin, että mitattujen aurinkoisten hetkien määrä on minuuteissa. Siihen lisäksi sumua ja pään sekoittava lämmin föhn-tuuli.

Joko myrskyiset tuulet tai läpimäräksi vettynyt maasto on saanut puita nurin. Lenkillä piti mennä ensin yli ja sitten alta, vaikka sanotaan ettei kaatuneiden puiden alapuolelle koskaan pitäisi mennä. Yli vain ei päässyt ja sivussa olisi ollut pudotus jokeen.

Föhn sai luonnon takaisin kesämoodiin, yhtäkkiä poskeen ja otsaan kopsahteli tötteröisiä mehiläisiä ja sen sukulaisia. Muutama kukka on vielä jäljellä ravinnoksi.

Föhn ja myrsky ravistivat puista lehtiä ja ilmassa tuoksui aivan selvästi omenapiirakka. Kaupassa jaettiin ovella omenoita mukaan, varmaankin joku imagon nosto – kampanja. Mutta pilkoin ne välittömästi tarte au tatin -reseptillä vuokaan ja peitin taikinalla. Kanelinen, lämmin omenapiiras vaniljakastikkeella on ehkä parasta herkkua syksyllä.

Olisin viikonloppuna tehnyt töitäkin, satuin vain hämärässä illassa venyttelemään ja rullailemaan faskioita lattialla. Päähän jääneet silmälasit kopsahtivat lattialle ja käsi yletti laittamaan ne tuolille, pöytä oli liian kaukana. Tässä ei edes tarvittu Déjà vu:ta, vaan homma on kokeiltu kerran aikaisemmin. Tuloksena on luonnollisesti rusahdus ja risat lasit. Sain sulatella rauhassa piirakkaa loppuillan ja seuraavana aamunakin oli aikaa, koska ei tarvinnut lukea lehteä.

Nyt katselen tietokoneen ruutua uuden uutukaisin apteekista noudetuin hätälasein ja näen marraskuun lempein silmin. Tätähän se on, villasukkakelejä, nyrjähtäneitä sateenvarjoja, hämyisiä päivä, tummia iltoja.

En resumen: Así se ve noviembre.

Kurzgesagt: So sieht November aus.